Luetun totuus

Tieto ei ole koskaan täysin ehdotonta. Se muuttaa muotoaan, sitä muokataan ja sitä tulkitaan kunkin ajan ja esittäjän ihanteiden läpi. Minulla on tästä omakohtainen ja varsin elävä muisto vuosikymmenten takaa, kun internet oli vielä suuressa osassa suomalaista yhteiskuntaa täysin uusi, outo ja ihmeellinen asia.

1990-luvulla, kun verkkosivut olivat vasta tekemässä tuloaan tavallisten ihmisten ja yritysten arkeen, pidin tietotekniikan eli silloisen ATK:n opetuskursseja. Tuohon aikaan digitaaliseen maailmaan liittyi vahva ja lähes sokea luottamus: ihmisillä oli lähestulkoon aina olettamus, että kaikki mitä tietokoneen ruudulle oli kirjoitettu ja verkkoon tallennettu, oli ilman muuta totta. Paperille painettuun tekstiin oli totuttu luottamaan, ja näytölle ilmestyvä teksti peri tämän saman kyseenalaistamattoman sädekehän.

Havainnollistaakseni verkkomaailman luonnetta ja lähdekritiikin välttämättömyyttä tein eräällä oppitunnilla käytännön esimerkin. Minulla oli omat verkkosivut, ja luonnostelin tunnilla uuden sivun, jossa kerroin kotonamme asustavasta norjalaisesta metsäkissasta. Kirjoitin sivulle täysin vakavalla naamalla väitteen, että norjalainen metsäkissa on rotuna sellainen, että sitä täytyy ehdottomasti ja poikkeuksetta aina silittää vastakarvaan.

Sitten näytin valmiin sivun kurssilaisille, osoitin selaimen osoiteriviä ja selitin, mitä lähdetieto ja URL-osoite todellisuudessa merkitsevät. Näytin kädestä pitäen, että kuka tahansa osoitteen omistaja voi kirjoittaa verkkosivulleen mitä tahansa omasta päästään keksimäänsä tarinaa ilman, että mikään automaattinen fysiikan laki tai ennakkotarkastus muuttaisi sitä todeksi.

Tämä metsäkissan vastakarvaan silittäminen on säilynyt mielessäni kirkkaana vertauskuvana siitä, miten helposti ihminen menee lankaan, kun hieno muoto peittää ontelon sisällön.

Mielipide ei muutu faktaksi lukemalla eikä toistamalla

Kun ihminen esittää mielipiteen, se on mielipide, ei fakta tai kova tieto. Vaikka tuo sama mielipide luettaisiin tuhat kertaa, ja vaikka sen lukisi kymmenen tuhatta eri ihmistä, se ei muutu luettaessa yhtään sen enempää faktaksi kuin mitä se oli kirjoitettaessa.

Tämä yksinkertainen lainalaisuus tahtoo nykyisessä tietotulvassa unohtua. Joku voi kirjoittaa mielipiteensä pohjalta kokonaisen kirjan, perustaa laajasti luetun blogin tai rakentaa vieläkin suuremman tekstimassan ja verkkosivuston. Mutta vaikka väitettä toistettaisiin sadoilla sivuilla ja tuhansissa artikkeleissa, ei se "kissan vastakarvaan silittäminen" muutu yhtään sen enempää todeksi. Mittakaava tai äänenvoimakkuus ei tee valheesta tai luulosta faktaa.

Kollektiivinenkin tieto voi olla aikaansa sidottua. Se voi olla tietyn aikakauden hengen mukaista tai ideologisten virtausten värittämää. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka kokonaiset yhteiskunnat ja tiedeyhteisötkin ovat olleet vakaasti jotakin mieltä, kunnes tarkempi tutkimus, empiirinen havainnointi ja aika ovat osoittaneet käsityksen täysin virheelliseksi. Kollektiivinen yksimielisyys ei siis sekään ole aukoton tae todellisuudesta.

Siksi meiltä jokaiselta vaaditaan kykyä katsella asioita niin, että osaamme erottaa ja poimia todellisuuden kaiken kohinan keskeltä. On uskallettava ottaa ns. värilasit pois silmiltä. Asioita pitää tutkia monelta eri kantilta ja useista toisistaan riippumattomista lähteistä käsin.

Tilastot, lööpit ja osatotuuden silmänkääntötemput

Vaikka itse pohjana käytetty lähdetieto tai tilastofakta olisi teknisesti täysin varma ja oikea, sen tulkinta voi silti olla vahvasti värittynyttä tai johdattelevaa. Tätä näkee päivittäin iltapäivälehtien otsikoissa ja poliittisessa teatterissa.

Lööppeihin ja sosiaalisen median klikkiotsikoihin poimitaan usein "lööppejä", jotka eivät sinällään ole puhtaita valheita, mutta ne ovat leikattuja osatotuuksia ilman laajempaa asiayhteyttä. Tällöin käy niin, että todellisesta tilastosta irrotetaan yksi luku – vaikkapa keskiarvo tai tietty kapea vertailuväli – ja siitä leivotaan yleinen totuus, joka antaa kuulijalle täysin päinvastaisen mielikuvan kuin mitä kokonaisuus osoittaisi.

Osatotuus ilman kontekstia on usein tehokkaampi ja vaarallisempi sumutus kuin suora valhe, koska sen taustalla on oikea luku, johon vetoamalla arvostelu pyritään vaimentamaan. Tällöin peitellään se, mitä jätettiin sanomatta: kuka kysyi, mitä rajattiin ulkopuolelle ja keneltä vastauskato pimensi todellisuuden.

Tekoäly ja digitaalinen vastakarvaan silittäminen

Tänä päivänä kohtaamme saman ilmiön uudenlaisessa muodossa tekoälyn ja automaattisen tiedonmuodostuksen myötä. Tekoäly on erinomainen apuväline ja "ajatteleva kirjoituskone", joka pystyy hakemaan ja jäsentelemään valtavia määrä tietoa hetkessä. Mutta tekoälynkään hakemaa tietoa ja sen tekemiä päätelmiä ei saa nielasta pureksimatta.

Tekoäly ammentaa aineistonsa siitä digitaalisesta merestä, jonka ihminen on sinne tallentanut – mukaan lukien kaikki ne miljoonat blogit, keskustelualustat ja tekstipainokset, joissa kissa on silitetty vastakarvaan. Jos tekoälyn syötteenä on värittynyttä tietoa, vajavaisia tilastoja tai yksipuolisia mielipiteitä, sen tuottama synteesi voi näyttää kielellisesti täydelliseltä ja vakuuttavalta, mutta olla silti reaalitodellisuudesta kaukana.

Siksi tekoälyn tuottamia tekstejä, yhteenvetoja ja johtopäätöksiä täytyy osata tarkastella samalla kriittisellä otteella kuin mitä opetettiin jo 90-luvun ATK-kursseilla. Kone ei kantele vastuuta totuudesta; vastuu säilyy aina lukijalla ja kirjoittajalla itsellään.

Vapaus uskoa ja vastuu poimia todellisuus

Metsäkissan silittäminen vastakarvaan on vertauskuvana tänä päivänä kenties suurempi ja ajankohtaisempi uhka faktapohjaiselle tiedolle kuin koskaan aikaisemmin. Digitaalisessa huomiotaloudessa uskomukset, myytit ja mielikuvitukselliset tarinat leviävät silmänräpäyksessä, ja niistä muotoillaan poliittisen vaikuttamisen ja klikkimedian oppimateriaalia.

Silti meillä kaikilla on vapaus uskoa täsmälleen siihen, mihin haluamme. Meillä on jopa jonkinlainen oikeus esittää niiden pohjalta omia mielipiteitämme ja osallistua keskusteluun. Mutta meidän on hyvä tiedostaa, että omat uskomuksemme tai äänekkäät mielipiteemme eivät muuta maailman reaaliteetteja. Todellisuus voi olla – ja usein onkin – aivan muuta kuin mitä meille syötetään tai mihin mieluiten uskoisimme.

Aito poliittinen ja kielellinen lukutaito alkaa siitä, että uskalletaan kysyä kriittiset kysymykset: Mistä tämä tieto tulee? Onko tämä fakta vai vain kauniisti paketoitu mielipide? Ja mitä meille jätettiin kertomatta? Vain näin voimme pitää huolen siitä, että emme elä satumaailmassa, jossa kissaa silitetään vastakarvaan pelkästään siksi, että niin lukee jossakin verkkosivulla.