Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

 

Millaiselle hyvinvoinnille toiveet asetetaan?

Äänestämällä voit aina vaikuttaa. Ei nytkään olisi muuten saanut sitä mitä tilasi "Sait mitä tilasit" 

Äänestäminen on tärkeää. Miksi jotkut miettivät äänestämättä jättämistä? Äänestä

Hyvinvointivaltion murros – arvot, teot ja tulevaisuuden suunta

( Esittely audio )

Uskon, että kohtuullisuus, yhteisvastuu ja ihmisarvo eivät ole vain hyvinvointivaltion ominaisuuksia. Ne ovat ne arvot, joiden vuoksi hyvinvointivaltio on ylipäätään olemassa. Ne tulevat ensin. Hyvinvointivaltio tulee vasta niiden jälkeen jos on tahtoa sekä halua rakentaa sellainen.

Minä en tiedä kaikkea. Minä vain kummastelen tätä aikaa. Olen elänyt melko pitkän elämän ja nähnyt monenlaista Suomea. Jokin nykyisessä ajassa tuntuu minusta vieraalta, enkä aina ymmärrä miksi. Siksi pohdin näitä asioita ääneen. Joskus olen väärässä ja joskus oikeassa. Mutta jos onnistun saamaan jonkun pysähtymään hetkeksi miettimään asiaa myös toisen ihmisen näkökulmasta, olen ehkä onnistunut siinä mitä olen yrittänyt tehdä.

Olen elänyt Suomessa yli kuusi vuosikymmentä. Olen ehtinyt nähdä nousukausia, lamaa, työttömyyttä, yrittäjyyttä ja useampia hallituksia kuin jaksan enää edes laskea. Olen saanut tehdä työtä käsilläni, opettaa muita ihmisiä sekä kulkea hetken matkaa niiden rinnalla, joilla elämä ei ole aina ollut kaikkein helpointa.

Ehkä juuri siksi olen viime vuosina huomannut pohtivani yhä useammin yhtä kysymystä. Millaisen Suomen me oikeastaan jätämme jälkeemme? Kysymys ei ole siitä, mikä puolue kulloinkin istuu hallituksessa tai kuka voittaa seuraavat vaalit. Minulle kysymys on paljon suurempi. Se on kysymys siitä, muistammeko enää miksi hyvinvointivaltio aikanaan rakennettiin? Todennäköisesti emme muista, koska olemme hävittämässä sen.

Olen syntynyt sukupolveen, joka on vielä kuunnellut vanhempiensa kertovan sodasta, niukkuudesta ja jälleenrakentamisesta. Meille opetettiin jo lapsena, ettei naapuria jätetä pulaan ja että jokaisen on tehtävä se minkä pystyy. Ei enempää kuin jaksaa, mutta ei myöskään vähempää kuin pystyy. Siinä ei ollut kyse politiikasta. Se oli aito elämänkatsomus.

Ehkä juuri siksi minun on ollut viime vuosina yhä vaikeampi ymmärtää sitä tapaa, jolla puhumme hyvinvointivaltiosta. Ihmisistä on tullut rakenteellisia vaikutuksia, menopaineita ja laskennallisia kannustinloukkuja. Samalla olemme unohtaneet jotakin olennaista. Hyvinvointivaltio ei syntynyt siksi, että joku laskentakaava osoitti sen olevan halvin mahdollinen ratkaisu. Se rakennettiin siksi, että ymmärsimme jotakin ihmisestä ja yhteiskunnasta.

Ymmärsimme, että joskus ihminen tarvitsee apua. Ymmärsimme, että sairaus, työttömyys tai vanhuus eivät ole moraalisia epäonnistumisia. Ja ennen kaikkea ymmärsimme, että yhteiskunnan vahvuus mitataan lopulta sillä, kuinka se kohtelee kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä.

Minä en kaipaa paluuta johonkin kuvitteelliseen kulta-aikaan. Ennen ei kaikki ollut paremmin. Mutta jotakin me ehkä ymmärsimme paremmin kuin nykyisin. Ymmärsimme, ettei ihminen ole koskaan ollut pelkkä menoerä. Siksi kysynkin nyt uudelleen. Millaisen Suomen me haluamme jättää jälkeemme? Mitä sinä lukijana haluat?

 

 

Muutama sana lukijalle

//Tämä ei ole vielä kirja, enkä edes tiedä tuleeko siitä koskaan kirjaa. Enkä oikein kovin uskokaan kirjaksi, vaikka voisi aivan hyvin tavoitteena ollakin. Tämä on kuitenkin vielä runko sekä hahmotelma joka vaatii vielä hieman yksityiskohtaisiakin esimerkkejä asioista. Tämä siis rakentuu pikkuhiljaa. Otsikoinnin numerointi on vielä hallinnan työkalu.
Ja kaikille tiedoksi !!! Kirjoitan sekä muokkaan tätä kirjoitusta kolmella eri tekoälyllä sekä itse kirjoittamalla. !!!!!!!!!! Tekstin tuotossa tekoälyn osuus on ehkä hiukan alle puolet.

Todella mittava lähdeaineiston määrä sekä omat aikaisemmat kirjoitukset kommentteineen sisältävät paljon pohdittavaa vielä. Olen koonnut kokonaisuutta kappale kerrallaan ja jokaisessa kappaleen osassa on vielä paljon täydennettävää. Aineistoa minulla on reilusti enemmän kuin tarvitsen. Silti yksikään kommennti lisää, kirjoitus tai puheenvuoro joka käsittelee elämäämme tämän hetken Suomessa, ei ole tarpeeton. Päinvastoin, se on juuri se mitä me kaikki tarvitsemme. Mielipiteitä, avointa keskustelua, sekä halua tehdä parempaa huomista meille kaikille.

Jätän tässä kirjoituksessani tällä kertaa satiirin sekä ironian taka-alalle. Samalla varoitan lukijaa! Jos haet jonkinlaista aivopesua, mollaamista, tai lyhyitä ytimekkäitä populistisia heittoja, tai olet tottunut vain lööppitason lukemiseen, älä jatka lukemista, sillä sinun tulee varautua pohtimiseen!

Kirjoitan nyt oman persoonani kautta toivoen että joku lukijakin pohtii asioita.//

---

Joskus olen miettinyt, miksi päädyn pohtimaan asioita niin paljon. Miksi yksi kysymys johtaa toiseen ja miksi vastauksen löydyttyä huomaan kysyväni jälleen jotakin uutta? En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut valmiista vastauksista. Olen ollut enemmän kiinnostunut siitä, miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme.

Ehkä juuri siitä syystä tämäkin kirjoitus on ehkä kirjaksi syntymässä. Se ei alkanut ajatuksesta kirjoittaa hyvinvointivaltiosta, talouspolitiikasta tai demokratiasta.  Kirjoitukseni kertoo siitä, mitä tapahtuu yhteiskunnalle silloin, kun se unohtaa miksi se on olemassa – ja siitä, miten se voisi muistaa sen uudelleen. Se alkoi paljon yksinkertaisemmasta kysymyksestä. Millaiselle hyvinvoinnille asetamme toiveemme?

Kysymys saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta mitä enemmän sitä pohtii, sitä vaikeammaksi siihen on vastata. Puhummeko hyvinvoinnista silloin, kun puhumme talouskasvusta? Tarkoitammeko turvallisuutta, mahdollisuuksia, yhteisöllisyyttä vai jotakin aivan muuta? Ja ennen kaikkea, kenelle hyvinvointia rakennamme?

Tämän kirjoituksen aikana olen esittänyt paljon kysymyksiä. Osa niistä koskee hyvinvointivaltiota, osa demokratiaa, osa talouspolitiikkaa ja osa yhteiskunnallisia arvovalintoja. Yhtä ainoaa vastausta en ole kirjassani kuitenkaan pyrkinyt tarjoamaan. Se on ollut täysin tietoinen valinta. En usko, että kaikkein tärkeimpiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin on olemassa vain yksi oikea vastaus. Uskon kuitenkin siihen, että kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä pitäisi uskaltaa pohtia yhdessä hieman nykyistä enemmän.

Kirjoittajana olen ehkä enemmän havainnoija kuin opettaja siitäkin huolimatta että kirjoituksen olemus saattaa viitata oppikirjamaisuuteen. Olen saanut elämäni aikana tarkastella yhteiskuntaa monesta eri näkökulmasta. Olen ollut työntekijä monella alalla, yrittäjä useammassakin yrityksessä, myyntipäällikkö- tai johtaja useassakin yrityksessä,  kouluttaja, työvoimaviranomainen, yritysneuvoja, työtön ja eläkeläinen. Jokainen näistä kokemuksista on opettanut minulle saman asian. Ihmistä ei voi ymmärtää pelkkänä tilastona eikä yhteiskuntaa pelkästään talouslukujen avulla.

Kaikkein tärkeimmät asiat jäävät usein numeroiden ulkopuolelle. Luottamus, yhteisöllisyys, mahdollisuus uuteen alkuun, kokemus oikeudenmukaisuudesta sekä usko tulevaisuuteen ovat vaikeasti mitattavia asioita. Silti ne kertovat usein enemmän yhteiskunnan todellisesta hyvinvoinnista kuin yksikään taulukko tai tunnusluku. Pelkkä BKT ei kerro kansan todellisesta tilasta juuri mitään.

Ehkä juuri siksi pohdiskelen asioita niin paljon. Olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, millaiseksi yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut. Joskus tuntuu siltä, että etsimme liian nopeasti vastauksia pysähtymättä miettimään, olivatko edes kysymykset alun perinkään oikeita. Keskustelemme paljon siitä, kuinka paljon jokin maksaa, mutta huomattavasti vähemmän siitä, mitä pidämme aidosti arvokkaana. Puhumme tehokkuudesta, mutta harvemmin siitä, millaiselle hyvinvoinnille toiveemme lopulta asetamme.

Siksi haluan jättää osan tämän kirjoituksen kysymyksistä avoimiksi. En toivo, että lukija olisi kanssani kaikesta samaa mieltä. Päinvastoin. Toivon, että kirja ta tässä vaiheessa vielä kirjoitukseni herättää myös erimielisyyttä ja uusia näkökulmia. Toivon ennen kaikkea sitä, että lukija pysähtyy hetkeksi pohtimaan omia vastauksiaan.

Millaisessa Suomessa haluaisit itse elää? Mitä pidät oikeudenmukaisena? Millaisia mahdollisuuksia haluaisit jättää seuraaville sukupolville? Millaiselle hyvinvoinnille sinä asetat omat toiveesi? Ehkä kaikkein tärkein asia, jonka olen vuosien varrella oppinut, on se, että yhteiskunnat eivät muutu itsestään. Ne muuttuvat vähitellen niiden arvojen mukana, joita pidämme tärkeinä. Jokainen poliittinen päätös, jokainen yhteiskunnallinen uudistus ja jokainen sukupolvi jättää jälkensä siihen tarinaan, jota yhdessä kirjoitamme.

Tämä kirjoitus on yksi puheenvuoro tuossa keskustelussa. Ei lopullinen vastaus eikä valmis totuus. Jos se saa lukijan pysähtymään edes hetkeksi pohtimaan omaa käsitystään hyvinvoinnista, tulevaisuudesta ja siitä yhteiskunnasta, jonka haluamme jättää jälkeemme, on se jo täyttänyt tärkeimmän tehtävänsä. Sillä lopulta kaikkein merkityksellisimmät kysymykset eivät ehkä ole niitä, joihin löydämme vastaukset, vaan niitä, joita emme koskaan lakkaa yhdessä kysymästä.

• voisimmeko tehdä tämän paremmin?
• miksi näin tapahtuu?
• olemmeko unohtaneet jotakin?
• voisimmeko ymmärtää toisiamme paremmin?
• millaisen Suomen haluamme jättää jälkeemme?

Siksi kirjoitan "Erään" suomalaisen 66 vuotiaan miehen pohdintaa ihmisestä, yhteiskunnasta ja siitä, millaisen huomisen me yhdessä rakennamme. Koko juttu sai alkunsa  yhdestä kuvitteellisesta työmiehestä Persvako Pekasta, joka alkoi ihmetellä, miksi maailma hänen ympärillään oli muuttunut – ja miksi hän itsekin oli muuttunut sen mukana.

Leif Kuismanen

Kuka on leksa?

Haalarista kravattiin ja takaisin ruohonjuuritasolle

Minä en tiedä kaikkea. Minä vain kummastelen tätä aikaa . Olen elänyt Suomessa yli kuusi vuosikymmentä, ja jokin nykyisessä ilmapiirissä tuntuu vieraalta – aivan kuin olisimme hukkaamassa sen kaikkein arvokkaimman, mitä olemme yhdessä rakentaneet . Siksi olen päätynyt pohtimaan näitä asioita ääneen. Tämä kirja ei ole syntynyt norsunluutornissa; se on syntynyt elämän itsensä opettamana, ruohonjuuritasolla, ja se on tarkoitettu jokaiselle, joka kysyy itseltään: Millaisen hyvinvointivaltion me oikeasti rakennamme? 

Kirjoittajana olen enemmän havainnoija kuin opettaja . Olen saanut elämäni aikana tarkastella suomalaista yhteiskuntaa lähes kaikilta mahdollisilta laidoilta: olen ollut työntekijä, yrittäjä, kouluttaja, työvoimaviranomainen, yritysneuvoja, työtön ja lopulta eläkeläinen . Jokainen näistä rooleista on opettanut minulle saman asian: ihmistä ei voi ymmärtää pelkkänä tilastorivinä, eikä yhteiskuntaa pelkästään valtiovarainministeriön kylmien talouslukujen avulla .

Lapsuuden eväät: Kun sisu oli pakko ja työ oli arvo

Juureni ovat Valkealan maaperässä, niukkuuden ja sinnikkyyden keskellä . Synnyin vuonna 1960, reilusti talvisodan jälkeen, mutta lapsuuteni ja nuoruuteni elin niiden ihmisten ympäröimänä, jotka olivat kokeneet sodan kauhut rintamalla tai kotirintamalla . Heiltä jäi takaraivooni yksi elintärkeä opetus: jokainen teki sen minkä pystyi, ja se riitti. Ja kaveria ei jätetä, koskaan .

Lapsuuteni pienellä tilalla oli työntäyteistä . Rahaa ei ollut, mutta tekemistä riitti siten, että omavaraisuus ei ollut mikään ekologinen trendivalinta vaan karu pakko . Siellä, heinäpelloilla ja työkoneiden ääressä, minuun iskostui periaate: ensin ymmärryksestä tulee yritys, vasta sitten lopullinen ymmärrys ja jokainen tekee sen mitä pystyy.

Työurani alkoi suorittavasta työstä, haalarit päällä . Aloitin Tirvankylän pientilan arjesta, paiskoin töitä raamisahan ”raamipoikana” Keltakankaalla vuonna 1978 ja tein raskasta työtä Vapon turvesuolla "turvenuijana" ennen kuin kouluttauduin autoasentajaksi ja samalla suuntasin yrittäjyyteen . Tiedän, miltä tuntuu tehdä työtä, jossa hiki on aitoa ja käsissä tuntuu koneiden öljy.

Kravattivuodet: Järjestelmän rattaissa

Ajan myötä työpuku vaihtui haalarista kravattiin . Siirryin asiantuntijatehtäviin: tietotekniikkakouluttajaksi, yrittäjyysvalmentajaksi ja yritysneuvojaksi . Vuodesta 1998 alkaen toimin pitkään Työosuuskunta Innetin puheenjohtajana ja toiminnanohjaajana aina vuoteen 2022 saakka, ja tein vuosikausia töitä Osuuskuntayhdistys Coop Finland ry:ssä ja Lahden Startti -projektissa taistellen pienyrittäjien ja osuuskuntien jäsenten työttömyysturvan ja oikeuksien puolesta .

Työskentelin myös järjestelmän toisella puolella – TE-toimiston virkailijana ja asiantuntijana . Siellä näin aitiopaikalta, miten suomalainen byrokratiahimmeli alkoi vähitellen muuttua auttajasta epäilijäksi ja kyttääjäksi . Kohtasin satoja työttömiä, jotka halusivat tehdä työtä ja auttaa yhteisöään, mutta joita koneisto rangaisti aktiivisuudesta mielivaltaisilla tulkinnoilla ja karensseilla.

Kehitin jopa satiirisen CV-overload system™ -idean kuvaamaan sitä älytöntä todellisuutta, jossa ihmiset pakotetaan tuottamaan teollisesti tyhjiä hakemuksia ilman, että sillä luodaan yhtäkään aitoa työpaikkaa . Näin, miten valtionhoitajien Excel-taulukot alkoivat korvata arjen reaalitalouden ja inhimillisen hädän ymmärtämisen .

Putoaminen ja reaalitodellisuus

Tiedän myös omakohtaisesti, miltä tuntuu pudota ja joutua kohtaamaan järjestelmän kylmyys . Koin elämäni aikana kaksi vararikkoa, joista ensimmäisen 90-luvun devalvaatiokriisin jälkimainingeissa . Kun maksoin työntekijöilleni palkat viimeisistä roposistani ja menin sen jälkeen hakemaan viimesijaista toimeentulotukea sossun tiskiltä, minulle sanottiin kylmästi: "Sinun ei olisi pitänyt maksaa niitä palkkoja, ne olisivat olleet sinun rahojasi." 

Tämä oli minun oma "Juuso-hetkeni" – se piste, jossa järjestelmän korulauseet ja kylmä todellisuus törmäsivät vasten kasvoja. Se opetti minulle, että kun ihminen jää tyhjän päälle byrokratian rattaisiin, hienot teoriat ja laskentamallit menettävät merkityksensä.

Takaisin ruohonjuuritasolle: Miksi tämä kirja on tekeillä?

Nyt, eläkevuosina, olen palannut takaisin sinne mistä aloitin: ruohonjuuritasolle . Olen kuluttanut suuren osan ajastani lueskellen, opiskellen ja tehden huomioita tästä ajasta . Tämä kirjahahmotelma sai alkunsa halusta herättää ihmiset näkemään se "shifting baseline" eli hidas, näkymätön rapautuminen, jonka myötä olemme alkaneet pitää heikompaa elintasoa, murenevia palveluita ja köyhien kyykyttämistä uutena normaalina .

Loin kirjaani varten muutamia hahmoja kuvaamaan suomalaista mielenmaisemaa :

• Persvako-Pekka: Perinteinen, rehti duunari, joka hairahtuu kielellisen teatterin ja populististen lupausten vuoksi äänestämään omaa taloudellista turvaansa vastaan, kunnes herää arjen leikkausten myötä .
• Sanni: Pekan tytär, viestinnän asiantuntija, joka opettaa poliittista lukutaitoa – kykyä kysyä: kuka tästä hyötyy, kuka maksaa ja mitä jätetään sanomatta? 
• Lassi: Joka opettaa lukemaan vallan ja puolueiden todellisia rakenteita pelkkien vaalipuheiden sijaan .
• Linda: Yrityksen omistajan tytär, joka uskoo vilpittömästi "oman onnensa seppä" -myyttiin, koska on katsonut maailmaa vain vauras ikkuna edessään, kunnes oppii näkemään muiden erilaiset lähtökohdat .

Tämän kirjan tarkoitus ei ole kertoa sinulle, mitä sinun pitää ajatella. Se on kutsu pysähtyä ja pohtia, miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme . Yhteiskunta ei ole luonnonlaki, vaan tietoisia poliittisia valintoja . Tulevaisuus ei tapahdu meille – me teemme sen itse .

Vaikka Suomea tällä hetkellä riepottelee kylmä ja eriarvoistava kehitys, minä kieltäydyn menettämästä toivoani . Kuten kansanedustaja Anna Kontula on viisaasti sanonut: toivo on kuin puun silmut marraskuussa – ne ovat siellä, pimeyden ja märän keskellä odottamassa kevättä, vaikkei niitä heti näe .

Tämä kirja on minun panokseni niiden silmupuiden suojelemiseksi. Toivon, että se herättää sinussa kysymyksiä, ja ennen kaikkea toivon, ettemme koskaan lakkaa välittämästä siitä yhteiskunnasta, jonka jätämme jälkeemme .

Inkeroisissa, elokuussa 2026 Leif Kuismanen 

---

---

---

Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

 Osa 1 Sopimus joka rakennettiin yhdessä.

1.1. Hyvinvointivaltion murros

1.1.1 Yhteinen ajatus

Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin yhteiselle ajatukselle, että yhteiskunnan vahvuus mitataan sillä, kuinka se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia kansalaisiaan. Sen tehtävänä ei ollut pelkästään jakaa tukia tai tuottaa palveluita, vaan luoda kokonaisvaltaista universaalia turvallisuutta tilanteissa, joissa ihminen ei omilla voimillaan siihen kykene. Sairastuminen, työttömyys, vanhuus tai elämän yllättävät vastoinkäymiset eivät saaneet merkitä putoamista yhteiskunnan ulkopuolelle.

Hyvinvointivaltion perusajatus oli yksinkertainen: jokainen osallistuu kykyjensä mukaan ja saa tarvitessaan tukea yhteisestä järjestelmästä. Vastineeksi yhteiskunta saa paremman työllisyyden, paremman kansanterveyden, osaavamman väestön ja vakaamman talouden. Hyvinvointivaltio ei ollut pelkkä menoerä, vaan vahva investointi yhteiskunnan sekä kansan tulevaisuuteen.

Tämä ajatus yhteisestä rintamasta ja toisistamme huolehtimisesta ei syntynyt tyhjiössä, vaan se hioutui Suomen vaikeassa ja kouriintuntuvassa historiassa.

Yhteisöllisyyden ja keskinäisen avunannon juuret ulottuvat jo 1800-luvulle, jolloin ankariat ajat ja niukat resurssit opettivat suomalaiset siihen, että pärjääminen vaati yhteen hiileen puhaltamista. Vaikka rahaa ei ollut ja arki oli selviytymiskamppailua, opittiin ymmärtämään, että naapurin auttaminen oli lopulta koko kylän ja yhteisön etu.

Tätä yhteishenkeä koeteltiin rajulla tavalla vuoden 1918 sisällissodassa, joka repi kansakunnan kahtia ja jätti syvät haavat. Näiden haavojen parantaminen vaati vuosikymmenten työn, mutta todellinen käännekohta koettiin sotavuosina. Talvi- ja jatkosota yhdistivät kansan jälleen. Rintamalla ja kotirintamalla ihmisen taustalla, säädyllä tai varallisuudella ei ollut väliä – kaikilla oli yhteinen hätä ja yhteinen päämäärä.

Sotien jälkeen Suomi oli köyhä ja jälleenrakennuksen edessä oleva maa, jonka piti kantaa myös raskas sotakorvausten taakka Neuvostoliitolle. Tuo valtava urakka kuitenkin näytti suomalaisten sitkeyden. Sotakorvausteollisuus ja raunioista nouseva maa loivat työtä köyhälle kansalle, ja samalla oivallettiin jotain olennaista: jos aiomme nousta tästä tuskasta ja köyhyydestä, meidän on rakennettava yhteiskunta, jossa kukaan ei jää yksin, jokainen yksilö oli tärkeä.

Hyvinvointivaltio ei siis ollut pröystäilyä tai varallisuuden esittelyä, vaan se oli köyhän ja kovia kokeneen kansan pragmaattinen ja inhimillinen valinta. Se oli lupaus siitä, että sotien ja oppivuosien maksama hinta muuttuisi turvaksi tuleville sukupolville. Yhteinen kokemus osoitti, että kun kaikille taataan mahdollisuus pärjätä, koko kansa vahvistuu.

Tätä taustaa vasten nykyistä murrosta on vaikea tarkastella pelkästään yksittäisten lakimuutosten tai budjettipäätösten kautta. Kysymys on laajemmasta muutoksesta siinä, mitä hyvinvointivaltion tehtävän ajatellaan olevan.

Hyvinvointivaltio ei ole ennen kaikkea kertomus rahasta eikä politiikasta. Se on kertomus siitä, miten ihmiset päättävät kohdella toisiaan.

1.1.2 Muutos ei ala leikkauksista vaan ajattelutavasta

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on viime vuosina tapahtunut merkittävä muutos. Keskustelu ei enää lähde siitä, mitä yhteiskunnalla halutaan kansalle saavuttaa, vaan siitä, mistä voidaan leikata. Julkisen talouden vahvistamisesta on tullut päinvastoin lähes synonyymi menojen vähentämiselle.

Kun poliittinen keskustelu kaventuu kysymykseen siitä, mistä seuraavaksi säästetään, katoaa samalla näkyvistä toinen kysymys: mitä kustannuksia syntyy siitä, että jotakin jätetään tekemättä? Mitä maksaa se, että työkyvyttömyyseläkepäätöstä odotetaan vuosia? Mitä maksaa opiskelijoiden velkaantuminen? Mitä maksaa lapsiperheköyhyyden kasvu tai mielenterveyspalveluiden puutteellisuus? Nämä kustannukset eivät katoa, vaikka ne poistettaisiin budjettikirjan yhdeltä riviltä. Ne siirtyvät vain myöhemmäksi ja usein jo vuosikymmenten kokemuksen perusteella moninkertaisina.

Ehkä kaikkein eniten olen kuitenkin jäänyt ihmettelemään jotakin aivan muuta kuin yksittäisiä poliittisia päätöksiä. Olen jäänyt ihmettelemään sitä, miksi olemme alkaneet jakautua yhä pienempiin leireihin, joiden on yhä vaikeampi ymmärtää toisiaan. Milloin erimielisyydestä tuli työkalu vastakkainasettelulle?

Minä en usko, että yksikään yhteiskunta on koskaan ollut täysin yksimielinen mistään. Eikä sen pidäkään olla. Demokratiaan kuuluu oikeus olla eri mieltä. Kansan pitääkin olla eri mieltä poliittisista ratkaisuista, arvovalinnoista ja siitä, mihin yhteisiä varoja käytetään. Sellainen yhteiskunta olisi paljon pelottavampi, jossa kaikki olisivat aina samaa mieltä. Mutta erimielisyys ja kahtiajakautuminen eivät ole sama asia.

Olen joskus jäänyt pohtimaan sitäkin, onko vastakkainasettelusta tullut lähes itseisarvo. Joskus tuntuu siltä, että meidän pitäisi aina löytää syyllinen ennen kuin olemme edes yrittäneet ymmärtää ongelmaa. Keskustelu muuttuu helposti asetelmaksi, jossa on olemassa vain oikeassa olevat ja väärässä olevat ihmiset. Todellisuus on kuitenkin paljon monimutkaisempi ollen usein kokonaan jotain muuta kuin oletamme.

Työtön voi olla eri mieltä yrittäjän kanssa olematta tämän vihollinen. Yrittäjä voi olla eri mieltä palkansaajan kanssa olematta ahne riistäjä. Hallituksen päätöksiä voi arvostella ilman, että pitää kaikkia sen kannattajia pahoina ihmisinä. Vastaavasti hallituksen kannattaja voi pitää joitakin uudistuksia tarpeellisina ilman, että hän haluaisi kurjistaa vähäosaisten elämää. Ehkä juuri tätä ymmärrystä olemme vähitellen menettämässä.

Minä en myöskään ajattele, että ihan kaikki leikkaukset olisivat lähtökohtaisesti vääriä. Sellainenkaan ajattelu ei olisi rehellistä. Jokainen sukupolvi joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja ja joskus myös säästämään. Politiikka on pitkälti rajallisten resurssien jakamista erilaisten tarpeiden kesken.

Mutta juuri siksi leikkausten pitäisi aina olla viimesijainen väline, jonka kohdalla uskallamme kysyä myös mitä haittaa niistä aiheutuu. Ei riitä, että tiedämme paljonko säästämme. Meidän on ymmärrettävä myös se, mitä mahdollisesti menetämme.

Jos yhden euron säästö synnyttää viiden euron laskun myöhemmin, kyse ei enää ole viisaasta säästämisestä. Jos leikkaus lisää inhimillistä kärsimystä enemmän kuin se ratkaisee ongelmia, meidän on uskallettava arvioida päätöksiämme uudelleen. Se on aidon politiikan tehtävä.

Mutta yhtä tärkeä tehtävä kuuluu myös meille kansalaisille. Me emme voi sälyttää kaikkea vastuuta poliitikoille. Jokainen meistä osallistuu omalla tavallaan siihen, millaiseksi yhteiskunnallinen ilmapiiri muodostuu. Me päätämme itse, näemmekö toisessa ihmisessä ensisijaisesti ongelman vai lähimmäisen.

Ehkä kaikkein eniten olenkin jäänyt kaipaamaan empatiaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Empatia ei tarkoita sitä, että olemme kaikesta samaa mieltä. Se tarkoittaa sitä, että kykenemme hetkeksi katsomaan maailmaa myös toisen ihmisen näkökulmasta.

Me emme kaikki tule koskaan ajattelemaan samalla tavalla, eikä meidän tarvitsekaan. Mutta meidän pitäisi kyetä muistamaan, että hyvinvointivaltio rakennettiin juuri erilaisia ihmisiä varten. Se rakennettiin sillä ajatuksella, että joskus minä kannan vastuuta sinusta ja joskus sinä kannat vastuuta minusta, eikä ehtona ole että ajettelisimme poliittisesti samalla tavalla.

Ehkä juuri siksi olen jäänyt ihmettelemään nykyistä aikaa. Emme ole menettämässä ainoastaan jotakin taloudellista tai hallinnollista. Pelkään, että olemme vähitellen menettämässä myös kykyämme nähdä toisissamme ihminen ennen hänen elämäntilannettaan, ammattiaan, poliittista kantaansa tai yhteiskunnallista asemaansa.

Jos jotakin haluaisin meidän yhdessä rakentavan uudelleen, se olisi juuri tämä tällä hetkellä katoamassa oleva ymmärrys toisistamme.

Sillä lopulta hyvinvointivaltio ei ole rakennus, laki tai budjetti. Se on ihmisten välinen sopimus siitä, että erilaisuudestamme huolimatta olemme edelleen samalla puolella.

1.1.3 Hyvinvointivaltiosta kannustusvaltioksi

Murrosta voidaan kuvata siirtymisenä hyvinvointivaltiosta kannustusvaltioon. Kannustus ajattelutavan mukaan yhteiskunnalliset ongelmat eivät johdu ensisijaisesti rakenteista vaan yksilön kannustimista. Jos työllisyys ei kasva, syy löytyy liian anteliaasta sosiaaliturvasta. Jos julkinen talous velkaantuu, syy löytyy liian suurista menoista. Tällöin myös ratkaisut löytyvät lähes aina samasta suunnasta: tukien leikkaamisesta, ehtojen kiristämisestä ja julkisten menojen supistamisesta.

Hyvinvointivaltion alkuperäinen kysymys oli: "Miten autamme ihmistä selviämään?" Uusi kysymys näyttää yhä useammin olevan: "Miten saamme ihmisen muuttamaan käyttäytymistään?"

Muutos näkyy konkreettisesti esimerkiksi sosiaaliturvan uudistuksissa. Hallinnollista taakkaa on siirretty yhä enemmän kansalaisille samalla kun järjestelmiä kutsutaan yksinkertaistamiseksi. Kansalaisen itsensä tehtäväksi jää selvittää, mitä järjestelmä hänestä tietää, millä perusteella tietoja on kerätty ja kuinka ne vaikuttavat hänen oikeuksiinsa. kansalainen on itse vastuussa jopa sosiaaliturvan hakemisessa.

Tässä kehityksessä mielenkiintoista on myös se, miten sanan kannustaminen merkitys on muuttunut vuosikymmenten varrella.

Vielä 1980-luvulla kannustaminen ymmärrettiin hyvin toisella tavalla kuin tänä päivänä. Silloin se tarkoitti aidosti hyvän tekemisestä ja itseohjautuvasta pyrkimyksestä palkitsemista – sitä, että oma-aloitteisuudesta tai tavoitteiden ylittämisestä sai jotain lisää. Jos ihminen päätti opiskella, kehittää osaamistaan tai pyrkiä eteenpäin, järjestelmä tuki ja palkitsi siitä. Ammatilliseen aikuiskoulutukseen hakeutuva saattoi saada koulutuslisää ja muita etuja, jotka teki uuden oppimisesta turvallista ja houkuttelevaa. Kannuste oli kädenojennus ja positiivinen kutsu parempaan.

Nykyisin termiä käytetään usein käänteisesti. Kannustamiseksi kutsutaan toimia, joissa ihmiseltä otetaan jotain pois tai ehtoja tiukennetaan siinä toivossa, että uhka tai niukkuus ajaisi hänet toimimaan.

Tällainen patistaminen saattaa sinänsä aktivoida ihmistä, mikäli hänellä on vielä voimavaroja ja uskoa tulevaisuuteenkin jäljellä. On kuitenkin inhimillistä kysyä, mihin raja asettuu. Jos ihmisen arki on valmiiksi selviytymiskamppailua ja omat voimat vähissä, leikkauksista syntyvä paine ei välttämättä luo uutta virtaa, vaan väsymystä ja turvattomuutta, pahimmillaan yhteiskunnasta syrjäytymistä.

Aito ja kantava kannustaminen syntyykin parhaiten silloin, kun ihmiselle luodaan mahdollisuuksia ja luottamusta tulevaan – ei siitä, että liikkumavaraa kavennetaan entisestään. Todellinen kannustaminen ei ole selän kääntämistä tai ehtojen kiristämistä, vaan sitä, että järjestelmä tarjoaa tukevan nojan ja polun, jota pitkin uskaltaa astua eteenpäin.

Olen jäänyt pohtimaan, milloin kannustamisesta tuli jotakin sellaista, jossa ihmiseltä täytyy ensin ottaa pois jotakin, jotta häntä voitaisiin auttaa eteenpäin. Ehkä meidän pitäisi välillä pysähtyä kysymään myös päinvastaista: mitä tapahtuu silloin, kun ihminen saa tuekseen luottamusta, mahdollisuuden yrittää uudelleen ja kokemuksen siitä, ettei hän ole yhteiskunnalle kuluerä vaan sen täysivaltainen jäsen? Millaisen hyvinvointivaltion me silloin rakentaisimme?

1.1.4 Arvovalintojen näkymättömyys

Ehkä merkittävin muutos liittyy siihen, miten poliittisista päätöksistä puhutaan. Hyvinvointivaltion rakentamisen aikana poliittiset valinnat esitettiin poliittisina valintoina. Tänään monet päätökset esitetään välttämättömyyksinä. Velkajarru, sopeutustarve ja rakenteelliset uudistukset luovat mielikuvaa siitä, ettei vaihtoehtoja ole olemassa.

Mutta jokaisen laskelman taustalla on oletuksia ja jokaisen oletuksen taustalla arvovalintoja. Kun pienituloisten etuuksia leikataan, kyse ei ole luonnonlaista. Kun hyvinvointialueiden rahoitusta muutetaan, kyse ei ole luonnonlaista. Kun järjestöjen rahoitusta puolitetaan muutamassa vuodessa, kyse ei ole välttämättömyydestä vaan poliittisesta päätöksestä siitä, mitä pidetään tärkeänä ja mitä vähemmän tärkeänä. Poliittisia valintoja voidaan perustella hyvin tai huonosti, mutta niitä ei pitäisi peittää teknisen välttämättömyyden kieleen.

Kyse ei ole vain päätösten sisällöstä, vaan myös siitä, miten päätöksistä viestitään ja millaisessa ilmapiirissä niistä keskustellaan. Tässä suhteessa yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut perustavanlaatuisesti viimeisten vuosikymmenten aikana.

Vielä 1980-luvulla poliittisesta päätöksenteosta ja sen vaikutuksista kerrottiin kansalaisille suoraan, ymmärrettävästi ja avoimesti. Postiluukusta saattoi tupsahtaa tiedote, jossa selvitettiin konkreettisesti, mitä vaikkapa verotuksen keventäminen merkitsi tavallisen palkansaajan arjessa. Päätöksistä viestittäessä oletettiin, että kansalaisilla on oikeus tietää, mitä maassa tapahtuu ja miksi. Tavoitteena oli tiedon välittäminen ja yhteisen ymmärryksen rakentaminen, ei asioiden peittäminen kapulakielen taakse.

Samalla myös julkinen keskustelukulttuuri oli toisenlaista. Vaikka poliittiset väittelyt ja tv-haastattelut olivat tiukkoja ja näkemykset jyrkästikin eriäviä, keskustelulle annettiin tilaa. Toimittajan tehtävänä oli antaa kansanedustajille ja päätöksentekijöille mahdollisuus perustella omat näkemyksensä ja arvonsa lukijoille ja katsojille. Keskustelun ytimessä oli itse asia: mitä tavoitellaan ja miksi?

Tänään asetelma on usein toinen. Avoimen ja asiallisen tiedottamisen sijaan julkinen keskustelu on usein muuttunut pelillistetyksi tivaamiseksi ja nopeatempoiseksi vastakkainasetteluksi, jossa toimittaja hakee pikemminkin "skooppia" tai vastakkainasettelua kuin syvällistä ymmärrystä. Keskusteluohjelman jälkeen ei arvioida sitäkään, mitä päättäjät itse asiasta sanoivat, vaan sitä, oliko toimittaja tarpeeksi tiukka tai "voittiko" hän haastattelun.

Lopulta itse asian ydin – se, miten päätökset vaikuttavat ihmisten arkeen ja millaisiin arvoihin ne nojaavat – jää taka-alalle. Kun poliittisesta keskustelusta tulee mekaanista syyttelyä ja asiat kätketään teknisen välttämättömyyden taakse, kansalainen jää ulkopuoliseksi katsojaksi. Silloin murenee se kaikkein tärkein: ymmärrys siitä, että yhteiskuntaa rakennetaan yhteisellä keskustelulla ja avoimilla valinnoilla.

1.1.5 Mitä hyvinvointivaltiossa todella säästetään?

Leikkausten vaikutuksia tarkastellaan usein yhden budjettivuoden näkökulmasta. Hyvinvointivaltion näkökulmasta kysymys on kuitenkin vuosikymmenistä. Kun ennaltaehkäiseviä palveluita vähennetään, kustannukset eivät välttämättä poistu vaan muuttavat muotoaan. Kun järjestöt lopettavat toimintojaan, ihmiset siirtyvät julkisten palveluiden asiakkaiksi. Kun opiskelija velkaantuu enemmän, vaikutukset näkyvät vuosien päästä. Kun köyhyys lisääntyy, seuraukset näkyvät myöhemmin terveysmenoissa, lisääntyneessä rikollisuudessa, lastensuojelussa ja työmarkkinoilla.

Säästetäänkö silloin todella rahaa vai siirretäänkö lasku tulevaisuuteen? Tätä kysymystä ei voi ratkaista yksittäisen vaalikauden aikana. Hyvinvointivaltio on aina ollut ja oli  sukupolvien vuosikymmenien mittainen projekti. Sen onnistumista ei pitäisi mitata pelkästään sillä, kuinka monta miljardia euroa saadaan säästettyä ensi vuonna, vaan sillä, millainen Suomi jätetään seuraavalle sukupolvelle, ja minkälainen Suomi on elää osana sen kansaa.

Julkisessa keskustelussa hyvinvointivaltio esitetään usein pelkkänä kulueränä – raskaina rajoituksina ja veroina, jotka kuormittavat kansantaloutta. Todellisuudessa vahva hyvinvointivaltio on kuitenkin myös taloudellisesti erittäin kannattava toimintamalli. Se toimii eräänlaisena yhteiskunnallisena vakuutuksena ja inhimillisen pääoman investointina, jonka tuotto maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin.

Maksuton ja laadukas koulutus, toimiva terveydenhuolto sekä vahva sosiaalinen turvaverkko eivät ole talouden jarruja, vaan sen perusedellytyksiä. Koulutettu ja hyvinvoiva väestö on tuottavampi, kykenevämpi innovoimaan ja paremmin suojassa rakenteellisilta talouskriiseiltä. Kun ihmisellä on turvaverkko, uskaltaa hän ottaa riskejä – perustaa yrityksen, opiskella uuden ammatin tai kokeilla jotain uutta. Luottamus siihen, ettei epäonnistuminen tarkoita elämän raunioitumista, on yksi moderneinta talouskasvua voimakkaimmin draivaavista tekijöistä.

Talousviisaudessa unohdetaan usein, että eriarvoisuuden lisääntyminen ja sosiaalisen turvaverkon purkaminen tulevat kokemuksien mukaan kansantaloudelle lopulta kalliimmaksi kuin toimivan järjestelmän ylläpito. Syrjäytymisen, pitkäaikaissairauksien ja luottamuspulan hinta mitataan paitsi inhimillisessä kärsimyksessä, myös menetettyinä verotuloina ja paisuvina korjaavina kustannuksina. Hyvinvointivaltio onkin paras ja kestävin keino varmistaa, että mahdollisimman moni pysyy mukana rakentamassa ja rahoittamassa yhteistä tulevaisuuttamme. Se ei ole menoa, vaan tulevaisuuden pääomaa.

Vuosikymmeniä sitten liike-elämään rantautui JOT- ( Japanilainen Just In Time (JIT)) ajattelu – juuri oikeaan tarpeeseen. Sen perusajatuksessa ei ollut mitään väärää. Turhaa ei kannata tehdä eikä sitoa pääomia tarpeettomasti. Ongelmat syntyivät vasta silloin, kun teoriasta tuli itse tarkoitus. Muistan autoalalta lukuisia tilanteita, joissa varastossa saattoi olla kolmet männänrenkaat, vaikka moottoriremonttiin tarvitaan aina neljät. Tilastollisesti kolmea ehkä kului useimmiten juuri sillä hetkellä, mutta käytännössä moottori ei valmistunut koskaan ilman neljättä.

Sama ilmiö näkyi joskus huvittavallakin tavalla. Konsultti kertoi minulle aikanaan, ettei polkupyörän venttiileitä kannata pitää myynnissä. Yksittäisen venttiilin kate oli liian pieni. Minä näin asian toisin. Asiakas ei tullut ostamaan pelkkää venttiiliä. Hän tuli samalla kahville, osti pullan ja ehkä jotain muutakin. Vielä tärkeämpää oli se, että hän lähti tyytyväisenä pois tietäen saavansa tarvitsemansa avun juuri silloin, kun sitä tarvitsi.

Tilastoissa venttiilin myyminen oli kannattamatonta. Todellisuudessa se oli erittäin kannattavaa.

Olen joskus miettinyt, olemmeko alkaneet rakentaa myös hyvinvointivaltiota liian kirjaimellisen JOT-ajattelun varaan. Laskemme euroja, suoritteita ja keskiarvoja, mutta unohdamme kysyä, mikä on lopputulos. Jos säästämme nuoren mielenterveyspalveluista tänään, paljonko maksamme siitä kymmenen vuoden kuluttua? Jos työttömän voimavarat ehtyvät vuosien aikana, kuinka suuri on menetetyn työuran hinta? Jos järjestöt lopettavat toimintansa, kuka ottaa heidän paikkansa?

Kaikkea ei voi eikä pidä tehdä juuri oikeaan tarpeeseen, jos tarpeen määrittely tapahtuu vain tämän päivän budjettitaulukosta katsottuna. Hyvinvointivaltio on vuosikymmenten mittainen investointi, jonka onnistumista mitataan vasta seuraavien sukupolvien elämässä.

Ehkä meidän pitäisi kysyä hieman toisin. Emme ainoastaan sitä, mitä voimme säästää tänään, vaan myös sitä, mitä meillä ei ole varaa menettää huomenna.

Joskus kaikkein kalleimmaksi tulee se neljäs männänrengas, jota ei koskaan ostettu.

1.1.6 Hyvinvointivaltion tulevaisuus on poliittinen valinta

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole väittää, ettei julkista taloutta pitäisi vahvistaa. Julkinen talous on saatava kestävälle pohjalle. Kysymys kuuluu kuitenkin, millä tavalla se tehdään.

Hyvinvointivaltion murros ei ole väistämätön luonnonilmiö. Se on seurausta poliittisista valinnoista, jotka voidaan tehdä myös toisin. Samalla tavoin kuin hyvinvointivaltio aikanaan rakennettiin poliittisilla päätöksillä, sitä voidaan myös muuttaa, supistaa tai vahvistaa poliittisilla päätöksillä.

Siksi tämän kirjoituksen keskeisin kysymys ei ole, kuinka paljon rahaa käytämme. Kysymys on siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa. Kun hyvinvointivaltio muuttuu, muuttuu samalla myös käsityksemme ihmisestä, yhteisvastuusta ja demokratiasta. Juuri siksi hyvinvointivaltion murros on paljon enemmän kuin talouspoliittinen kysymys. Se on kysymys siitä, millainen Suomi haluaa olla.

Ehkä kaikkein tärkein kysymys koko hyvinvointivaltion tulevaisuudessa ei kuitenkaan ole se, paljonko käytämme rahaa tai kuinka paljon leikkaamme menoja. Kaikkein tärkein kysymys on paljon yksinkertaisempi.

Millaisen Suomen me haluamme?

Hyvinvointivaltion tulevaisuus on lopulta poliittinen valinta, mutta sitä ennen se on yhteinen tahtotila. Demokratiassa kansa päättää suunnan joko aktiivisesti äänestämällä tai hyväksymällä sen suunnan, jonka enemmistö on valinnut. Demokratian kauneus on siinä, ettei se vaadi meitä olemaan kaikesta samaa mieltä. Se vaatii meitä hyväksymään sen, että yhteiset päätökset tehdään yhdessä.

Ehkä juuri siksi olen joskus jäänyt pohtimaan sitäkin, mistä me oikeastaan haemme ihannettamme. Katsommeko Yhdysvaltoihin, entisaikojen Britanniaan tai kenties johonkin aivan toisenlaiseen yhteiskuntamalliin? Millaista Suomea me olemme lopulta rakentamassa?

Minun muistini Suomi ei ollut puhtaasti mitään näistä.

Emme olleet puhtaasti sosialisteja emmekä puhtaasti oikeistolaisia. Olimme jollakin hyvin suomalaisella tavalla jotakin siltä väliltä. Osasimme riidellä politiikasta, mutta ymmärsimme silti kuuluvamme samaan kansaan. Ymmärsimme, että julkinen terveydenhuolto maksaa paljon rahaa, mutta samalla ymmärsimme sen maksavan itsensä takaisin terveempänä, turvallisempana ja vakaampana yhteiskuntana. Maksoimme veroja usein hampaita kiristellen, mutta ymmärsimme myös miksi niitä maksetaan.

Ymmärsimme jotakin muutakin. Jos meillä oli mahdollisuus auttaa lähimmäistämme, siitä hyötyi lopulta koko yhteiskunta. Sama ajattelu ulottui myös rajojemme ulkopuolelle. Kun meillä oli mahdollisuus auttaa köyhempiä maita, saattoi se parhaimmillaan rakentaa tulevaisuuden kumppanuuksia ja hyvinvointia myös meille itsellemme.

Tähän liittyy kuitenkin myös kohtuullisuus. On tervettä huolehtia ensin siitä, että oma maa kykenee kantamaan vastuunsa omista kansalaisistaan. "Oma maa ensin" voi olla hyvin ymmärrettävä ajatus silloin, kun sillä tarkoitetaan vastuuta omista ihmisistämme. Se muuttuu ongelmalliseksi vasta silloin, jos siitä tulee välinpitämättömyyttä kaikkia muita kohtaan. Kohtuullisuus on tässäkin asiassa hyvä opettaja.

Ehkä juuri kohtuullisuus on ollut yksi suomalaisen yhteiskunnan suurimmista vahvuuksista.

Muistan itse kasvaneeni maailmassa, jossa kohtasin hyvin erilaisia ihmisiä. Tunsin sotaveteraaneja, upseereita ja rivimiehiä. Tunsin ihmisiä, joiden maailmankatsomukset olivat hyvin erilaisia. Vaarini oli ollut mukana sekä sisällissodassa että talvisodassa. Hän ei ollut kommunisti, mutta vahvasti vasemmistolainen mies. Hänen parhaaksi ystäväkseen muodostui mies, joka oli ollut aivan toisella puolella yhteiskunnallista jakolinjaa. Juuri hän oli aikoinaan pelastanut vaarini toisen "lahtarin kostolta". He olivat monesta asiasta eri mieltä, mutta ymmärsivät silti toisiaan.

Ehkä juuri tästä syystä minun on joskus vaikea ymmärtää nykyistä aikaa. Vaikuttaa siltä, että kykenemme entistä huonommin hyväksymään sitä, että toinen ihminen voi ajatella asioista eri tavalla olematta silti vihollisemme. Olemme alkaneet jakaa toisemme liian helposti oikeassa oleviin ja väärässä oleviin ihmisiin.

Suomi ei kuitenkaan koskaan rakentunut täydellisen yksimielisyyden varaan. Se rakentui kyvyllemme tehdä kompromisseja ja löytää yhteinen tahtotila siitä, mitä pidämme tärkeänä.

Tahtotila onkin mielestäni tämän kaiken avainsana.

Ennen kuin voimme tietää, mitä puoluetta tai ehdokasta haluamme kannattaa, meidän olisi ehkä ensin kysyttävä itseltämme, millaisen Suomen haluamme jättää seuraaville sukupolville. Sen jälkeen meidän on pyrittävä ymmärtämään, millä tavoin omat arvomme parhaiten toteutuvat poliittisessa päätöksenteossa.

Tämä edellyttää myös kriittistä ajattelua. Politiikassa on aina ollut suuria lupauksia, yksinkertaisia ratkaisuja ja populistisia puheita. Siksi meidän velvollisuutemme kansalaisina on yrittää ymmärtää, mitä sanojen taakse todella kätkeytyy. Mitä päätöksillä tavoitellaan? Ketkä niistä hyötyvät? Mitä ne mahdollisesti maksavat? Millaisia seurauksia niillä on viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?

Demokratia antaa meille oikeuden valita. Samalla se antaa meille myös vastuun pyrkiä ymmärtämään omien valintojemme seurauksia.

Minä en kaipaa takaisin mitään yksittäistä hallitusta tai jotakin mennyttä vuosikymmentä. Kaipaan ehkä enemmänkin takaisin jotakin sellaista suomalaisuutta, joka ymmärsi kohtuullisuuden, yhteisvastuun ja erilaisuuden arvon. Sellaista Suomea, jossa saattoi olla vahvasti eri mieltä olematta silti eri puolella.

Hyvinvointivaltion tulevaisuus ei lopulta ratkea valtiovarainministeriön taulukoissa eikä puolueiden vaaliohjelmissa. Se ratkeaa siinä yhteisessä tahtotilassa, jonka me kansalaiset muodostamme.

Kysymys ei siis lopulta ole siitä, millaisen Suomen joku toinen haluaa rakentaa.

Kysymys kuuluu: millaisen Suomen me haluamme rakentaa yhdessä.

1.2. Äänestäminen ja puolueiden arvovalinnat

"Ei ole enää yhtään puoluetta, jota voisi äänestää." Tämän lauseen kuulee nykyisin yhä useammin. Se ei ole pelkästään vaaliväsymystä tai välinpitämättömyyttä politiikkaa kohtaan. Sen taustalla on usein kokemus siitä, ettei politiikka enää tarjoa äänestäjän mielestä todellisia vaihtoehtoja.

Moni kokee tulleensa petetyksi useammin kuin kerran. Ennen vaaleja luvataan yhtä, vaalien jälkeen tehdään toista. Vaalikeskusteluissa puhutaan oikeudenmukaisuudesta, työllisyydestä ja hyvinvoinnista, mutta hallitusvastuussa painotukset muuttuvat. Lopputuloksena osa kansalaisista päätyy ajattelemaan, ettei äänestämisellä ole enää merkitystä. Demokratian kannalta tämä on erittäin vaarallinen ajatus.

Tämä pettymyksen tunne on ymmärrettävä, mutta se voi kummuta myös siitä, että poliittisen järjestelmän todellinen toimintatapa jää arjen kiireessä etäiseksi.

Kompastuskiveksi muodostuu usein se, että Suomessa yksikään puolue ei saa yksin enemmistöä. Hallituksen muodostaminen vaatii aina kompromisseja ja yhteistyötä erilaisten arvojen välillä. Kun uutisissa näkyy vain vaalilupauksen pyörtäminen, taustalla on usein monimutkainen neuvottelutulos, jossa jokainen osapuoli joutuu joustamaan jostain saavuttaakseen jotain muuta. Jos järjestelmää katsoo vain pintapuolisesti uutisotsikoiden läpi, on helppo vetää se johtopäätös, että "kaikki ovat samanlaisia" tai "mikään ei muutu".

Tällaisen vääristyneen kuvan antaa kuitenkin hämärtää omaa vaikuttamisen mahdollisuutta. Jos heittää hanskat tiskiin ja jättää äänestämättä, antaa muiden päättää omasta puolestaan – ja silloin omat tavoitteet jäävät varmasti saavututtamatta.

Demokratia ei ole pikajuoksu vaan sitkeyttä vaativa kestävyyslaji. Äänestäjän kannattaa uskoa lujasti omiin arvoihinsa ja siihen, mitä pitää oikeana, ja toimia sen mukaisesti vaaleista toiseen. Yhteiskuntaa ei muuteta käden käänteessä, mutta pitkäjänteinen ja sitkeä osallistuminen on ainoa keino varmistaa, että omien arvojen mukainen ääni kuuluu päätöksenteossa jatkossakin.

1.2.1 Onko kaikki puolueet samanlaisia?

Väite siitä, että kaikki puolueet ovat samanlaisia, ei kuitenkaan, eikä todellakaan pidä paikkaansa. Puolueiden välillä on edelleen merkittäviä eroja siinä, millaisia arvovalintoja ne tekevät. Politiikka on viime kädessä arvovalintoja. Se näkyy erityisesti silloin, kun rahaa ei riitä kaikkeen. Mistä leikataan? Mitä jätetään leikkaamatta? Kenen asemaa halutaan vahvistaa ja kenen oletetaan kantavan suurempi vastuu yhteiskunnan sopeutumisesta? Nämä eivät ole teknisiä kysymyksiä vaan poliittisia valintoja.

Kun sosiaaliturvaa leikataan mutta verotusta kevennetään, kyse on nimenomaan arvovalinnasta. Kun koulutukseen investoidaan samalla kun muita menoja kasvatetaan vähemmän, kyse on myös arvovalinnasta. Kun päätetään vahvistaa hyvinvointipalveluita tai vaihtoehtoisesti pienentää julkisen sektorin roolia, kyse on arvovalinnasta. Siksi väite siitä, ettei puolueiden välillä olisi eroja, johtaa helposti harhaan. Erot eivät välttämättä näy vaalimainoksissa vaan lopullisissa budjettipäätöksissä.

Vaikka vaalilupaukset saattavat arjen uutisvirrassa kuulostaa samankaltaisilta, puolueiden arvopohjat ja tulevaisuuden visiot eroavat toisistaan perustavanlaatuisesti. Nämä erot näkyvät siinä, miten eri toimijat hahmottavat yksilön, yhteisön ja valtion välistä suhdetta:

Osa puolueista painottaa ensisijaisesti yksilönvapautta, markkinatalouden dynamiikkaa ja työnteon kannustimia. Tässä ajattelussa julkisen sektorin roolin nähdään olevan mahdollisimman kevyt, ja talouden kasvu luo pohjan kaikelle muulle hyvinvoinnille.

Toiset puolueet taas näkevät vahvan julkisen sektorin ja kattavan sosiaaliturvan yhteiskunnan kivijalkana. Niille yhteiskunnan hyvyyden mittari on se, miten se pitää huolta heikoimmassa asemassa olevista, ja tasa-arvon lisääminen nähdään investointina, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen.

On myös suuntauksia, jotka asettavat päätöksenteon keskiöön ekologisen kestävyyden ja ympäristön kantokyvyn rajoissa elämisen. Toiset taas korostavat alueellista tasa-arvoa, lähipalveluita ja päätöksenteon hajauttamista tai perinteisten arvojen ja yhteisöllisen jatkuvuuden vaalimista.

Nämä erilaiset painotukset eivät ole oikeita tai vääriä vastauksia, vaan ne edustavat erilaisia ihmiskuvia ja yhteiskuntanäkemyksiä. Juuri siksi puolueilla on omat, huolella laaditut puolue- ja tavoiteohjelmansa. Puolueohjelma on ikään kuin puolueen kompassi ja lupaus siitä, mihin suuntaan se haluaa yhteiskuntaa viedä.

Laskelmien, uutisotsikoiden ja nopeiden vaaliväittelyiden taakse katsominen vaatii hieman aikaa, mutta se kannattaa. Ennen äänestyspäätöksen tekemistä on hyödyllistä syventyä rauhassa eri puolueiden ohjelmiin ja linjauksiin. Kun tutustuu siihen, mitä puolueet itse kirjoittavat tavoitteistaan – eikä vain siihen, mitä niistä sosiaalisessa mediassa tai uutisissa sanotaan – löytyy usein se linja, joka vastaa eniten omia arvoja ja käsitystä hyvästä yhteiskunnasta. Äänestäminen ei ole vain valinta ehdokkaiden välillä, vaan se on arvokas mahdollisuus olla mukana päättämässä, millaiseen arvopohjaan nojaten tulevaisuutta rakennetaan.

1.2.2 Mitä puolue oikeastaan edustaa?

Puolueen valitseminen ei ole täydellisen vaihtoehdon etsimistä. Sellaista puoluetta tuskin löytyy kenellekään. Äänestäminen on useimmiten valinta siitä, mitkä asiat itse kokee tärkeimmiksi. Pitääkö yhteiskunnan ensisijaisesti pyrkiä minimoimaan julkiset menot vai ehkäisemään eriarvoisuuden kasvua? Tuleeko sosiaaliturvaa tarkastella ensisijaisesti kustannuksena vai investointina? Onko koulutus ennen kaikkea menoerä vai tulevaisuuden kasvun edellytys?

Puolueiden erot löytyvät juuri näiden kysymysten vastauksista. Siksi puolueen valinta kannattaa aloittaa omista arvoista eikä puolueiden vaaliohjelmista. Vasta sen jälkeen voidaan kysyä, mikä puolue on omia näkemyksiä lähimpänä. Täydellistä vaihtoehtoa ei välttämättä ole olemassa. On kuitenkin olemassa vaihtoehtoja, jotka ovat lähempänä omia arvoja kuin toiset.

Olen joskus jäänyt pohtimaan sitäkin, kuinka harva meistä lopulta tietää, mitä puolue oikeastaan on. Puolue nähdään helposti vain vaalimainoksina, televisioväittelyinä tai yksittäisinä poliitikkoina. Todellisuudessa puolue on paljon enemmän kuin yksittäinen kansanedustaja tai edes puolueen puheenjohtaja.

Puolue syntyy yleensä siitä, että joukko ihmisiä kokee yhteiskunnassa olevan asioita, joita pitäisi tehdä toisin tai joita halutaan puolustaa. Taustalla ovat aina arvovalintoja puoltavat arvot, vaikka ne voivatkin muuttua ajan kuluessa. Jokainen puolue on aikanaan syntynyt siksi, että joku on ajatellut juuri tämän puolueen olevan tarpeellinen suomalaiselle yhteiskunnalle.

Puolue ei myöskään ole ainoa tapa vaikuttaa yhteiskuntaan. Vaikuttaminen alkaa paljon ennen puoluepolitiikkaa. Yhdistykset, järjestöt, kansalaisliikkeet, tutkijat, asiantuntijat ja tavalliset kansalaiset osallistuvat jatkuvasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja myös lainvalmisteluun.

Minulla on ollut mahdollisuus nähdä tästä pieni osa myös omakohtaisesti. Olen kuulunut aikanaan Coop Finland ry:n hallitukseen, joka antoi lausuntoja muun muassa työministeriölle. On jopa tilanteita, joissa yhdistyksen esittämät näkemykset ovat näkyneet lopulta myös lainsäädännössä. Vaikuttaminen ei siis ala vasta eduskunnan ovilta, vaan sitä tapahtuu jatkuvasti hyvin monella eri tasolla. Puolueet ovat kuitenkin suomalaisen demokratian kaikkein näkyvin osa päätöksentekoa.

Puolue ei loppujen lopuksi edusta ensisijaisesti kansanedustajiaan vaan niitä ihmisiä, jotka ovat liittyneet puolueeseen jäseniksi tai niitä kansalaisia, jotka uskovat puolueen ajavan heidän tärkeinä pitämiään asioita. Äänestäjä ei siis valitse pelkästään yhtä ihmistä. Hän valitsee samalla myös puolueen arvomaailman ja suunnan, johon hän toivoo yhteiskunnan kehittyvän. Tämä on mielestäni tärkeä asia ymmärtää myös vaalien aikana.

Moni kansalainen pettyy vaalien jälkeen siihen, ettei yksittäinen kansanedustaja pystynytkään toteuttamaan kaikkea sitä, mitä hän ehkä vaalikampanjassaan toi esille. Se on ymmärrettävää, mutta samalla se kertoo siitä, kuinka vaikeaa poliittisen järjestelmämme kokonaisuuden hahmottaminen joskus on.

Todellisuudessa yksittäinen kansanedustaja ei päätä yksin juuri mistään. Hän vaikuttaa osana eduskuntaryhmää, puolueensa kautta ja lopulta osana mahdollisesti muodostettavaa hallitusta. Hallitus puolestaan muodostetaan kompromisseista, joiden pohjalta syntyy hallitusohjelma. Juuri hallitusohjelma määrittää pitkälti sen suunnan, jota hallituspuolueet ovat sitoutuneet yhdessä toteuttamaan.

Tässä vaiheessa puolueen todellinen vaikutusvalta alkaa näkyä kaikkein voimakkaimmin.

Siksi puolueen arvioimisessa ei kannata tarkastella pelkästään sitä, mitä yksittäinen ehdokas sanoo vaalikeskusteluissa. Yhtä tärkeää on tarkastella sitä, mitä puolue on aikaisemmin tehnyt. Miten se on toiminut hallitusvastuussa? Miten se on suhtautunut kompromisseihin? Millaisia arvovalintoja se on tehnyt silloin, kun sillä on ollut todellista päätösvaltaa?

Puolueen historia ei tietenkään kerro kaikkea sen tulevaisuudesta, mutta se kertoo usein paljon sen toimintatavoista ja arvomaailmasta.

Ehkä kaikkein tärkein kysymys äänestäjän kannalta kuuluukin näin: edustaako puolue aidosti niitä arvoja ja tavoitteita, joita itse pidän tärkeinä? Vasta sen jälkeen kannattaa pohtia, kuka puolueen ehdokkaista parhaiten edustaa omaa ajatteluani. Demokratia ei nimittäin ole pelkästään henkilövaali. Se on myös arvovalinta.

Puolueet ovat lopulta vastuussa omille jäsenilleen, mutta myös niille ihmisille, jotka ovat antaneet niille valtakirjan käyttää yhteistä päätösvaltaamme. Juuri siksi puolueiden toimintaa on syytä tarkastella kriittisesti mutta myös ymmärtäen sitä järjestelmää, jonka kautta ne toimivat.

Äänestäminen ei olekaan pelkästään mieluisimman ehdokkaan etsimistä. Se on parhaimmillaan oman tahtotilan pohtimista. Millaisen Suomen haluan nähdä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Mitkä arvot ovat minulle kaikkein tärkeimpiä? Millaisen yhteiskunnan rakentamista haluan omalla äänelläni tukea? Kun nämä kysymykset ovat itselle selviä, muuttuu myös äänestäminen paljon helpommaksi.

Puolue ei nimittäin ole olemassa vaalipäivää varten. Sen pitäisi olla olemassa niitä arvoja varten, joiden vuoksi se on aikanaan syntynyt.

1.2.3 Äänestämättä jättäminen on myös valinta

Poliittiseen järjestelmään pettynyt ihminen saattaa päättää jättää äänestämättä. Päätös on ymmärrettävä, mutta silläkin on seurauksensa. Äänestämättä jättäminen ei ole neutraali tila. Se ei vähennä muiden äänten merkitystä, vaan kasvattaa niiden painoarvoa, jotka käyttävät äänioikeuttaan.

Jos esimerkiksi pienituloiset jättävät äänestämättä siksi, etteivät koe minkään puolueen ajavan omia asioitaan, heidän vaikutusvaltansa vähenee entisestään. Samalla niiden ryhmien vaikutusvalta kasvaa, jotka käyttävät äänioikeuttaan aktiivisesti. Demokratia ei tunne tyhjää ääntä. Jokainen käyttämätön ääni kasvattaa suhteellisesti muiden tekemien valintojen merkitystä.

Ymmärrän hyvin myös niitä ihmisiä, jotka ovat väsyneet politiikkaan. Kaikilla ei ole aikaa, voimia tai edes kiinnostusta perehtyä siihen, mitä yksittäiset päätökset lopulta tarkoittavat. Politiikka näyttäytyy helposti loputtomalta riitelyltä, vaikeaselkoisilta käsitteiltä ja lupauksilta, joiden toteutumista on tavallisen ihmisen vaikea seurata.

Ymmärrän myös niitä, jotka ovat menettäneet uskonsa omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Mitä merkitystä yhdellä äänellä muka on miljoonien joukossa?

Ehkä kaikkein surullisinta on kuitenkin se, että moni pitää äänestämättä jättämistä neutraalina valintana. Ikään kuin päätöksen voisi jättää tekemättä ilman, että sillä olisi mitään seurauksia. Mutta demokratiassa sellaista vaihtoehtoa ei oikeastaan ole olemassakaan. Äänestämättä jättäminenkin on valinta jolla on vaikutuksensa.

Joskus kuulee sanottavan, ettei aio äänestää mitään puoluetta, koska mikään niistä ei tunnu omalta. Toiset ajattelevat, että jättämällä äänestämättä he osoittavat tyytymättömyyttään koko poliittista järjestelmää kohtaan. Joku saattaa jopa ajatella, että jos tarpeeksi moni jättää äänestämättä, jokin puolue jäisi kokonaan pois eduskunnasta tai hallituksesta. Näin demokratia ei kuitenkaan toimi.

Eduskuntavaalien tulos muodostuu niiden ihmisten valinnoista, jotka käyttävät äänioikeuttaan. Äänestämättä jättäminen ei vähennä yhdenkään puolueen saamaa kannatusta, vaan ainoastaan vähentää niiden ihmisten määrää, joiden mielipide näkyy lopputuloksessa. Lopulta päätösvalta siirtyy niille, jotka käyttävät oman äänensä. Jos minä jätän äänestämättä, en ole siirtynyt politiikan ulkopuolelle. Olen ainoastaan siirtänyt osan omasta vaikutusvallastani muiden käytettäväksi.

Siksi olen joskus hieman surullinen kuullessani ihmisten sanovan, ettei heidän äänellään ole merkitystä. Demokratia rakentuu juuri päinvastaiselle ajatukselle. Yksittäinen ääni ei välttämättä muuta koko maailmaa, mutta miljoonat yksittäiset äänet muuttavat sitä joka ikinen vaalipäivä.

Minä en myöskään ajattele, että jokaisen pitäisi tuntea kaikki puolueohjelmat tai osata arvioida jokaisen talouspoliittisen päätöksen vaikutukset. Kukaan meistä ei siihen täydellisesti kykene. Riittää, että pysähtyy hetkeksi pohtimaan, millaisessa Suomessa itse haluaisi elää. Millaisia arvoja pitää tärkeinä? Miten kohtelemme toinen toisiamme? Millaista tulevaisuutta toivomme seuraaville sukupolville? Sen jälkeen on uskallettava tehdä oma valintansa.

Voi olla, että oma ehdokas ei tule koskaan valituksi. Voi olla, että oma puolue jää oppositioon tai joutuu tekemään kompromisseja, jotka tuntuvat itsestä vääriltä. Sellainenkin kuuluu demokratiaan. Mutta silloin on kuitenkin käyttänyt sitä oikeutta ja vastuuta, jonka demokratia meille antaa. Minusta äänestäminen ei ole pelkästään oikeus. Se on myös pieni lupaus siitä, että haluan olla mukana kantamassa vastuuta siitä suunnasta, johon yhteiskuntamme kulkee.

Ehkä kaikkein tärkeintä ei lopulta ole se, ketä me äänestämme. Kaikkein tärkeintä on se, ettemme luovu oikeudestamme vaikuttaa. Jos me emme käytä omaa ääntämme, joku toinen käyttää omaansa. Demokratia ei jää odottamaan sitä päivää, jolloin olemme kaikki yksimielisiä. Päätökset tehdään joka tapauksessa.

Siksi haluaisin sanoa erityisesti niille ihmisille, jotka ovat väsyneet politiikkaan tai menettäneet uskonsa vaikuttamiseen yhden asian. Älkää antako pettymystänne toisille ihmisille lahjaksi. Pitäkää kiinni oikeudestanne olla eri mieltä, vaikuttaa ja valita. Juuri sitä varten demokratia on olemassa. Äänestäminen ei ole lupaus siitä, että kaikki menee hyvin. Se on lupaus siitä, että emme luovuta päätösvaltaa kokonaan muille.

Äänestä, vaikuta ja osallistu. Ei siksi, että olisit aina oikeassa, vaan siksi, että myös sinun näkemyksesi on osa sitä Suomea, jota olemme yhdessä rakentamassa.

1.2.4 Arvovalinnat näkyvät vasta vallankäytössä

Puolueiden todelliset arvot näkyvät lopulta vasta vaalien jälkeen niiden tekemissä päätöksissä. Yksi hallitus painottaa sosiaaliturvan vahvistamista, koulutusta ja julkisia investointeja. Toinen hallitus voi pitää ensisijaisena tavoitteena julkisten menojen vähentämistä, työnteon kannusteiden vahvistamista ja verotuksen keventämistä. Kumpikaan vaihtoehto ei synny sattumalta, vaan ne perustuvat joskus kovinkin erilaisiin näkemyksiin siitä, miten yhteiskunta toimii parhaiten. Siksi politiikkaa ei pitäisi arvioida pelkästään sen perusteella, mitä puolueet sanovat, vaan myös sen perusteella, mitä ne tekevät. Budjetit ovat lopulta hallitusten tärkeimpiä arvokirjoja.

En ole niinkään pohtinut sitä, miksi ihmiset tekevät "vääriä" valintoja, vaan miksi he yllättyvät niiden seurauksista. Kirjoitankin siksi enemmän demokratian toiminnan kuin puoluepolitiikan näkökulmasta.

Ehkä yksi kaikkein vaikeimmin ymmärrettävistä asioista suomalaisessa demokratiassa liittyy siihen, mitä vaalien jälkeen todellisuudessa tapahtuu. Yllättävän moni kansalainen yllättyy hallituksen muodostamisen jälkeen siitä, millaisiksi arvovalinnat lopulta muodostuvat.

Osittain tämä johtuu siitä, että helposti ajattelemme äänestävämme yksittäistä ihmistä muuttamaan koko järjestelmää. Todellisuudessa yksittäinen kansanedustaja on kuitenkin vain yksi osa paljon suurempaa kokonaisuutta. Hänellä voi olla omia painotuksiaan ja näkemyksiään, jotka eivät aina ole täysin yhteneviä edes hänen oman puolueensa kaikkien tavoitteiden kanssa. Hän voi haluta samanaikaisesti edistää omia arvojaan sekä puolueensa tavoitteita. Mutta sekään ei vielä kerro koko totuutta.

Vaalien jälkeen alkaa vasta toinen vaihe. Hallituksen muodostaminen on aina kompromissien tekemistä. Hallitusohjelma ei ole yhden puolueen vaaliohjelma, vaan useamman puolueen yhteinen sopimus siitä, mitä seuraavien vuosien aikana tehdään. Jokainen hallituspuolue joutuu luopumaan joistakin tavoitteistaan saadakseen toisia tavoitteitaan toteutettua. Samalla jokainen puolue sitoutuu myös sellaisiin päätöksiin, joita se ei yksin olisi välttämättä koskaan tehnyt.

Ehkä juuri tästä syystä moni äänestäjä kokee tulleensa petetyksi. Hän on äänestänyt yksittäistä ehdokasta tai puoluetta, mutta saakin lopputuloksena hallituksen, jonka arvovalinnat poikkeavat merkittävästi hänen omista odotuksistaan. Minä en kuitenkaan usko, että kaikkea tätä voidaan selittää pelkästään sanalla petturuus. Se on usein liian helppo ja liian yksinkertainen selitys hyvin monimutkaiselle ilmiölle.

Olisikin ehkä aika keskustella enemmän siitä, miten suomalainen demokratia todellisuudessa toimii. Mitä hallitusvastuu tarkoittaa? Miten kompromissit syntyvät? Mitkä asiat ovat puolueille sellaisia, joista ne eivät ole valmiita tinkimään, ja mistä ne ovat valmiita neuvottelemaan? Milloin kyse on vaalilupauksen rikkomisesta ja milloin hallitusvastuun mukanaan tuomasta kompromissista?

Mielestäni kansalaisilla on oikeus olla pettyneitä poliittisiin päätöksiin. Demokratiaan kuuluu myös oikeus arvostella vallankäyttäjiä. Mutta aivan yhtä tärkeää olisi pyrkiä ymmärtämään niitä rakenteita, joiden sisällä poliittiset päätökset lopulta syntyvät.

Ehkä tarvitsisimme nykyistä vähemmän öyhöttämistä ja nykyistä enemmän yhteistä pohdintaa siitä, kuinka päätöksenteko todella toimii. Mitä paremmin ymmärrämme demokratian toimintaa, sitä paremmin osaamme myös arvioida sen onnistumisia, epäonnistumisia sekä omien arvovalintojemme seurauksia.

Vaalipäivänä emme nimittäin valitse vain yksittäistä ehdokasta. Valitsemme samalla myös suunnan, jonka rakentamiseen osallistuvat puolueet, hallitusneuvottelut, kompromissit ja lopulta vallankäyttö itse. Juuri silloin arvovalinnat muuttuvat sanoista teoiksi.

1.2.5 Vaalilupauksista vaalikauden todellisuuteen

Politiikassa puhutaan paljon välttämättömyyksistä. Välillä syntyy vaikutelma, ettei vaihtoehtoja ole olemassa. Taloudelliset realiteetit ovat toki todellisia, mutta niiden sisällä voidaan tehdä hyvin erilaisia ratkaisuja. Kysymys ei useinkaan ole siitä, tehdäänkö päätöksiä, vaan siitä, millaisia päätöksiä tehdään.

Juuri tästä syystä kansalaisen kannattaa tarkastella puolueita useamman vaalikauden aikajänteellä. Miten puolue on käyttäytynyt hallitusvastuussa? Millaisia esityksiä se on tehnyt oppositiossa? Mitä se on pitänyt tärkeänä silloin, kun kaikkia tavoitteita ei ole voitu toteuttaa? Puolueiden arvot näkyvät kaikkein selvimmin tilanteissa, joissa jostakin on luovuttava.

1.2.6 Demokratia tarvitsee vaihtoehtoja

Demokratia köyhtyy, jos ihmiset alkavat uskoa siihen, ettei vaihtoehtoja ole olemassa. Vielä vaarallisempaa on, jos poliittisista arvovalinnoista aletaan puhua teknisinä välttämättömyyksinä. Äänestäminen ei ole kilpailu siitä, kuka löytää täydellisen puolueen. Se on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia arvovalintoja yhteiskunnassa tehdään seuraavien vuosien aikana. Äänestyskopissa emme valitse pelkästään puolueita tai yksittäisiä ehdokkaita. Valitsemme samalla myös sen, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa.

Siksi tärkein kysymys ei ehkä olekaan: "Mitä puoluetta minun pitäisi äänestää?", vaan "Millaisia arvoja haluan yhteiskunnan toteuttavan?" Kun tähän kysymykseen löytää vastauksen, löytyy yleensä myös puolue, joka on muita lähempänä omia näkemyksiä. Täydellinen sen ei tarvitse olla. Demokratia ei rakennu täydellisistä vaihtoehdoista, vaan mahdollisuudesta valita erilaisten arvovalintojen välillä. Kirjoittamani Persvako Pekan tarina kertoo juuri siitä miten asioita voi tulkita eri tavalla. Poliittinen lukutaito kehittyy asioita seuraamalla.

1.2.7 Mielipide ei ole älyllinen mittari

Sosiaalisen median aikakaudella yhteiskunnallisesta keskustelusta on tullut yhä repivämpää. Eri mieltä olevan ihmisen näkemyksiä ei usein enää haasteta argumentein, vaan keskustelu taantuu nopeasti henkilöön menevään halventamiseen. Toisen mielipidettä leimataan avoimesti "vajakiksi", tyhmäksi tai "älyttömäksi", ja vastapuolen väitetään kärsivän ymmärryksen tai älykkyyden puutteesta. Tällainen leimaaminen on kuitenkin sekä vaarallista demokratialle että tieteellisesti kestämätöntä.

Ihmisen poliittiset tai yhteiskunnalliset mielipiteet eivät mittaa hänen kognitiivista kykyään eli älykkyyttään. Mielipiteet ja arvot muotoutuvat yksilön elämänhistorian, kokemusten, arvojen, tiedonsaannin sekä taloudellisen ja sosiaalisen aseman risteyskohdassa. Kaksi yhtä älykästä ja sivistynyttä ihmistä voi päätyä täysin päinvastaisiin johtopäätöksiin samasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä yksinkertaisesti siksi, että he painottavat eri arvoja – kuten vaikkapa yksilönvapautta vastaan kollektiivista vastuuta.

Ainoa todellinen "älyttömyys" keskustelussa onkin toisen ihmisen älyn nimitteleminen eriävän mielipiteen vuoksi. Kun argumentit korvataan solvauksilla, keskustelu lakkaa olemasta demokratiaa rakentavaa vuoropuhelua ja muuttuu leiriytymiseksi. Toisen leimaaminen "vähäälyiseksi" ei paljasta mitään kohteen älykkyydestä, mutta se paljastaa paljon keskustelukulttuurimme tilasta: kyvyttömyydestä kohdata erilaisuutta ja ymmärtää, että ihmisyhteisössä eri mieltä oleminen on arvojen, ei älykkyysosamäärän, vaihtelua.

Ehkä kaikkein surullisinta nykyisessä keskustelukulttuurissa on se, kuinka helposti unohdamme toisen ihmisen koko elämäntarinan yhden mielipiteen vuoksi. Emme näe enää ihmistä, joka on elänyt omat ilonsa ja surunsa, onnistumisensa ja epäonnistumisensa, vaan näemme vain yhden lauseen sosiaalisessa mediassa tai yhden vaaliuurnalla tehdyn valinnan.

Sama ihminen voi olla rakastava isä tai äiti, vuosikymmeniä työelämässä ahertanut työntekijä, lähimmäistään auttava naapuri tai yhteisönsä hyväksi toimiva vapaaehtoinen ja silti olla kanssamme täysin eri mieltä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Eriävä mielipide ei poista ihmisen ihmisyyttä, eikä samanmielisyys tee kenestäkään automaattisesti oikeassa olevaa.

Olen joskus jäänyt pohtimaan sitäkin, kuinka moni meistä olisi eri mieltä itsensä kanssa, jos olisi saanut elää toisen ihmisen elämän. Jos olisimme kasvaneet hänen kodissaan, kokeneet hänen ilonsa ja pettymyksensä sekä kulkeneet hänen elämänpolkunsa, pitäisimmekö silloin omia näkemyksiämme yhtä itsestään selvinä? Kukaan meistä ei voi varmasti tietää vastausta tähän kysymykseen.

Ehkä demokratian ja hyvän keskustelukulttuurin suurin vahvuus ei olekaan siinä, että opimme vakuuttamaan toisemme omasta oikeassa olemisestamme. Paljon tärkeämpää on oppia näkemään, että eri mieltä oleva ihminen on edelleen ennen kaikkea ihminen. Mielipide ei ole mittari ihmisarvolle, eikä se ole mittari älykkyydellekään. Se on vain yksi pieni osa paljon suurempaa kertomusta, jota kutsumme ihmiseksi.

1.3. Yleistuki ja byrokratian kasvu

Suomalaisen sosiaaliturvan ongelmista on puhuttu vuosikymmeniä. Järjestelmää on pidetty monimutkaisena, vaikeaselkoisena ja ihmisten elämäntilanteisiin hitaasti reagoivana. Siksi lupaus sosiaaliturvan yksinkertaistamisesta on kuulostanut lähes kaikkien korvissa hyvältä ajatukselta.

Harva vastustaa järjestelmää, joka olisi nykyistä selkeämpi ja helpompi käyttää. Kysymys kuuluukin, mitä yksinkertaistamisella todellisuudessa tarkoitetaan. Yleistuki tuli voimaan 1.5.2026 korvaten peruspäivärahan ja työmarkkinatuen. Sitä edelsi pitkä valmisteluprosessi, jonka aikana useat asiantuntijatahot nostivat esiin huolensa lain vaikeaselkoisuudesta ja menettelysäännösten puutteellisesta perustelemisesta. Apulaisoikeuskansleri katsoi lausunnossaan, että esitykseltä olisi voinut odottaa kokonaisvaltaisempia perusteluita menettelysäännöksille, ja korosti työnhakijoiden kattavan neuvonnan merkitystä. Myös sosiaali- ja terveysvaliokunta piti kokonaisuutta osin vaikeasti hahmotettavana.

Työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan opposition eriävässä mielipiteessä todettiin puolestaan suoraan, ettei esitys yksinkertaista sosiaaliturvaa vaan lisää sen tarveharkintaisuutta ja tekee siitä entistä vaikeammin ennakoitavan. Neljän samanaikaisen lakiesityksen yhteisvaikutusten arvioitiin jääneen puutteellisiksi. Kaikki nämä huolet kirjattiin ylös. Laki hyväksyttiin siitä huolimatta.

Yksi asia on jäänyt minua poikkeuksellisen paljon mietityttämään myös sosiaaliturvauudistuksissa. Miksi yhteiskunnallisten uudistusten on nykyisin oltava lähes aina kokonaisvaltaisia? Miksi niin usein meille kerrotaan, ettei vaihtoehtoja ole?

TINA-retoriikka – There Is No Alternative – ei näytä koskevan pelkästään talouspolitiikkaa. Se näyttää hiipivän vähitellen kaikkeen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Jos jokin järjestelmä ei toimi täydellisesti, sitä ei enää korjata vaan se korvataan uudella sanoen että vaihtaminen on välttämätöntä. Jos jokin laki kaipaa täsmennyksiä, koko järjestelmä saatetaan rakentaa uudelleen. Olen joskus miettinyt, miksi korjausrakentamisesta on tullut lähes vieras ajatus myös politiikassa.

Sosiaaliturvajärjestelmä ei varmasti ole ollut täydellinen. Siinä on ollut päällekkäisyyksiä, tulkintaongelmia ja myös väärinkäytöksiä. Niihin on ollut syytä puuttua. Mutta olen jäänyt pohtimaan, miksi vaihtoehdoksi nähdään niin usein vain täydellinen järjestelmän muutos.

Olisiko osa ongelmista ollut ratkaistavissa nykyisten lakien tarkoituksenmukaisemmilla tulkinnoilla? Olisiko järjestelmää voitu yksinkertaistaa vähitellen pienin askelin? Olisiko tukimuotoja voitu yhdistää ilman, että kansalaisen oikeusturva samalla heikkenee? En osaa uskoa, että vaihtoehtoja olisi ollut vain yksi.

Olen itse kallistunut yhä enemmän ajatukseen siitä, että kaikkein oikeudenmukaisin järjestelmä olisi mahdollisimman ennakoitava ja mahdollisimman universaali. Kansalaisen pitäisi kyetä ymmärtämään kohtuullisella varmuudella, milloin hänellä on oikeus yhteiskunnan tukeen ja milloin ei. Hänen ei pitäisi joutua elämään jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, ovatko todistelut riittäviä, onko hän ymmärtänyt vastata oikein jokaiseen kysymykseen tai onko seuraavan kuukauden toimeentulo jälleen kerran uuden tulkinnan varassa. Hyvinvointivaltion tarkoituksena ei koskaan ollut rakentaa ihmiselle arvauspeliä omasta ihmisarvostaan.

Tietenkin väärinkäytöksiin on puututtava. Olen kirjoittanut siitä muuallakin tässä kirjoituksessa. Mutta jälleen kerran palaan kysymykseen kohtuullisuudesta. Onko oikeudenmukaista rakentaa järjestelmä ensisijaisesti väärinkäytösten ehkäisemiseksi, jos samalla sadat tuhannet rehelliset ihmiset joutuvat kantamaan siitä aiheutuvan hallinnollisen taakan?

Jos yksi prosentti ihmisistä toimii väärin, onko oikeudenmukaista kohdella loput yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lähtökohtaisesti epäilyn kautta? Ehkä juuri tässä kohden epäilyn kulttuuri ja byrokratian kasvu kohtaavat toisensa.

Olen joskus saanut sellaisen vaikutelman, että nykyisessä ajattelussa täydellinen kontrolli on alkanut nousta tärkeämmäksi tavoitteeksi kuin ihmisen kohtaaminen. Järjestelmän pitäisi tietää kaikki, tarkistaa kaikki ja varmistaa kaikki ennen kuin se kykenee luottamaan ihmiseen. Samalla olemme ehkä unohtaneet kysyä, mitä kaikkea tällainen ajattelu maksaa. Ei pelkästään euroissa, vaan myös epävarmuutena, ahdistuksena ja ihmisarvon kokemuksena.

Yhteiskunnalliset uudistukset eivät myöskään aina tarvitse vallankumouksia. Joskus parhaat ratkaisut syntyvät hitaasti hiomalla ja korjaamalla jo olemassa olevaa. Hyvinvointivaltio rakennettiin vuosikymmenien aikana pala palalta. Miksi emme voisi myös uudistaa sitä samalla kärsivällisyydellä?

Ehkä kaikkein tärkein kysymys kuuluukin, miksi vaihtoehtoja näyttää nykyisin olevan aina vain yksi. Miksi niin usein kuulemme, ettei muuta mahdollisuutta ole? Demokratian vahvuus ei kuitenkaan ole siinä, että se löytää yhden vastauksen kaikkiin ongelmiin. Sen vahvuus on juuri siinä, että se kykenee punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja.

Minä en usko täydellisiin järjestelmiin. Uskon kuitenkin siihen, että järjestelmien pitäisi kohdella ihmistä oikeudenmukaisesti ja ennakoitavasti. Ihmisen pitäisi voida luottaa siihen, että hän tietää oikeutensa, ymmärtää velvollisuutensa ja kykenee ennakoimaan oman tulevaisuutensa edes kohtuullisella varmuudella.

Hyvinvointivaltio ei ole parhaimmillaan silloin, kun se kykenee epäilemään kaikkea. Se on parhaimmillaan silloin, kun se kykenee luottamaan kansalaisiinsa samalla tavoin kuin kansalaisten odotetaan luottavan siihen.

Ehkä kaikkein suurin kysymys ei siis olekaan se, millainen uusi järjestelmä meidän pitäisi rakentaa. Kysymys on myös siitä, olemmeko unohtaneet, että joskus vanhaa kannattaa korjata ennen kuin se päätetään purkaa kokonaan.

1.3.1 Byrokratia ei ole pelkästään lomakkeita

Kun puhumme byrokratiasta, mieleen tulevat helposti paperilomakkeet, liitteet ja pitkät jonotusajat. Todellisuudessa byrokratia on paljon enemmän. Se on myös epävarmuutta, jatkuvaa velvollisuutta todistaa oma tilanteensa sekä ihmisen siirtämistä viranomaiselta toiselle. Byrokratiaa on sekin, ettei ihminen tiedä etukäteen, millä perusteella hänen oikeuttaan tukeen arvioidaan.

Yleistuen kohdalla ristiriita on mielenkiintoinen. Hallitus itse diagnosoi järjestelmän raskaaksi ja byrokraattiseksi. Lääkkeeksi tarjottiin kuitenkin lisää velvoitteita, lisää sanktioita ja lisää valvontaa. Jos tavoitteena on yksinkertaistaa järjestelmää, miksi sen käyttöön liittyy entistä enemmän tulkintakysymyksiä? Miksi Kela on joutunut tiedottamaan toistuvasti lain tulkinnoista, joita ei ratkaistu lainvalmisteluvaiheessa? Miksi asiantuntijoiden varoitukset jäivät ilman konkreettisia muutoksia? Nämä ovat kysymyksiä, jotka ulottuvat yksittäistä lakia pidemmälle.

1.3.2 Epäilyn kulttuuri

Sosiaaliturvajärjestelmien taustalla vaikuttaa aina jokin ihmiskäsitys. Pidetäänkö ihmistä lähtökohtaisesti rehellisenä vai epäilyttävänä? Rakennetaanko järjestelmä auttamaan vai valvomaan? Aineistossa toistuu ajatus siitä, että tarveharkintaisuus synnyttää helposti epäilyn kulttuurin. Jos järjestelmän lähtöoletuksena on, että etuuden hakija pyrkii hyötymään järjestelmästä perusteettomasti, rakentuvat myös menettelytavat tämän oletuksen ympärille.

Silloin järjestelmän tärkeimmäksi tehtäväksi muodostuu virheiden ja väärinkäytösten estäminen, vaikka valtaosa ihmisistä käyttää sosiaaliturvaa juuri siihen tarkoitukseen, johon se on luotu. Epäilyn kulttuuri näkyy myös siinä, miten kannustavuudesta puhutaan. Jos työttömyys nähdään ensisijaisesti motivaatio-ongelmana, ratkaisu löytyy sanktioista. Jos taas työttömyys ymmärretään monimutkaisemmaksi ilmiöksi, ratkaisujen kirjo laajenee huomattavasti.

Ehkä kaikkein suurin muutos ei kuitenkaan ole tapahtunut lainsäädännössä tai sosiaaliturvajärjestelmässä, vaan meidän omassa ajattelutavassamme.

Muistan hyvin, kuinka jo vuosikymmeniä sitten kansan keskuudessa puhuttiin "lusmuista". Oli yleisesti tiedossa, että aina löytyy ihmisiä, jotka pyrkivät hyötymään järjestelmistä tekemättä itse parhaansa. Eivät ihmiset silloinkaan katsoneet tällaista toimintaa hyvällä. Päinvastoin. Mutta jotakin olennaista oli kuitenkin toisin kuin nykyisin. Ymmärsimme, että kyse oli pienestä vähemmistöstä.

Kukaan ei ajatellut, että kaikki työttömät olisivat lusmuja tai että jokainen sosiaaliturvaa tarvitseva ihminen yrittäisi käyttää järjestelmää hyväkseen. Osasimme erottaa toisistaan yksittäiset väärinkäytökset ja tavalliset ihmiset, joiden elämäntilanne oli syystä tai toisesta muuttunut. Tuntuu siltä, että jotakin on muuttunut myös tavassamme muodostaa käsityksiä toisistamme.

Jos nykyisin mediassa kirjoitetaan raflaava uutinen sosiaaliturvaa väärinkäyttävästä ihmisestä tai työn vastaanottamisesta kieltäytyvästä työttömästä, hyvin helposti syntyy mielikuva paljon laajemmasta ilmiöstä kuin mistä todellisuudessa on kyse. Yksittäisestä tapauksesta tulee hetkessä koko ihmisryhmää kuvaava esimerkki.

Ihmismieli toimii näin. Poikkeukselliset tarinat jäävät mieleemme paremmin kuin tavallinen arki. Kukaan ei kuitenkaan kirjoita otsikkoa siitä, kuinka sadat tuhannet suomalaiset yrittivät jälleen kerran selviytyä elämästään parhaansa mukaan. Se ei ole uutinen. Uutinen on poikkeus, ei tavallisuus.

Tätä kautta myös epäilyn kulttuuri alkaa vähitellen rakentua. Yksittäisistä ihmisistä tulee kokonaisia ihmisryhmiä kuvaavia symboleita. Työttömästä tulee laiska, toimeentulotuen saajasta järjestelmän hyväksikäyttäjä ja sairaasta kuluerä. Vähitellen poikkeuksesta tulee mielikuvissamme sääntö.

Minä sain aikanaan kouluttaa pitkäaikaistyöttömiä työnhakuun sekä tietoteknisiin valmiuksiin. Näiden vuosien aikana opin ehkä kaikkein tärkeimmän asian juuri ihmisistä. Lähes jokaisen ihmisen tarinan takaa löytyi jokin syy. Oli sairautta, työmarkkinoiden muutoksia, ikääntymistä, pitkittynyttä työttömyyttä, loppuun palamista tai yksinkertaisesti epäonnea elämässä. Ihmisiä yhdisti paljon useammin halu päästä eteenpäin kuin halu jäädä paikalleen.

Joskus ajattelenkin, että kaikkein suurin harha yhteiskunnallisessa keskustelussa on ollut usko siihen, että ihmiset lähtökohtaisesti haluaisivat olla tekemättä mitään. Oma kokemukseni on päinvastainen. Ihmisellä on syvälle rakennettu tarve kokea olevansa tarpeellinen ja kuuluvansa osaksi jotakin yhteisöä. Työ ei ole useimmille pelkästään toimeentuloa, vaan myös osallisuutta, ihmisarvoa ja tunnetta siitä, että omalla olemassaololla on merkitystä. Tietenkin poikkeuksiakin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sellainen on ihmisyhteisöjen luonne. Mutta hyvinvointivaltiota ei koskaan rakennettu poikkeuksia varten. Se rakennettiin tavallisia ihmisiä varten.

Ehkä kaikkein surullisinta nykyisessä kehityksessä onkin se, että olemme alkaneet rakentaa järjestelmiämme ja joskus myös mielikuviamme juuri poikkeusten kautta. Kun epäilystä tulee lähtökohta, muuttuu vähitellen myös tapa, jolla katsomme toinen toistamme. Ensin epäilemme järjestelmää, sitten yksittäistä ihmistä ja lopulta kokonaisia ihmisryhmiä.

Minä uskon edelleen siihen vanhanaikaiseen ajatukseen, että ihmistä on parempi pitää rehellisenä siihen asti, kunnes hän osoittaa muuta. Epärehellisyyteen on aina puututtava, mutta epäily ei saa olla koko yhteiskunnan kantava periaate.

Hyvinvointivaltio ei nimittäin rakennu epäilyn, vaan luottamuksen varaan. Luottamus ei tarkoita sinisilmäisyyttä. Se tarkoittaa sitä, että uskallamme edelleen uskoa enemmistön ihmisistä haluavan tehdä sen minkä pystyy. Ei enempää kuin jaksaa, mutta ei myöskään vähempää kuin pystyy.

1.3.3 Lisää velvollisuuksia, enemmän seuraamuksia

Yleistuki ei syntynyt tyhjiössä. Sitä edelsi joukko sosiaaliturvaan ja työttömyysturvaan tehtyjä muutoksia.

Vuoden 2024 alussa poistettiin sovitellun työttömyysturvan suojaosa sekä lapsikorotukset. Työssäoloehto pidennettiin kuudesta kuukaudesta kahteentoista kuukauteen. Palkkatuetun työn vaikutuksia työssäoloehdon kertymiseen muutettiin, ansiopäivärahaan tehtiin porrastuksia ja vuorotteluvapaa lakkautettiin. Maaliskuussa 2026 karenssijärjestelmää kiristettiin siten, että jo ensimmäisestä laiminlyönnistä seuraa seitsemän päivän karenssi. Keväällä 2026 myös toimeentulotuen perusosan alentamista koskevia säännöksiä muutettiin. Yleistuki tuli osaksi tätä kokonaisuutta.

Samalla työvoimaviranomaisten osoittamista työpaikoista tuli velvoittavia heti työttömyyden alusta lähtien. Karenssien ja työssäolovelvoitteiden määrä oli jo vuonna 2024 huomattava, ja tutkimustiedon mukaan sanktiot kohdistuvat suhteellisesti useammin niihin ryhmiin, joiden työllistymisen esteenä ei ole motivaation puute vaan esimerkiksi osaamisvaje, alentunut työkyky tai avoimien työpaikkojen puute. Kysymys kuuluukin, yksinkertaistuiko järjestelmä vai kasvoiko sen hallinnollinen ja inhimillinen kuormitus?

On tärkeää ymmärtää myös sitä ajattelua, johon tämä tiukentuva politiikka nojaa. Poliittisessa päätöksenteossa vallitsee vahva näkemys siitä, että työikäinen ja työkuntoinen ihminen tarvitsee ulkoista painetta ja "patistamista" hakeutuakseen työmarkkinoille.

Tässä ajattelussa on tietty osatotuutensa: yhteiskunnassa on aina joukko ihmisiä, jotka ovat pitkittyneen työttömyyden myötä tai jo nuorena tottuneet elämään järjestelmän varassa ja niukkuudessa ilman tarttumapintaa työelämään. Heidän kynnyksensä lähteä hakemaan muutosta voi olla korkea.

Pelkkä yksilön patistaminen kuitenkin unohtaa sen, miten perustavanlaatuisesti työmarkkinat ja yhteiskunnan rakenteet ovat muuttuneet. Vika ei useinkaan ole ihmisten haluttomuudessa, vaan siinä, että matalan kynnyksen työmahdollisuudet ovat pitkälti kadonneet.

Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten nuori tai kokematon työntekijä saattoi ottaa ensiaskeleensa työelämässä ilman mittavaa lupaviidakkoa. Kioskille saattoi päästä alaikäisenä kesätöihin, ja rakennustyömailla oli aina käyttöä apumiehille, jotka oppivat työn tekemällä. Turvesuoesimerkki kertoo tästä murroksesta kaiken olennaisen: ennen työnantajat saattoivat tulla koulun välitunnille hakemaan nuoria töihin, ja yhdellä suoalueella saattoi työskennellä satakunta kesätyöläistä traktorikuskeina ja pajojen apuna.

Tänä päivänä teknologia, automatisaatio ja tiukentuneet sertifikaatti- ja lupavaatimukset ovat pyyhkineet nämä pikkuhommat lähes kokonaan pois. Lisäksi poliittiset päätökset – kuten turpeen nostamisen vähentäminen – ovat lopettaneet kokonaisia toimialoja ja niiden mukana suuren määrän suoritteisia työpaikkoja. Aika on todella muuttunut, eikä entiseen ole paluuta.

Tätä taustaa vasten on vaikea uskoa, että työttömyysturvan leikkaukset tai karenssien kiristykset yksinään loisivat yhtään uutta työpaikkaa. Suurin osa työtä vailla olevista ihmisistä menisi töihin riemuiten, jos heille tarjottaisiin aito mahdollisuus.

Kun ihmisen toimeentuloa ajetaan yhä ahtaammalle, lopputuloksena ei useinkaan ole aktivoituminen, vaan inhimillinen ja taloudellinen ahdistus. Se taas heikentää tavallisten ihmisten ostovoimaa – mikä puolestaan vähentää kysyntää ja syö edellytyksiä juuri niiltä pieniltä palvelualan ja paikallisen yrittäjyyden työpaikoilta, joihin moni voisi työllistyä. Pelkän kepin tarjoaminen ei luo uutta työtä, vaan ainoastaan lisää sitä taakkaa, jota kaikkein tiukimmalla olevat joutuvat arjessaan kantamaan.

1.3.4 Voisiko järjestelmä toimia toisinkin?

Aineistossa esitetään myös vaihtoehtoinen lähtökohta yleistuelle. Sen mukaan työvoimaviranomaisen todettua henkilön työttömäksi ja maksun edellytysten täyttyessä etuus voitaisiin maksaa automaattisesti ilman jatkuvaa hakemuskierrettä. Tulorekisterin tiedot mahdollistaisivat automaattisen sovittelun ilman, että hakijan tulisi jatkuvasti todistella sellaisia tietoja, jotka viranomaisilla jo ovat käytettävissään.

Ajatus on mielenkiintoinen myös laajemmasta näkökulmasta. Teknologian kehittyessä yhteiskunnan pitäisi pystyä vähentämään hallinnollista taakkaa, ei siirtämään sitä yhä enemmän kansalaisten harteille. Yksinkertaistaminen ei tarkoita pelkästään sitä, että etuuksia yhdistetään. Se tarkoittaa myös sitä, että ihminen ymmärtää omat oikeutensa ja velvollisuutensa ilman, että hänen on opiskeltava useiden lakien välisiä viittauksia.

Olen pohtinut paljon myös sitä, miksi hyvinvointivaltiota uudistettaessa lähtökohdaksi valitaan niin usein ihmisen epäileminen eikä hänen auttamisensa. Teknologian kehitys on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana valtavaa. Meillä on tulorekisterit, erilaiset tietojärjestelmät, tekoäly ja lähes reaaliaikainen tieto ihmisen tuloista ja monista elämäntilanteeseen vaikuttavista asioista. Silti samaan aikaan rakennamme yhä monimutkaisempia hakemusjärjestelmiä ja todistelun kulttuuria. Tästä herää väistämättä kysymys: voisiko järjestelmä toimia toisinkin?

En tarkoita tällä sitä, että kaiken pitäisi olla automaattisesti kaikille kuuluvaa tai ettei väärinkäytöksiä olisi olemassa. Väärinkäytöksiä on ollut aina ja niitä tulee varmasti olemaan jatkossakin. Mutta niiden olemassaolo ei vielä tarkoita sitä, että koko järjestelmä pitäisi rakentaa epäilyn varaan.

Minun on ollut vaikea ymmärtää ajatusta, jonka mukaan ihmisen auttaminen olisi jotenkin moraalisesti arveluttavaa, jos se tapahtuu liian helposti. Julkisessa keskustelussa puhutaan toisinaan vähättelevään sävyyn siitä, ettei avun pitäisi tulla "kuin Manulle illallinen". Ikään kuin avun saamisen edellytyksenä pitäisi aina olla riittävä määrä hakemuksia, liitteitä, selvityksiä ja epävarmuutta omasta tulevaisuudesta. Mutta mitä hyötyä tästä lopulta on?

Ei turha aneleminen auta ihmistä löytämään työtä. Ei hakemusrumba paranna mielenterveyttä. Ei epävarmuus lisää ihmisen toimintakykyä. Ja kaikkein vähiten ne tekevät yhteiskunnasta tehokkaampaa.

Jos ihminen joutuu käyttämään viikkoja tai kuukausia selvittääkseen, onko hän oikeutettu johonkin tukeen, olemme samalla vieneet aikaa kaikesta siitä, mikä voisi aidosti auttaa häntä eteenpäin. Työn hakemisesta, opiskelusta, kuntoutumisesta tai yksinkertaisesti ihmisarvoisesta arjesta.

Teknologia mahdollistaisi aivan toisenlaisenkin suunnan. Voisimme rakentaa järjestelmiä, jotka tunnistavat ihmisen tilanteen automaattisesti ja tarjoavat apua silloin, kun sille on tarve. Voisimme käyttää teknologiaa byrokratian purkamiseen sen sijaan, että käytämme sitä rakentamaan yhä monimutkaisempia valvonnan järjestelmiä.

Kyse ei siis ole ensisijaisesti teknisestä ongelmasta vaan poliittisesta valinnasta.

Millaisen hyvinvointivaltion me haluamme rakentaa?

Sellaisenko, jossa kansalaisen on jatkuvasti todistettava olevansa riittävän köyhä, riittävän sairas tai riittävän epätoivoinen saadakseen apua? Vai sellaisen, jossa järjestelmän ensisijainen tehtävä on auttaa ihmistä mahdollisimman nopeasti takaisin omien voimavarojensa äärelle?

Minä uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Universaalia mallia kritisoidaan usein siitä, että se olisi liian antelias tai liian helppo. Minä näen asian hieman toisin. Minusta hyvin toimiva järjestelmä ei ole liian helppo vaan riittävän viisas. Viisas järjestelmä ei nöyryytä ihmistä tarpeettomasti eikä pakota häntä käyttämään voimavarojaan byrokratian voittamiseen.

Meidän pitäisi uskaltaa kysyä myös hieman hankalampi kysymys. Rakennammeko nykyisiä kynnyksiä siksi, että ne ovat välttämättömiä vai siksi, että haluamme niiden olevan olemassa?

Jos vastaus on jälkimmäinen, kyse ei enää ole taloudellisesta tai teknisestä välttämättömyydestä. Kyse on poliittisesta arvovalinnasta.

Siksi tämänkin luvun tärkein kysymys on lopulta sama kuin koko kirjassa. Millaisen hyvinvointivaltion me haluamme jättää tuleville sukupolville? Sellaisenko, jossa apua on osattava anoa oikein vai sellaisen, jossa yhteiskunta osaa auttaa silloin, kun apua tarvitaan?

Teknologia kyllä mahdollistaa molemmat vaihtoehdot. Valinta niiden välillä on meidän.

1.3.5 Byrokratian todellinen hinta

Byrokratian kustannuksia mitataan yleensä euroissa. Vähemmälle huomiolle jäävät sen inhimilliset kustannukset. Mitä maksaa kuukausia jatkuva epävarmuus toimeentulosta? Mitä maksaa se, että ihminen käyttää merkittävän osan voimavaroistaan erilaisten selvitysten laatimiseen? Mitä maksaa luottamuksen vähittäinen mureneminen silloin, kun järjestelmä näyttäytyy ensisijaisesti valvonnan eikä avun välineenä?

Näille kysymyksille ei yleensä löydy omaa budjettiriviään. Sosiaaliturvajärjestelmän tarkoituksena ei pitäisi olla pelkästään väärinkäytösten estäminen. Sen pitäisi myös mahdollistaa ihmisarvoinen elämä tilanteissa, joissa ihminen tarvitsee yhteiskunnan tukea.

Yleistukea koskeva keskustelu onkin lopulta paljon enemmän kuin keskustelua yhdestä etuudesta. Se on keskustelua siitä, millaisena näemme kansalaisen suhteessa yhteiskuntaan. Onko hän lähtökohtaisesti auttamisen vai epäilyn kohde? Vastaus tähän kysymykseen määrittelee lopulta sen, millaiseksi myös byrokratia rakentuu.

Ehkä kaikkein suurin virhe ei kuitenkaan ole siinä, että asioita lasketaan euroissa. Yhteiskunnan täytyykin tietää, mitä sen päätökset maksavat. Virhe saattaa olla paljon yksinkertaisempi. Katsomme asioita liian lyhyellä aikajanalla. Budjettitalous elää vuoden sykleissä. Hallitusohjelmat neljän vuoden sykleissä. Ihmisen elämä ei kuitenkaan noudata kumpaakaan niistä.

Kun ihminen ajautuu epätoivoon, sen todellinen hinta näkyy usein vasta vuosien kuluttua. Juuri siksi sitä on niin vaikea mitata. Epätoivo ei ole pelkästään epätoivoisen ihmisen oma murhe. Se koskettaa lopulta meitä kaikkia.

Kun pitkäaikaistyötön menettää uskonsa tulevaisuuteensa, emme menetä pelkästään yhtä työnhakijaa työmarkkinoilta. Saatamme menettää ihmisen toimintakyvyn vuosiksi tai pahimmillaan lopullisesti. Kun toimeentulotuen saaja joutuu laskemaan jokaisen kauppakassin sisältöä euro kerrallaan, emme menetä pelkästään hänen ostovoimaansa. Menetämme samalla myös osan hänen mahdollisuuksistaan osallistua yhteiskuntaan.

Jos raha ei riitä edes omaan välttämättömään arkeen, kuinka ihminen kykenee osallistumaan vapaaehtoistyöhön, harrastuksiin, kouluttautumiseen tai vaikkapa oman hyvinvointinsa ylläpitämiseen? Kuinka ihminen kykenee kantamaan vastuuta toisista, jos hän joutuu käyttämään kaiken energiansa oman selviytymisensä varmistamiseen? Epätoivo lamaannuttaa myös toimeliaisuutta.

Usein kuulee sanottavan, että ihmisiä pitäisi kannustaa nykyistä enemmän aktiivisuuteen. Olen tästä täysin samaa mieltä. Olen kuitenkin joskus jäänyt pohtimaan sitäkin, kuinka aktiivinen ihminen kykenee olemaan silloin, kun hänen voimavaransa kuluvat jatkuvaan epävarmuuteen. Huoli huomisesta vie ihmiseltä paljon enemmän kuin pelkästään euroja. Se vie aikaa, voimavaroja, uskoa omiin mahdollisuuksiin ja vähitellen myös tulevaisuudenuskoa. Ehkä kaikkein vaikeimmin mitattavia kustannuksia ovatkin juuri ne, jotka näkyvät vasta paljon myöhemmin.

Miten laskemme sen hinnan, että ihminen sairastuu masennukseen vuosien epävarmuuden jälkeen? Miten laskemme sen hinnan, että nuori luopuu kouluttautumisestaan perheen taloudellisen tilanteen vuoksi? Miten laskemme sen hinnan, että ihminen vetäytyy vähitellen pois yhteiskunnallisesta osallisuudesta? Tai kaikkein vaikeimman kysymyksen. Miten laskemme menetetyn elämänilon hinnan? Talous osaa kyllä laskea euroja, mutta se osaa huonommin laskea menetettyjä mahdollisuuksia. Silti juuri niistä muodostuvat usein kaikkein suurimmat kustannukset.

Epätoivo synnyttää myös ilmiöitä, joiden hintalappu päätyy lopulta meidän kaikkien maksettavaksi. Mielenterveysongelmat lisääntyvät, syrjäytyminen syvenee, rikollisuus voi lisääntyä ja luottamus yhteiskuntaan heikkenee. Kun ihminen menettää uskonsa siihen, että hänellä on oma paikkansa yhteiskunnassa, menettää yhteiskuntakin jotakin omasta eheydestään. Näitä kustannuksia ei kuitenkaan löydy saman budjettivuoden viimeiseltä riviltä. Ne näkyvät vasta vuosien päästä aivan toisen ministeriön menoissa tai pahimmillaan seuraavan sukupolven hyvinvoinnissa.

Siksi olen joskus pohtinut, pitäisikö meidän puhua nykyistä enemmän myös epätoivon taloustieteestä. Ei siksi, että kaikki pitäisi osata muuttaa euroiksi, vaan siksi, että ymmärtäisimme paremmin myös inhimillisten seurausten taloudellisen merkityksen. Hyvinvointivaltio ei nimittäin ole pelkästään menojen jakamista. Se on myös tulevaisuuden kustannusten ehkäisemistä.

Jos onnistumme estämään yhden ihmisen syrjäytymisen, yhden vakavan mielenterveysongelman tai yhden kokonaisen perheen ajautumisen epätoivoon, emme ole välttämättä ainoastaan tehneet inhimillisesti oikein. Olemme saattaneet tehdä myös taloudellisesti kaikkein viisaimman päätöksen.

Ehkä kaikkein tärkein kysymys kuuluukin, uskallammeko katsoa päätöstemme seurauksia riittävän pitkälle tulevaisuuteen. Jos katsomme vain seuraavaa budjettivuotta, saatamme säästää tänään ja maksaa laskun moninkertaisena huomenna.

Ihmisen epätoivollakin on hintansa. Se vain harvoin näkyy samassa taulukossa, jossa päätös sen synnyttämisestä on aikanaan tehty. 

1.4. Työllisyyspolitiikan todellisuus

Työllisyys on ollut jo vuosikymmeniä suomalaisen politiikan tärkeimpiä tavoitteita. Lähes jokainen hallitus on luvannut parantaa työllisyyttä, lisätä työn tarjontaa ja vahvistaa julkista taloutta. Tavoitteet ovat olleet yhteisiä, mutta keinot niiden saavuttamiseksi ovat vaihdelleet huomattavasti.

Viime vuosina työllisyyspolitiikan keskusteluun on kuitenkin tullut erikoinen piirre. Työllisyyttä tarkastellaan yhä useammin laskennallisten vaikutusten kautta, jolloin todelliset ihmiset katoavat tilastojen taakse. Syntyy vaikutelma siitä, että työllisyys on ennen kaikkea matemaattinen harjoitus, jossa erilaisille lakimuutoksille voidaan laskea odotettu työllisyysvaikutus jo ennen kuin yksikään työpaikka on syntynyt.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa työllisyyspolitiikan onnistumisesta voidaan puhua, vaikka todellinen työttömyys olisi samaan aikaan kasvussa.

Taustalla vaikuttaa myös se, että työllisyyspolitiikka ei ole pelkästään neutraalia taloustiedettä, vaan se on aina myös arvopohjaista ja ideologista.

Yhden näkökulman mukaan suuri työvoimavaranto eli korkeampi työttömien määrä nähdään hyödyllisenä elementtinä markkinoille. Ajatellaan, että kun kilpailu vapaista työpaikoista on kovaa, työnhakijat panostavat hakuprosessiin entistä enemmän. Samalla työnantajien kynnys palkata matalalla palkalla tai joustavimmilla työehdoilla madaltuu, kun työntekijöistä on runsautta. Tällöin työllistymisen ehdot määräytyvät vahvasti työnantajan markkinoiden mukaan.

Tavalliselle kansalaiselle tämä näyttäytyy kuitenkin usein erikoisena ristiriitana. Politiikassa iloitaan paperilla saavutetuista "rakenteellisista työllisyysvaikutuksista" eli laskennallisista arvioista siitä, kuinka monta tuhatta uutta työllistä jokin leikkaus tai tiukennus teoriassa tuo tulevina vuosina. Samaan aikaan arjessa ihmiset näkevät jotain ihan muuta: todellisia työpaikkoja saattaa olla haussa entistä vähemmän, yritykset saattavat lomauttaa työntekijöitään ja työttömyys kasvaa. Syntyy tilanne, jossa päätöksillä toivottujen vaikutusten sijaan todelliset työpaikat saattavat tehtyjen muutosten seurauksena jopa vähentyä.

Toinen nykyisen työllisyyspolitiikan näkyvä linja nojaa ajatukseen yksilön omasta aktiivisuudesta myös työn luojana. Työttömiä kannustetaan ja ohjataan yhä useammin työllistämään itsensä yrittäjinä tai kevytyrittäjinä.

Yrittäjyys on parhaimmillaan upea mahdollisuus ja yhteiskunnan moottori, mutta siihen liittyy myös merkittävä rakenteellinen ero. Yrittäjän sosiaali- ja työttömyysturva poikkeaa huomattavasti palkansaajan turvasta, ja riski toimeentulosta siirtyy lähes kokonaan yksilön omille harteille. Julkisen talouden näkökulmasta järjestelmä säästää, kun työtön siirtyy pois etuuksien piiristä oman onnensa nojaan, jolloin menestys – tai sen puute – jää yksin yrittäjän kannettavaksi.

Kun työllisyyspolitiikassa keskitytään pääasiassa laskennallisiin malleihin ja vastuun siirtämiseen yksilölle, vaarana on, että unohdetaan kaikkein olennaisin: aitojen työpaikkojen syntyminen edellyttää kysyntää, elinvoimaista yrityskenttää ja ihmisiä, joilla on ostovoimaa ja uskoa tulevaisuuteen. Pelkillä tilastollisilla oletuksilla ei luoda yhtään arjen työpaikkaa.

1.4.1 Työpaikat eivät synny lakikirjaan

Työllisyyspolitiikassa puhutaan paljon kannusteista. Ajatuksena on, että työn vastaanottamisen tulee olla aina taloudellisesti kannattavaa. Tämä tavoite on perusteltu, mutta se ei yksin riitä selittämään työllisyyden kehitystä. Työpaikat eivät synny etuuksia leikkaamalla. Ne syntyvät silloin, kun joku tarvitsee työntekijän ja on valmis maksamaan tehdystä työstä palkkaa.

Jos avoimia työpaikkoja ei ole riittävästi, ei työllisyys voi parantua pelkästään kiristämällä työttömien velvollisuuksia. Samoin alueelliset erot, ikääntyvien työntekijöiden asema, työkyvyn heikkeneminen sekä koulutuksen ja työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmat vaikuttavat merkittävästi siihen, kuinka nopeasti ihmiset työllistyvät. Työllisyyspolitiikka muuttuu helposti yksinkertaistetuksi silloin, kun monimutkaiset ongelmat pyritään ratkaisemaan yhdellä työkalulla.

On kuitenkin syytä pysähtyä pohtimaan myös sitä, miksi osa poliittisista toimijoista pitää suurta työvoimareserviä jopa välttämättömänä asiana. En usko, että kysymys on aina pahantahtoisuudesta tai halusta kurjistaa ihmisten elämää. Taustalla on myös aito huoli Suomen taloudellisesta tulevaisuudesta ja kilpailukyvystä.

Ajattelutavan lähtökohta on usein se, että suomalainen työ on liian kallista suhteessa siihen taloudelliseen tilanteeseen, jossa Suomi tällä hetkellä elää. Jos uusia työpaikkoja halutaan synnyttää, on työn hinnan ja työn tekemiseen liittyvien ehtojen joustettava. Tästä näkökulmasta katsottuna suuri työvoimareservi nähdään jopa välttämättömänä puskurina. Kun työvoimaa on runsaasti tarjolla, palkkapaineet pienenevät, työmarkkinat joustavat enemmän ja yritysten kynnys palkata uusia työntekijöitä madaltuu.

Talouspoliittisessa ajattelussa tätä kutsutaan toisinaan myös rakenteellisen työttömyyden tai niin sanotun reservityövoiman vaikutukseksi työmarkkinoiden toimintaan. Ajatus ei siis ole syntynyt tyhjiössä, vaan sillä on oma talousteoreettinen perustansa.

Tästä huolimatta on mielestäni aiheellista kysyä, missä kulkee yhteiskunnallisesti hyväksyttävä raja. Kuinka suuri työvoimareservi on hyväksyttävä hinta kilpailukyvystä? Kuinka paljon epävarmuutta voimme sälyttää yksittäisen ihmisen harteille yhteisen taloudellisen tavoitteen saavuttamiseksi? Ja ennen kaikkea, onko hyvinvointivaltion tehtävä ensisijaisesti tuottaa mahdollisimman halpaa työvoimaa vai mahdollistaa ihmisarvoinen elämä myös silloin, kun työmarkkinat eivät toimi toivotulla tavalla?

Ehkä kaikkein tärkein erimielisyys ei lopulta olekaan siinä, haluammeko rakentaa vahvan talouden. Siitä lienee melko laaja yksimielisyys. Suurin erimielisyys syntyy siitä, mitä pidämme välineenä ja mitä päämääränä. Toisille kilpailukyky on ensisijainen tavoite, jonka seurauksena hyvinvointi kasvaa. Minulle taas hyvinvointi on se päämäärä, jota varten talouden tulisi olla olemassa.

Siksi en kysy ensisijaisesti, kuinka halpaa suomalaisen työn pitäisi olla, vaan millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa taloudellisen menestyksen rinnalle. Talous voidaan aina rakentaa monella tavalla. Arvovalinnat ratkaisevat sen, millaista Suomea olemme samalla rakentamassa.

1.4.2 Rakenteellinen työllisyys ja todellisuus

Poliittisessa keskustelussa esiintyy usein käsite rakenteellinen työllisyysvaikutus. Sillä tarkoitetaan laskennallista arviota siitä, kuinka paljon jokin uudistus pitkällä aikavälillä lisää työllisyyttä muuttamalla ihmisten käyttäytymistä. Rakenteelliset työllisyysvaikutukset eivät kuitenkaan ole sama asia kuin toteutuneet työpaikat. Eikä rakenteellinen työllisyysvaikutus arvio ole pätevä lähestulkoonkaan koskaan sellaisenaan ennusteeksi.

Jos lakimuutoksen arvioidaan lisäävän työllisyyttä esimerkiksi 10 000 henkilöllä, kyse ei tarkoita sitä, että seuraavana vuonna 10 000 ihmistä olisi saanut työpaikan. Kyse on taloustieteelliseen malliin perustuvasta arviosta siitä, kuinka ihmisten oletetaan käyttäytyvän muuttuneissa olosuhteissa.

Tämä ero unohtuu julkisessa keskustelussa yllättävän usein. Kun puhutaan kymmenistä tuhansista uusista työpaikoista, kansalainen ymmärtää helposti kyseessä olevan todellisen työllisyyden kasvun. Käytännössä kyse voi kuitenkin olla pitkän aikavälin laskennallisesta arviosta, jonka toteutumiseen vaikuttavat lukuisat muutkin tekijät.

Tässä yhteydessä on syytä avata myös yhtä keskustelua hämmentänyttä käsitettä. Moni suomalainen on ihmetellyt, kuinka hallitus voi puhua jo syntyneistä työllisyysvaikutuksista samaan aikaan, kun työttömyys kasvaa jopa kiihtyvästi ja työllisten määrä vähenee. Hämmennys on täysin ymmärrettävää, sillä tavallinen kansalainen ymmärtää työllistymisen tarkoittavan sitä, että ihminen on saanut työpaikan. Talouspolitiikassa puhutaan kuitenkin usein aivan toisesta asiasta.

Kun puhutaan rakenteellisesta työllisyysvaikutuksesta, ei tarkoiteta sitä, että työpaikka olisi jo olemassa. Kyse on laskennallisesta arviosta siitä, kuinka monta ihmistä voisi tulevaisuudessa työllistyä, jos poliittiset päätökset muuttavat ihmisten käyttäytymistä haluttuun suuntaan ja työmarkkinat toimivat oletetulla tavalla.

Kun esimerkiksi työttömyysturvaa heikennetään tai työn vastaanottamiseen liittyviä ehtoja muutetaan, laskelmissa voidaan arvioida tämän lisäävän työllisyyttä kymmenillä tuhansilla ihmisillä. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole olemassa olevista työpaikoista, vaan oletuksesta siitä, että ihmiset hakeutuvat aktiivisemmin työmarkkinoille ja että työnantajilla on halua ja ylipäätään mahdollisuuksia palkata uusia työntekijöitä.

Työministeri Arto Satosen aikanaan käyttämä ilmaisu siitä, etteivät työpaikat ole "vielä realisoituneet", kuvaa juuri tätä ajattelutapaa. Poliittisesta näkökulmasta työllisyysvaikutus on jo olemassa laskentamallissa, vaikka yksikään ihminen ei olisi vielä saanut työpaikkaa. Työpaikkojen ajatellaan syntyvän myöhemmin, kun luodut olosuhteet kohtaavat työnantajien tarpeet ja työntekijöiden halun ottaa työtä vastaan.

Käytännössä puhutaan siis eräänlaisesta poliittisesta kohtaanto-olettamasta. Jos työn vastaanottamisesta tehdään nykyistä kannattavampaa tai vaihtoehtoisesti työttömyydestä nykyistä vaikeampaa, työntekijät tarjoavat työpanostaan enemmän. Samalla oletetaan, että yritykset vastaavat tähän lisäämällä työpaikkoja. Vasta silloin laskennallinen työllisyysvaikutusarvio  realisoituu edes osittain todellisiksi työpaikoiksi.

Ehkä juuri tästä syystä keskustelu on ollut monille suomalaisille vaikeasti ymmärrettävää. Tavallinen ihminen kysyy varsin luonnollisesti, missä nuo työpaikat ovat. Talouspoliittisissa laskelmissa vastaus kuuluu, etteivät ne ole vielä syntyneet, mutta niiden oletetaan syntyvän myöhemmin.

Tässä kohden onkin syytä ymmärtää, ettei kyse ole valehtelusta vaan kahdesta täysin erilaisesta tavasta käyttää samaa sanaa. Kun kansalainen puhuu työllisyydestä, hän tarkoittaa olemassa olevaa työpaikkaa. Kun talouspolitiikassa puhutaan rakenteellisesta työllisyydestä, tarkoitetaan laskennallista arviota tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvistä työpaikoista.

Kysymys kuuluukin lopulta siitä, kuinka hyvin laskentamallit vastaavat todellista maailmaa. Jos talouskasvua ei synny, yrityksillä ei ole tarvetta palkata uusia työntekijöitä tai ostovoiman heikkeneminen supistaa kysyntää, eivät laskennalliset työllisyysvaikutukset välttämättä koskaan realisoidu todellisiksi työpaikoiksi.

Siksi olisi ehkä rehellisempää puhua nykyistä useammin arvioiduista tulevaisuuden työllisyysvaikutuksista eikä jo syntyneistä työllisistä. Se auttaisi myös tavallista kansalaista ymmärtämään, miksi samaan aikaan voidaan puhua kymmenistä tuhansista laskennallisista työllisistä ja kuitenkin nähdä tilastojen kertovan työttömyyden kasvusta.

Työpaikat eivät nimittäin synny laskentataulukoihin. Ne syntyvät vasta silloin, kun ihminen lähtee aamulla töihin.

1.4.3 Työtön ei ole taloudellinen muuttuja

Työllisyyspolitiikan keskustelussa on vaarana, että työttömästä ihmisestä tulee pelkkä taloudellinen muuttuja. Jos etuutta leikataan, oletetaan ihmisen hakevan aktiivisemmin työtä. Jos velvollisuuksia lisätään, oletetaan työn vastaanottamisen lisääntyvän. Jos sanktioita kiristetään, oletetaan työllisyyden paranevan. Näissä oletuksissa on yksi merkittävä ongelma. Ne eivät kerro mitään siitä, miksi ihminen on työtön.

Työtön voi olla vastavalmistunut nuori, jonka alalla ei ole työpaikkoja. Hän voi olla yli kuusikymppinen työnhakija, jonka työkokemus ei enää vastaa työnantajien tarpeita. Hän voi olla osatyökykyinen tai pitkäaikaissairas henkilö, jonka työkyky ei riitä kokoaikaiseen työhön. Hän voi asua alueella, jossa avoimia työpaikkoja on vähän.

Työttömyys ei ole yksi ilmiö vaan joukko erilaisia elämäntilanteita. Siksi myös työllisyyspolitiikan pitäisi tunnistaa, ettei yhtä ongelmaa ratkaista yhdellä keinolla.

Työttömyyttä tarkastellaan usein tilastoina, prosentteina ja taloudellisina vaikutuksina. Paljon harvemmin pysähdymme miettimään sitä, että työttömyys on myös ajassa muuttuva ilmiö. Työttömäksi jäänyt ihminen ei ole samanlaisessa tilanteessa ensimmäisenä työttömyyspäivänään kuin kolmen vuoden kuluttua.

Juuri vakituisen työpaikan menettänyt ihminen on usein vielä hyvin erilaisessa elämäntilanteessa kuin pitkään työttömänä ollut. Hänellä on tuore ammatti-identiteetti, työelämän verkostot ovat vielä olemassa ja usko omaan osaamiseen on useimmiten tallella. Työllistyminen onkin tässä vaiheessa monesti helpompaa kuin pitkään työttömänä olleella. Myös erilaiset kannusteet ja tukitoimet voivat toimia hyvin, kun ihminen kokee niiden aidosti auttavan häntä eteenpäin.

Työttömyyden pitkittyessä tapahtuu kuitenkin jotakin, mitä emme aina osaa riittävästi huomioida. Kyse ei ole enää pelkästään siitä, ettei ihminen ole saanut työpaikkaa. Pitkittynyt työttömyys alkaa vähitellen vaikuttaa myös ihmisen toimintakykyyn, taloudellisiin mahdollisuuksiin ja lopulta jopa hänen käsitykseensä itsestään.

Tässä kohtaa näen erään ristiriidan nykyiseen politiikkaan verrattuna. Työttömyyden pitkittyessä myös ihmisen taloudellinen turva yleensä heikkenee. Ansiosidonnainen päättyy aikanaan, tukien määrä pienenee ja lopulta jäljellä saattaa olla vain yleistuki tai muu hyvin niukka toimeentulo. Samalla kuitenkin odotamme ihmiseltä yhä enemmän aktiivisuutta.

Aktiivisuus ei kuitenkaan synny pelkästä tahdosta. Se vaatii usein myös voimavaroja.

Työn hakeminen maksaa aikaa, mutta monesti myös rahaa. Se tarkoittaa matkustamista, mahdollisesti kouluttautumista, sopivia työvälineitä, osallistumista erilaisiin tilaisuuksiin sekä ennen kaikkea henkistä voimavaraa kohdata jatkuvasti uusia pettymyksiä. Aktiivisuus on siis myös eräänlainen sijoitus omaan tulevaisuuteen.

Pitkittyneessä työttömyydessä ongelma onkin usein itseään ruokkiva kierre. Kun työttömyys pitkittyy, usko omiin mahdollisuuksiin alkaa vähitellen heiketä. Jokainen lähettämättä jäänyt työhakemus ei välttämättä johdu laiskuudesta vaan siitä, että ihminen ei enää aidosti usko onnistuvansa. Motivaatio tehdä huolellisia hakemuksia vähenee, kun takana saattaa olla jo vuosikausien mittainen kokemus torjutuksi tulemisesta.

Samaan aikaan myös oma mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan kaventuu. Ihminen alkaa helposti karsia elämästään kaikkea sellaista, mikä maksaa jotakin. Lopulta kyse ei ole enää pelkästä työn puutteesta, vaan myös osallisuuden vähittäisestä kaventumisesta.

Työttömyyden inhimillinen hinta ei siis kasva suoraviivaisesti ajan mukana. Pitkittynyt työttömyys alkaa vaikuttaa samanaikaisesti talouteen, mielenterveyteen, sosiaalisiin suhteisiin sekä ihmisen kokemukseen omasta arvostaan. Näitä kustannuksia on huomattavasti vaikeampi laskea kuin työttömyysturvan euromääräisiä menoja, mutta ne ovat siitä huolimatta todellisia.

Olen saanut nähdä tämän hyvin läheltä työvoimapoliittisen hankkeen hankepäällikkönä sekä kouluttaessani työttömiä työnhakijoita. Kaikkein tärkein havaintoni ei ole ollut se, kuinka paljon ihmiset tarvitsevat valvontaa tai kontrollia. Päinvastoin olen oppinut näkemään, kuinka paljon ihmiset tarvitsevat rinnalla kulkemista, kannustamista ja tunnetta siitä, ettei heitä ole jätetty yksin.

Useimmiten työttömän ongelma ei ole ollut haluttomuus tehdä jotakin. Ongelmana on ollut se, ettei hän ole enää uskonut pystyvänsä siihen.

Moni pitkään työttömänä ollut ihminen tarvitsee ennen kaikkea luvan uskoa itseensä uudelleen. Joskus yksi onnistuminen merkitsee enemmän kuin kymmenen velvoittavaa toimenpidettä. Hellävarainen kannustaminen, aito kohtaaminen ja tunne siitä, että joku näkee ihmisessä edelleen hänen mahdollisuutensa, ovat usein paljon tehokkaampia kuin yksikään hallinnollinen pakote.

Työtön ihminen ei tarvitse ensisijaisesti lisää epäilyksiä osakseen. Hän tarvitsee mahdollisuuden löytää uudelleen paikkansa yhteiskunnassa.

Ehkä juuri tästä syystä olen alkanut vierastaa ajatusta, jossa työtön nähdään ensisijaisesti taloudellisena muuttujana tai poliittisen järjestelmän kannustinongelmana. Työtön on aina ensin ihminen. Vasta sen jälkeen hän on tilasto, kustannuserä tai osa jotakin taloudellista mallia.

Jos onnistumme muistamaan tämän, saatamme samalla löytää myös paljon inhimillisemmän ja lopulta yhteiskunnallekin edullisemman tavan kohdata työttömyys.

1.4.4 Miten työllisyyttä pitäisi mitata?

Työllisyyspolitiikan onnistumista voidaan mitata monella tavalla. Kuinka paljon uusia työpaikkoja syntyy? Kuinka moni pitkäaikaistyötön työllistyy? Kuinka moni osatyökykyinen pystyy palaamaan työelämään? Kuinka moni nuori löytää ensimmäisen työpaikkansa? Näiden rinnalla pitäisi kysyä myös toisenlaisia kysymyksiä.

Kuinka paljon työttömyys pitkittyy? Kuinka moni joutuu toimeentulotuen asiakkaaksi? Kuinka moni luopuu työnhausta kokonaan? Kuinka paljon työttömyys aiheuttaa mielenterveysongelmia tai heikentää ihmisten työkykyä? Työllisyyspolitiikan onnistumista ei pitäisi arvioida pelkästään budjettivaikutusten perusteella. Yhtä tärkeää on tarkastella sitä, millaisia vaikutuksia politiikalla on ihmisten elämään pitkällä aikavälillä.

Talouspolitiikassa työttömyyttä mitataan hyvin usein kustannuksena valtiolle ilman fiskaalisen kertoimen vaikutusta. Paljonko maksettiin työttömyyskorvauksia? Paljonko menetettiin verotuloja? Kuinka paljon työllisyysaste nousi tai laski?

Mutta entä jos mittaamme väärää asiaa?

Ajatellaanpa 50-vuotiasta ammattimiestä tai -naista, jolla on 30 vuoden työkokemus. Hän jää työttömäksi viideksi vuodeksi, sairastuu masennukseen, joutuu lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle eikä koskaan enää palaa työelämään.

Mikä oli hänen hintansa yhteiskunnalle?

Jos vastaus on "60 000 euroa työttömyyskorvauksia", olemme laskeneet vain murto-osan todellisesta hinnasta.

Todellinen hinta saattaa muodostua esimerkiksi:

• menetetyistä verotuloista 15-20 vuoden ajalta,
• menetetystä osaamisesta,
• terveydenhuollon kustannuksista,
• mielenterveyspalveluiden kustannuksista,
• mahdollisista lääkekustannuksista,
• työkyvyttömyyseläkkeestä,
• syrjäytymisen kustannuksista,
• perheen hyvinvoinnin heikkenemisestä,
• jopa seuraavan sukupolven ongelmista.

Samaan aikaan olemme menettäneet jotakin sellaista, mitä euroissa on kaikkein vaikeinta mitata. Ihmisen kokemuksen, ammattitaidon ja hänen mahdollisuutensa olla tarpeellinen.

Olen joskus pohtinut sitäkin, pitäisikö meidän puhua vähemmän työttömyyden kustannuksista ja enemmän käyttämättä jätetystä inhimillisestä pääomasta.

Ajatellaanpa asiaa yritysmaailman näkökulmasta. Jos yritys ostaa miljoonan euron arvoisen koneen ja jättää sen kymmeneksi vuodeksi varastoon ruostumaan, kaikki ymmärtävät sen olevan järjetöntä resurssien hukkaamista. Mutta kun yhteiskunta jättää kymmenien tai satojen tuhansien ihmisten osaamisen käyttämättä, puhumme usein vain sosiaaliturvan kustannuksista.

Emme puhu käyttämättä jätetystä investoinnista.

Tästä pääsenkin ehkä siihen kysymykseen, joka ansaitsisi mielestäni paljon nykyistä enemmän keskustelua. Miten työllisyyttä pitäisi oikeastaan mitata?

Nykyisin mittaamme ainakin:

• työllisyysastetta,
• työttömyysastetta,
• julkisen talouden menoja,
• rakenteellisia työllisyysvaikutuksia.

Mutta entä jos mittaisimme lisäksi esimerkiksi:

• kuinka kauan ihminen on ollut työelämän ulkopuolella,
• kuinka paljon osaamista menetetään vuosittain,
• kuinka paljon työkykyä menetetään pitkittyneen työttömyyden seurauksena,
• kuinka paljon mielenterveysongelmat lisääntyvät,
• kuinka paljon syrjäytyminen maksaa seuraavan 20 vuoden aikana,
• kuinka paljon työttömyys maksaa menetettyinä verotuloina koko elinkaaren aikana,
• kuinka nopeasti ihminen palaa takaisin työelämään.

Ehkä kaikkein tärkein mittari voisi kuitenkin olla aivan toinen kysymys: Kuinka monta inhimillisesti ja taloudellisesti työkykyistä ihmistä menetämme pysyvästi joka vuosi? Tämä kysymys saattaisi muuttaa myös talouspoliittista keskustelua.

Emme nimittäin tiedä varmasti, onko parempi ratkaisu suora julkinen työllistäminen, elvyttäminen vai yritysten toimintaedellytysten parantaminen. Taloustieteessäkin tästä kiistellään edelleen. Todennäköisesti mitään yhtä ainoaa oikeaa vastausta ei ole olemassa. Ratkaisu riippuu myös siitä, millaisessa suhdannetilanteessa elämme.

Mutta yhden asian uskallan väittää melko turvallisesti. Pitkäaikainen käyttämättä jätetty inhimillinen pääoma on kallista. Erittäin kallista.

Jos vaihtoehtoina ovat esimerkiksi:

1. miljardin euron investointi, joka työllistää ihmisiä nopeasti, tai
2. miljardin euron veronkevennys, jonka työllisyysvaikutusten odotetaan syntyvän myöhemmin,

niin laskelmissa pitäisi näkyä myös odottamisen hinta.

Mitä maksaa kaksi vuotta odottamista?
Mitä maksaa viisi vuotta?
Kuinka monta ihmistä menetämme sillä välin?
Kuinka monta mielenterveysongelmaa syntyy?
Kuinka monta osaajaa poistuu lopullisesti työmarkkinoilta?

Näitä kustannuksia ei useinkaan nähdä samassa taulukossa kuin varsinaisia budjettilukuja.

Työttömyys ei ole pelkästään sosiaaliturvan kustannus. Se on myös käyttämättä jääneen ajan kustannus.

Aika on lopulta ainoa asia, jota emme saa koskaan takaisin. Viisikymppisen ihmisen viittä menetettyä työvuotta ei voida palauttaa myöhemminkään. Samalla menetetään hänen kokemuksensa, osaamisensa, verotulonsa ja pahimmillaan myös hänen uskonsa omaan merkitykseensä.

Siksi olen itse jäänyt pohtimaan, mittaammeko me työllisyyttä lopulta aivan liian kapeasti. Ehkä meidän pitäisi kysyä nykyistä useammin, kuinka paljon yhteiskunta maksaa siitä, että ihminen jää käyttämättä.

Se hinta ei muodostu pelkästään euroista. Se muodostuu myös menetetyistä mahdollisuuksista, inhimillisestä kärsimyksestä ja niistä vuosista, joita emme saa enää koskaan takaisin.

Ehkä kaikkein kalleinta ei olekaan se, mitä käytämme ihmiseen. Kaikkein kalleinta saattaa olla se, mitä menetämme jättämällä hänet käyttämättä.

1.4.5 Tavoitteena enemmän kuin tilastot

Työllisyysaste on tärkeä mittari, mutta se ei kerro koko totuutta. Korkea työllisyysaste on tavoiteltavaa, mutta se ei saisi olla itseisarvo riippumatta siitä, millä keinoilla se saavutetaan. Työllisyyspolitiikan tavoitteena pitäisi olla muutakin kuin tilastojen kaunistaminen. Sen pitäisi tarkoittaa mahdollisimman monelle mahdollisuutta osallistua työelämään omien voimavarojensa mukaisesti.

Jos politiikan onnistumista arvioidaan ainoastaan laskennallisten työllisyysvaikutusten perusteella, vaarana on, että ihmisten todelliset elämäntilanteet jäävät toissijaisiksi. Työllisyyspolitiikka on lopulta paljon enemmän kuin kysymys siitä, kuinka monta prosenttiyksikköä työllisyysaste nousee tai laskee. Se on myös kysymys siitä, kuinka yhteiskunta kohtelee niitä ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta juuri sillä hetkellä kykene osallistumaan työelämään.

Tämän tilastollisen harhan ytimessä on syvä ristiriita: hallinnollisissa laskelmissa työllisyysvaikutus voi olla 'realisoitunut' heti, kun tukea on leikattu, vaikka yksikään todellinen työpaikka ei olisi vielä syntynyt. Jos 333 000 työtöntä pakotetaan kilpailemaan 37 000 avoimesta paikasta, lopputuloksena ei ole työllisyyden kasvu vaan epätoivon lisääntyminen. Meidän onkin kysyttävä, mittaammeko me työllisyysastetta siksi, että haluamme ihmisten pärjäävän, vai siksi, että haluamme oikeuttaa turvaverkkojen purkamisen teknisillä laskentamalleilla, jotka sivuuttavat ympäröivän taloudellisen todellisuuden.

1.4.6 Todellisuus löytyy tilastojen takaa

Tämän kirjoituksen aikaisemmissa luvuissa on käsitelty hyvinvointivaltion murrosta, poliittisia arvovalintoja sekä sosiaaliturvan muutoksia. Työllisyyspolitiikka kokoaa nämä teemat yhteen. Kysymys ei ole siitä, pitäisikö ihmisten tehdä työtä. Työ on useimmille ihmisille toimeentulon lisäksi myös osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja mahdollisuus rakentaa omaa tulevaisuuttaan. Kysymys on siitä, millaisiin oletuksiin työllisyyspolitiikka rakennetaan.

Jos työttömyys nähdään ensisijaisesti yksilön kannustinongelmana, ratkaisut löytyvät velvoitteista ja sanktioista. Jos se nähdään työmarkkinoiden, koulutuksen, alueellisen kehityksen ja ihmisten erilaisten elämäntilanteiden muodostamana kokonaisuutena, myös ratkaisut ovat monipuolisempia.

Työllisyyspolitiikan todellisuus ei lopulta löydy hallitusohjelmien tavoitteista eikä laskentamallien taulukoista. Se löytyy niiden ihmisten elämästä, joita nämä päätökset koskevat. Työllisyyspolitiikan tärkein kysymys ei ehkä olekaan se, kuinka monta työllistä tilastoon saadaan lisää. Tärkeämpi kysymys saattaa olla, kuinka moni ihminen saa aidon mahdollisuuden osallistua yhteiskuntaan omien kykyjensä mukaisesti. Siinä mitataan lopulta myös hyvinvointivaltion todellinen onnistuminen.

1.5. VM:n laskentakehikko ja talouspolitiikka

Valtiovarainministeriöllä on suomalaisessa päätöksenteossa poikkeuksellisen vahva asema. Sen tehtävänä on arvioida julkisen talouden tilaa, laatia ennusteita sekä arvioida erilaisten uudistusten vaikutuksia valtiontalouteen ja työllisyyteen. Tämä tehtävä on välttämätön, sillä ilman laskelmia poliittinen päätöksenteko perustuisi pitkälti arvailuihin.

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin tilanne, jossa laskelmista tulee enemmän kuin laskelmia. Ne alkavat näyttäytyä poliittisessa keskustelussa kiistattomina totuuksina. Laskentamalli ei ole koskaan todellisuus. Se on aina yksinkertaistus todellisuudesta.

1.5.1 Jokaisen laskelman taustalla on oletus

Talouspolitiikassa ei ole olemassa neutraaleja laskelmia. Tämä ei tarkoita sitä, että laskelmat olisivat virheellisiä tai poliittisesti tarkoitushakuisia. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että jokainen laskentamalli perustuu oletuksiin siitä, miten ihmiset, yritykset ja yhteiskunta toimivat.

Jos sosiaaliturvaa leikataan, kuinka moni työllistyy? Jos verotusta kevennetään, kuinka paljon työn tarjonta kasvaa? Jos julkisia menoja vähennetään, kuinka paljon se vaikuttaa investointeihin tai kulutukseen? Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa vastausta.

Taloustiede kykenee antamaan erilaisia arvioita siitä, mitä todennäköisesti tapahtuu. Se ei kuitenkaan kykene kertomaan täydellisellä varmuudella, mitä tulee tapahtumaan. Tästä huolimatta poliittisessa keskustelussa laskennalliset vaikutukset muuttuvat toisinaan tosiasioiksi jo ennen kuin yksikään uudistus on ehtinyt vaikuttaa ihmisten elämään.

Laskelmien taustalla vaikuttavat myös hyvin inhimilliset ajatusmallit. Psykologiassa tunnetaan ilmiö, jota kutsutaan ajatusvinoumaksi. Ihminen pyrkii luonnostaan etsimään havaintoja ja perusteluja, jotka tukevat hänen jo muodostamaansa käsitystä maailmasta. Jos oletamme jonkun olevan syyllinen, alamme helposti kiinnittää huomiota niihin seikkoihin, jotka näyttävät tukevan oletustamme. Samalla saattaa unohtua kaikkein tärkein kysymys: entä jos alkuperäinen oletuksemme olikin väärä?

Sama ilmiö voi näkyä myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Jos oletamme ihmisen olevan lähtökohtaisesti passiivinen, sosiaaliturvan oletetaan helposti passivoivan häntä entisestään. Jos taas oletamme ihmisen haluavan tehdä parhaansa silloin, kun hänellä on siihen mahdollisuus, saatamme päätyä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin. Molemmissa tapauksissa laskelmat voivat olla matemaattisesti oikein, mutta niiden lähtökohta ihmisestä on erilainen.

Talouslaskelmat eivät synny tyhjiössä. Niiden taustalla on aina käsitys siitä, mikä saa ihmisen toimimaan, millaisia valintoja hänen oletetaan tekevän ja miten yhteiskunnan uskotaan muuttuvan tulevaisuudessa. Siksi erilaiset taloustieteelliset näkemykset eivät välttämättä eroa toisistaan siksi, että toinen olisi oikeassa ja toinen väärässä, vaan siksi, että ne lähtevät liikkeelle erilaisista oletuksista.

Ehkä tärkein kysymys kuuluukin, uskallammeko aika ajoin kyseenalaistaa myös omat oletuksemme. Onko mahdollista, että olemme ymmärtäneet jonkin asian väärin? Olemmeko osanneet nähdä ne ihmiset, jotka eivät sovi valmiiksi muodostamaamme käsitykseen? Osaammeko kysyä myös sen kysymyksen, joka helposti unohtuu: entä jos asia onkin toisin kuin olemme alun perin olettaneet?

Hyvinvointivaltiota ei rakenneta pelkillä laskelmilla. Se rakennetaan myös sillä, millaisena näemme ihmisen. Jos lähtöoletuksemme ihmisestä muuttuu, voivat muuttua myös johtopäätöksemme siitä, millainen yhteiskunta on sekä oikeudenmukainen että kestävä.

1.5.2 Kun oletuksesta tulee välttämättömyys

Talouspolitiikan keskusteluun on vähitellen vakiintunut eräs ajattelutapa. Julkisen talouden ongelmat näyttäytyvät laskelmissa usein sellaisina, että niiden ratkaisemiseksi on olemassa vain rajallinen määrä hyväksyttäviä vaihtoehtoja.

Jos velkaantuminen ylittää ennustetun tason, tarvitaan sopeutusta. Jos työllisyystavoitteisiin ei päästä, tarvitaan lisää rakenteellisia uudistuksia. Jos julkiset menot kasvavat ennustettua enemmän, tarvitaan uusia säästötoimia. Näin poliittiset vaihtoehdot alkavat vähitellen kaventua.

Keskustelu ei enää koske sitä, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa. Keskustelun kohteeksi nousee se, kuinka nopeasti yhteiskunta pystyy mukautumaan laskelmien asettamiin reunaehtoihin. Tässä vaiheessa tapahtuu jotakin merkittävää. Poliittinen valinta muuttuu tekniseksi välttämättömyydeksi.

1.5.3 Taloustiede ei ole yksi tiede

Talouskeskustelua seuratessa syntyy joskus mielikuva siitä, että taloustiede olisi yksi yhtenäinen tiede, jolla on olemassa yksi oikea vastaus jokaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan. Näin ei kuitenkaan ole. Taloustiede koostuu useista erilaisista koulukunnista, jotka painottavat erilaisia asioita ja lähestyvät samoja ilmiöitä toisistaan poikkeavista näkökulmista.

Ehkä juuri tästä syystä talouspolitiikasta keskusteleminen on usein myös arvokeskustelua.

Taloustieteiden erilaisuus ei tarkoita sitä, että jokin niistä olisi aina yksiselitteisesti oikea tai että kaikki muut olisivat väärässä. Yhtä vähän se tarkoittaa sitä, että jokin yksittäinen koulukunta olisi aina väärässä. Taloudet ovat monimutkaisia järjestelmiä, jotka elävät jatkuvassa muutoksessa yhdessä ihmisten, yhteiskunnan ja kansainvälisen toimintaympäristön kanssa. Se mikä toimii yhdessä tilanteessa, ei välttämättä toimi toisessa tilanteessa.

Talouspolitiikka muistuttaakin ehkä enemmän lääkärin työtä kuin matematiikan tehtävää. Sama lääke ei sovi jokaiseen sairauteen eikä sama hoitomuoto jokaiseen elämäntilanteeseen. Joskus tarvitaan säästöjä, joskus investointeja. Joskus painopiste voi olla julkisessa taloudessa ja toisinaan yksityisen sektorin toimintaedellytysten vahvistamisessa. Olennaisinta on ymmärtää, mitä ongelmaa olemme kulloinkin ratkaisemassa.

Taloustieteissä ei myöskään voida luvata sataprosenttista onnistumista. Talousennusteet ovat aina arvioita tulevasta. Mitä luotettavampi kuva meillä on nykyhetkestä ja tulevaisuuden kehityksestä, sitä paremmin voimme arvioida myös sitä, millaiset ratkaisut ovat tilanteeseen sopivimpia. Täydellistä varmuutta ei kuitenkaan ole kenelläkään.

Tästä syystä erilaiset näkemykset ovat paitsi väistämättömiä myös välttämättömiä.

Yksi taloustieteilijä saattaa nähdä tulevaisuudessa taantuman riskin ja kannattaa julkisia investointeja. Toinen saattaa pitää velkaantumista kaikkein suurimpana riskinä ja painottaa talouden tasapainottamista. Molemmat voivat perustella näkemyksensä tutkimukseen nojaten. Ero syntyy usein siitä, millaisia oletuksia tulevaisuudesta tehdään ja millaisia riskejä pidetään kaikkein merkittävimpinä.

Myös nykyhetki näyttäytyy erilaisena riippuen siitä, mistä sitä tarkastelemme. Työtön ihminen tarkastelee taloutta eri näkökulmasta kuin suuryrityksen toimitusjohtaja. Pienyrittäjän huolet ovat erilaisia kuin eläkeläisen tai opiskelijan. Kaikki nämä näkökulmat ovat kuitenkin osa samaa yhteiskuntaa.

Juuri tästä syystä olen itse alkanut vierastaa puhetta talouspolitiikan vaihtoehdottomuudesta. Jos joku väittää löytäneensä yhden ainoan oikean talousmallin kaikkiin tilanteisiin, kannattaa minun mielestäni pysähtyä hetkeksi pohtimaan asiaa uudelleen. Taloustiede ei ole luonnontiede siinä merkityksessä, että sillä olisi olemassa yksi muuttumaton vastaus kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Taloustiede on myös ihmistiedettä.

Yhteiskunnat muuttuvat, ihmiset muuttuvat ja toimintaympäristöt muuttuvat. Siksi myös parhaat ratkaisut muuttuvat.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki vaihtoehdot olisivat yhtä hyviä tai että jokainen mielipide olisi automaattisesti oikea. Kokemus on opettanut meille myös paljon siitä, mikä ei ole toiminut. Historia tuntee lukemattomia talouspoliittisia kokeiluja, joiden seuraukset ovat olleet odotettua huonompia. Myös epäonnistumisista voidaan oppia.

Ehkä kaikkein tärkein opetus onkin nöyryys.

Meidän pitäisi kyetä hyväksymään samanaikaisesti kaksi ajatusta. Ensinnäkin se, ettei kenelläkään ole hallussaan yhtä ainoaa oikeaa vastausta tulevaisuuden haasteisiin. Toiseksi se, että kaikki ratkaisut eivät silti ole yhtä toimivia tai oikeudenmukaisia.

Talouspolitiikka on lopulta paljon enemmän kuin numeroita ja laskentakaavoja. Se on myös kykyä ymmärtää aikaa, jossa elämme, sekä rohkeutta muuttaa suuntaa silloin, kun kokemukset ja tutkimus osoittavat siihen olevan tarvetta.

Ehkä juuri siksi puhun mieluummin taloudellisesta harkinnasta kuin taloudellisista totuuksista.

Yksiselitteistä oikeaa vastausta ei useinkaan ole olemassa. Sen sijaan kokemus, tutkimus ja avoin yhteiskunnallinen keskustelu voivat auttaa meitä tunnistamaan ainakin osan niistä vaihtoehdoista, joita ei enää kannata kulkea.

Sekin on jo paljon.

1.5.4 Näkymätön vallankäyttö

VM:n laskentakehikon merkitys ei rajoitu pelkästään talousarvioihin. Se vaikuttaa myös siihen, millaisia poliittisia vaihtoehtoja pidetään uskottavina. Jos uudistukselle ei kyetä osoittamaan riittäviä laskennallisia työllisyysvaikutuksia, sen toteuttaminen vaikeutuu poliittisesti. Jos säästötoimenpiteelle voidaan osoittaa myönteinen vaikutus julkiseen talouteen, sen hyväksyttävyys kasvaa.

Näin laskentamallit alkavat ohjata myös poliittista mielikuvitusta. Kysymys ei ole siitä, että valtiovarainministeriö käyttäisi valtaa väärin. Kysymys on pikemminkin siitä, että vallankäyttö jää helposti näkymättömäksi. Talouspoliittiset lähtökohdat muuttuvat vähitellen itsestäänselvyyksiksi, joita ei enää osata kyseenalaistaa. Demokratian näkökulmasta tämä on merkittävä kysymys. Jos poliittiset vaihtoehdot määrittyvät ensisijaisesti laskentamallien kautta, kaventuu samalla myös poliittisen keskustelun liikkumatila.

1.5.5 Mitä laskelmista puuttuu?

Laskentamallit kykenevät jonkun verran  epävarmasti arvioimaan esimerkiksi työllisyysvaikutuksia, julkisen talouden tasapainoa sekä verotulojen kehitystä. Vielä vaikeampaa on arvioida sellaisia asioita kuin luottamus yhteiskuntaan, syrjäytymisen kustannukset tai heikentyneen hyvinvoinnin pitkän aikavälin vaikutukset.

Kuinka paljon maksaa se, että nuori syrjäytyy pysyvästi työelämästä? Kuinka paljon maksaa ihmisten luottamuksen heikkeneminen julkisiin instituutioihin? Kuinka paljon säästötoimenpiteiden vaikutukset näkyvät vasta vuosikymmenten kuluttua? Tämä taloudellinen hinta voi olla mittava, eikä sitä voi edes edeltä arvioida.

Näille kysymyksille on vaikea rakentaa yksiselitteisiä laskentamalleja. Se, mitä voidaan helposti mitata, saa helposti myös suurimman painoarvon päätöksenteossa. Samalla vaarana on, että kaikkein merkittävimmät yhteiskunnalliset vaikutukset jäävät aivan liian vähälle huomiolle.

1.5.6 Kuka määrittelee vaihtoehdot?

Ehkä tärkein kysymys kuuluu lopulta näin: kuka määrittelee sen, mitä pidetään mahdollisena? Jos talouspolitiikasta tulee joukko teknisiä välttämättömyyksiä, demokratian tehtäväksi jää ainoastaan päättää siitä, missä järjestyksessä välttämättömyydet toteutetaan. Jos taas hyväksymme sen, että talouspolitiikka sisältää aina myös arvovalintoja, poliittisten vaihtoehtojen määrä kasvaa välittömästi.

Silloin voimme kysyä, pitäisikö julkisia investointeja lisätä vai vähentää. Voimme keskustella siitä, miten hyvinvointivaltion tehtävä ymmärretään tai millaisia veroratkaisuja pidämme oikeudenmukaisina. Demokratia alkaa vasta siitä, että hyväksymme vaihtoehtojen olemassaolon.

1.5.7 Talouspolitiikka on myös arvopolitiikkaa

Tämän kirjoituksen ensimmäisessä luvussa todettiin, ettei hyvinvointivaltion murros ole luonnonilmiö vaan seurausta poliittisista valinnoista. Sama pätee myös talouspolitiikkaan. Velka, työllisyys, julkiset menot ja talouskasvu ovat todellisia ilmiöitä, joita on arvioitava huolellisesti. Mutta niiden pohjalta tehtävät ratkaisut eivät synny automaattisesti laskentamalleista.

Jokaisen talouspoliittisen päätöksen taustalla on myös kysymys siitä, millaisia arvoja pidämme tärkeinä. Valtiovarainministeriön laskelmat ovat välttämätön osa päätöksentekoa, mutta ne eivät voi eivätkä niiden pidäkään korvata poliittista keskustelua. Laskentamallien tehtävä on auttaa päätöksenteossa, ei määritellä sitä yksin.

Lopulta talouspolitiikassa ei ratkaista ainoastaan sitä, kuinka paljon yhteiskunnalla on varaa käyttää rahaa. Yhtä tärkeää on ratkaista, millaiseen yhteiskuntaan olemme valmiita sijoittamaan yhteisiä voimavarojamme. Tämä on poliittinen kysymys, eikä sitä voida ulkoistaa yhdellekään laskentamallille.

1.6. Velkajarru poliittisena rakennelmana

Poliittisessa keskustelussa velkajarrusta puhutaan usein teknisenä välttämättömyytenä. Sen tarkoituksena kerrotaan olevan julkisen talouden velkaantumisen hillitseminen sekä tulevien sukupolvien suojeleminen hallitsemattomalta velkataakalta. Tavoite on sinänsä ymmärrettävä. Harva pitää kestämätöntä velkaantumista yhteiskunnan etuna.

Keskustelusta jää kuitenkin usein puuttumaan yksi tärkeä näkökulma. Velkajarru ei ole luonnonlaki. Se ei ole taloustieteellinen välttämättömyys eikä myöskään yksi ainoa tapa hoitaa julkista taloutta. Velkajarru on poliittinen rakennelma.

Tämän toteaminen ei tarkoita sitä, että velkajarru olisi automaattisesti hyvä tai huono asia. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että joku on määritellyt sen säännöt, tavoitteet ja sen, millaisia poikkeuksia niihin voidaan hyväksyä. Myös toisenlaiset säännöt olisivat mahdollisia.

1.6.1 Mitä velkajarru todella jarruttaa?

Velkajarrun tarkoituksena on hillitä julkisen talouden menojen kasvua. Käytännössä se määrittelee samalla myös sen, millaisia poliittisia ratkaisuja pidetään realistisina.

Kun julkisen talouden liikkumavaraa kavennetaan etukäteen asetettujen sääntöjen avulla, kaventuu samalla myös poliittinen liikkumavara. Keskustelu ei enää ala kysymyksestä, mitä yhteiskunta tarvitsee, vaan siitä, mitä asetettujen raamien sisällä on mahdollista tehdä.

Tämä muuttaa myös poliittisen keskustelun luonnetta. Sen sijaan, että keskusteltaisiin erilaisista vaihtoehdoista, keskustellaan siitä, mistä on seuraavaksi luovuttava. Vaihtoehtojen sijaan puhutaan välttämättömyyksistä. Velkajarru ei siis jarruta pelkästään velkaantumista. Se jarruttaa samalla yhteiskunnan talouden elpymistä sekä myös poliittisten vaihtoehtojen kirjoa.

1.6.2 Välttämättömyyden retoriikka

Suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa esiintyy usein lause: "Vaihtoehtoja ei ole." Lause on mielenkiintoinen juuri siksi, että politiikassa vaihtoehtoja on kuitenkin lähes aina olemassa. Vaihtoehtojen olemassaolo ei tarkoita sitä, että kaikki vaihtoehdot olisivat yhtä hyviä, mutta niiden olemassaolon kiistäminen tekee poliittisesta keskustelusta huomattavasti kapeampaa, joka on enemmän ideologista kuin yhteistä keskustelua.

Velkajarrun yhteydessä välttämättömyyden retoriikka näkyy erityisen selvästi. Jos laskelmien mukaan julkinen talous tarvitsee tietyn suuruisen sopeutuksen, alkaa itse sopeutuksen tarve näyttäytyä luonnonlakina. Keskustelu siirtyy nopeasti siihen, mistä leikataan, eikä siihen, millaisia muita ratkaisuja olisi mahdollista harkita.

Samalla poliittinen arvokeskustelu jää helposti taka-alalle. Pitäisikö julkisia investointeja tarkastella eri tavalla kuin kulutusmenoja? Voidaanko osa menoista nähdä tulevaisuuden investointeina? Millä aikajänteellä talouspolitiikan onnistumista pitäisi arvioida? Nämä ovat poliittisia kysymyksiä, vaikka ne usein esitetäänkin puhtaasti teknisinä ongelmina.

1.6.3 Demokratian näkymättömät rajat

Demokratia ei kavennu ainoastaan silloin, kun ihmisten oikeuksia rajoitetaan. Se voi kaventua myös hienovaraisemmalla tavalla. Jos poliittisesta keskustelusta poistuvat vähitellen vaihtoehdot, alkaa demokratian sisältö muuttua. Kansalaiset voivat edelleen äänestää, hallitukset vaihtuvat ja lait säädetään eduskunnassa, mutta poliittisen keskustelun rajat ovat muuttuneet aiempaa kapeammiksi. Velkajarru on tästä hyvä esimerkki.

Jos kaikki puolueet joutuvat aloittamaan keskustelun samasta lähtökohdasta – siitä kuinka paljon on säästettävä – jää vähemmälle huomiolle kysymys siitä, mitä yhteiskunnalla halutaan saavuttaa. Tällöin talouspoliittisista keinoista tulee vähitellen poliittisia reunaehtoja. Tätä kehitystä voidaan kutsua demokratian näkymättömäksi kaventumiseksi. Kyse ei ole siitä, että demokratia olisi kadonnut, vaan siitä, että sen liikkumatila on muuttunut aikaisempaa pienemmäksi.

1.6.4 Tulevat sukupolvet ja tämän päivän päätökset

Velkajarrua perustellaan usein vastuulla tulevista sukupolvista. Ajatus on tärkeä ja perusteltu. Emme voi siirtää omia ongelmiamme rajattomasti tulevien sukupolvien ratkaistaviksi. Tulevilla sukupolvilla on kuitenkin muitakin oikeuksia kuin oikeus mahdollisimman pieneen valtionvelkaan. Heillä on oikeus toimivaan koulutusjärjestelmään, laadukkaaseen terveydenhuoltoon, hyvin toimivaan infrastruktuuriin sekä yhteiskuntaan, jossa eriarvoisuuden kasvu ei ole muodostunut pysyväksi ilmiöksi.

Siksi myös kysymys investoinneista on samalla kysymys tulevista sukupolvista. Jos säästämme koulutuksesta tänään, kuka maksaa laskun huomenna? Jos jätämme tekemättä ennaltaehkäisevät investoinnit hyvinvointiin, siirtyvätkö kustannukset tulevaisuuteen aivan samalla tavalla kuin taloudellinen velka? Velka ei ole ainoa asia, joka voi kasvaa sukupolvelta toiselle. Myös ratkaisemattomat yhteiskunnalliset ongelmat periytyvät.

1.6.5 Kenen tulevaisuutta suojelemme?

Velkajarrusta käytävässä keskustelussa puhutaan paljon numeroista ja melko vähän ihmisistä. Talouspolitiikan onnistuminen on kuitenkin lopulta aina sidoksissa siihen, miten yhteiskunta toimii. Talous ei ole yhteiskunnasta erillinen järjestelmä. Se on väline, jonka avulla mahdollistetaan koulutus, turvallisuus, terveydenhuolto ja yhteiskunnan muu toiminta.

Siksi myös velkajarrua tulisi tarkastella välineenä eikä tavoitteena itsessään. Kysymys ei ole siitä, pitäisikö julkisen talouden olla kestävällä pohjalla. Kysymys kuuluu, millaisin keinoin siihen pyritään ja mitä pidämme kestävyyden mittarina. Onko kestävää ainoastaan mahdollisimman pieni velka vai myös mahdollisimman hyvin toimiva yhteiskunta?

1.6.6 Velkajarru on poliittinen valinta

Tämän kirjan aikaisemmissa luvuissa on tarkasteltu hyvinvointivaltion murrosta, poliittisia arvovalintoja, sosiaaliturvan muutoksia, työllisyyspolitiikan lähtökohtia sekä talouspolitiikan laskentakehikkoa. Velkajarru kokoaa nämä kysymykset yhteen. Se ei ole pelkästään julkisen talouden hallinnan väline. Se määrittelee samalla sitä, millaisia poliittisia ratkaisuja pidämme mahdollisina ja millaisina mahdottomina.

Juuri siksi velkajarrusta pitäisi käydä ensisijaisesti poliittista keskustelua. Voimme kannattaa sitä tai vastustaa sitä. Voimme pitää sitä välttämättömänä tai katsoa sen rajoittavan tarpeettomasti poliittista liikkumatilaa. Kaikki nämä näkemykset kuuluvat demokratiaan.

Sen sijaan ei ole perusteltua esittää velkajarrua luonnonlakina, jonka ulkopuolella ei ole olemassa vaihtoehtoja. Velkajarru on ihmisten rakentama järjestelmä. Se voidaan rakentaa monella tavalla, sitä voidaan muuttaa ja siitä voidaan myös luopua. Se on poliittinen valinta samalla tavoin kuin ne arvot, joiden puolesta se on rakennettu.

Siksi keskustelu velkajarrusta on lopulta keskustelua paljon suuremmasta asiasta kuin valtionvelasta. Se on keskustelua siitä, kuinka paljon tilaa haluamme jättää demokratialle tehdä myös tulevaisuudessa erilaisia poliittisia valintoja.

1.7. Leikkauspolitiikan seuraukset

Leikkauspolitiikkaa perustellaan lähes aina välttämättömyydellä. Julkinen talous on saatava kestävälle pohjalle, velkaantuminen pysäytettävä ja työllisyyttä vahvistettava. Tavoitteet ovat ymmärrettäviä, eikä vastuullista taloudenhoitoa voida pitää itsessään ongelmallisena.

Varsinainen kysymys on kuitenkin toinen. Mistä leikataan, kuinka paljon leikataan ja millaisia vaikutuksia näillä päätöksillä on pitkällä aikavälillä?

Leikkaukset eivät ole koskaan pelkkiä numeroita valtion talousarviossa. Jokaisen säästetyn miljoonan taustalla on joukko ihmisiä, joiden arkeen päätökset vaikuttavat. Vaikutukset eivät myöskään rajoitu siihen ihmisryhmään, johon säästötoimet kohdistuvat. Ne heijastuvat usein koko yhteiskuntaan vuosien tai jopa vuosikymmenten ajan.

Juuri siksi leikkauspolitiikkaa pitäisi tarkastella muutakin kuin yhden vaalikauden mittaisena kysymyksenä.

1.7.1 Säästö vai kustannusten siirtäminen?

Leikkauspolitiikan suurimpia ongelmia on sen aikajänne. Säästöjen vaikutukset näkyvät usein välittömästi valtion talousarviossa, mutta niiden aiheuttamat kustannukset voivat näkyä vasta vuosien kuluttua.

Jos opiskelijoiden velkaantuminen kasvaa, seuraukset eivät näy välttämättä seuraavan vuoden budjetissa. Jos järjestöjen tekemä ennaltaehkäisevä työ vähenee, lisääntyneet palvelutarpeet näkyvät vasta myöhemmin. Jos mielenterveyspalveluihin pääsy vaikeutuu, voivat kustannukset siirtyä työkyvyttömyyden, pitkittyneen työttömyyden tai erilaisten sosiaalisten ongelmien muodossa tulevaisuuteen.

Kysymys kuuluukin, säästetäänkö rahaa vai siirretäänkö lasku toiselle hallitukselle, toiselle viranomaiselle tai seuraavalle sukupolvelle.

Talousarvion näkökulmasta nämä voivat näyttäytyä säästöinä. Yhteiskunnan näkökulmasta kyse voi olla kustannusten uudelleen jakamisesta.

1.7.2 Leikkausten kasautuminen

Yksittäinen leikkaus voi vaikuttaa pieneltä. Ongelmia syntyy kuitenkin silloin, kun useat samanaikaiset muutokset kohdistuvat samoihin ihmisryhmiin. Jos sosiaaliturvaa leikataan, asumisen kustannukset kasvavat ja samalla palveluihin pääsy vaikeutuu, vaikutukset eivät ole enää yksittäisten muutosten summa. Ne alkavat kasautua.

Kasautumisvaikutukset ovat myös yksi poliittisen päätöksenteon vaikeimmista kysymyksistä. Yksi ministeriö tarkastelee oman hallinnonalansa säästöjä, toinen omiaan ja kolmas arvioi omien uudistustensa vaikutuksia. Kokonaiskuva jää helposti puutteelliseksi.

Ihmisen elämässä uudistukset eivät kuitenkaan tapahdu erikseen. Työtön, pitkäaikaissairas tai pienituloinen ihminen kohtaa kaikki muutokset samanaikaisesti. Se, mikä yksittäisessä vaikutusarvioinnissa näyttää vähäiseltä, voi käytännössä muodostua huomattavaksi toimeentulon tai hyvinvoinnin heikennykseksi.

1.7.3 Kaikkea ei voida mitata euroissa

Talouspolitiikassa puhutaan ymmärrettävästi paljon euroista. Julkisen talouden tasapainoa on mahdotonta arvioida ilman taloudellisia mittareita. Vaikeammin mitattavia ovat kuitenkin sellaiset asiat kuin luottamus yhteiskuntaan, osallisuuden kokemus tai ihmisten usko omiin mahdollisuuksiinsa.

Kuinka paljon yhteiskunnalle maksaa se, että ihminen luopuu kokonaan työnhausta? Kuinka paljon maksaa se, että nuori kokee tulevaisuutensa aiempaa epävarmemmaksi? Kuinka paljon maksaa yhteiskunnallisen luottamuksen vähittäinen heikkeneminen? Näille kysymyksille ei ole olemassa yksinkertaisia laskentakaavoja. Silti niiden merkitys yhteiskunnan tulevaisuudelle voi olla suurempi kuin monen yksittäisen budjettirivin. Lyhyen aikavälin arvioinneissa tulokset voivat näyttää hyville, vaikka lasku tulevaisuudessa yhteiskunnalle voi olla jopa valtaisa.

1.7.4 Yhteiskunnan näkymätön turvaverkko

Hyvinvointivaltio rakentuu paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin laeista ja viranomaisista. Sen osia ovat myös järjestöt, vertaistuki, kohtaamispaikat, ennaltaehkäisevät palvelut sekä ihmisten keskinäinen luottamus siihen, ettei kukaan jää täysin yksin. Monet näistä rakenteista ovat yhteiskunnallisesti näkymättömiä juuri siksi, että ne toimivat hyvin.

Emme näe niitä ihmisiä, jotka eivät syrjäytyneet. Emme tiedä, kuinka moni vältti työkyvyttömyyden tai vakavan kriisin siksi, että sai apua riittävän ajoissa. On vaikeaa laskea euroissa sitä, kuinka paljon kärsimystä on jäänyt syntymättä. Juuri siksi ennaltaehkäisevään työhön kohdistuvien leikkausten vaikutusten arviointi on erityisen haastavaa.

Se, mitä ei koskaan tapahtunut, ei myöskään näy tilastoissa.

1.7.5 Leikkauspolitiikan poliittinen paradoksi

Leikkauspolitiikkaan sisältyy eräänlainen paradoksi. Samalla kun tavoitteena on vahvistaa julkisen talouden kestävyyttä, voidaan osa säästöistä joutua käyttämään myöhemmin niiden ongelmien korjaamiseen, joiden syntymiseen säästötoimet ovat osaltaan vaikuttaneet.

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki säästöt olisivat lähtökohtaisesti vääriä tai että julkisia menoja tulisi aina kasvattaa. Kyse on pikemminkin siitä, että myös säästötoimenpiteitä tulisi tarkastella investointien tavoin pitkällä aikavälillä.

Mikä on niiden todellinen yhteiskunnallinen tuotto? Millaisia kustannuksia ne aiheuttavat tulevaisuudessa? Entä keihin niiden vaikutukset ensisijaisesti kohdistuvat? Leikkauspolitiikan onnistumista ei voida arvioida yksinomaan sen perusteella, kuinka monta miljardia euroa julkisia menoja on saatu vähennettyä. Yhtä tärkeää on kysyä, millaiseksi yhteiskunta on näiden päätösten seurauksena muuttunut.

1.7.6 Millaiseen yhteiskuntaan säästämme?

Tämän kirjoituksen ensimmäisessä luvussa esitettiin kysymys siitä, millaisen hyvinvointivaltion haluamme jättää seuraaville sukupolville. Sama kysymys nousee esiin myös leikkauspolitiikan kohdalla. Säästämmekö paremman tulevaisuuden rakentamiseksi vai säästämmekö itse tulevaisuudesta?

Rakennammeko yhteiskuntaa, jossa ihmiset kokevat kuuluvansa samaan yhteisöön myös vaikeina aikoina, vai yhteiskuntaa, jossa vastuu ongelmista siirtyy yhä enemmän yksilölle? Leikkauspolitiikka ei ole pelkästään kysymys euroista. Se on myös kysymys siitä, millaista yhteiskuntaa poliittisilla päätöksillä rakennetaan.

Talousarviot kertovat paljon siitä, mitä pidämme tärkeänä. Vielä enemmän ne kertovat siitä, mistä olemme valmiita luopumaan. Siksi leikkauspolitiikan todellisia seurauksia ei voida arvioida ainoastaan seuraavan vuoden budjetin perusteella. Ne näkyvät lopulta siinä, millaisessa yhteiskunnassa elämme kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Se on aikajänne, jolla myös poliittisten päätösten todellinen hinta lopulta maksetaan.

1.8. Järjestöjen merkitys suomalaiselle hyvinvointivaltiolle

Kun puhumme hyvinvointivaltiosta, ajattelemme yleensä julkisia palveluita, sosiaaliturvaa sekä valtion ja kuntien vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista. Paljon harvemmin muistamme kolmannen sektorin, joka on ollut suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaja jo kauan ennen kuin nykyiset hyvinvointirakenteet syntyivät.

Järjestöt eivät ole hyvinvointivaltion ulkopuolinen lisäosa. Ne ovat yksi sen kantavista rakenteista. Suomalainen järjestökenttä on rakentanut vertaistukea, ehkäissyt syrjäytymistä, ylläpitänyt kansalaistoimintaa, tarjonnut matalan kynnyksen apua sekä täydentänyt julkisia palveluita jo vuosikymmenten ajan. Samalla ne ovat luoneet jotakin sellaista, mitä on vaikea rakentaa pelkästään lainsäädännöllä tai viranomaispäätöksillä – yhteisöllisyyttä ja osallisuutta. Juuri siksi järjestöjen merkitystä on vaikea arvioida pelkästään eurojen kautta.

1.8.1 Hyvinvointivaltion näkymätön tukirakenne

Moni suomalainen kohtaa järjestön toiminnan tietämättään. Kyse voi olla mielenterveyspalveluita täydentävästä vertaistuesta, omaishoitajien neuvonnasta, pitkäaikaissairaiden tukipalveluista, nuorten harrastusmahdollisuuksista tai työllistymistä edistävästä toiminnasta.

Yhteistä näille palveluille on se, että ne tavoittavat usein ihmisiä jo ennen kuin heidän tilanteensa edellyttää raskaampia julkisia palveluita.

Järjestöjen vahvuus ei ole pelkästään niiden tarjoamissa palveluissa. Ne kykenevät toimimaan siellä, missä viranomaiset eivät aina kykene. Ne rakentavat luottamusta, luovat yhteisöjä ja tavoittavat ihmisiä tilanteissa, joissa ensimmäinen askel avun hakemiseen saattaa tuntua liian suurelta. Monelle ihmiselle järjestö ei ole palveluntuottaja vaan ensimmäinen paikka, jossa hän tulee aidosti kohdatuksi.

1.8.2 Ennaltaehkäisevän työn paradoksi

Järjestöjen tekemää työtä on vaikea mitata juuri siksi, että se on usein onnistunutta. Kuinka monta syrjäytymistä on onnistuttu ehkäisemään? Kuinka moni ihminen on välttänyt vakavan mielenterveyskriisin saatuaan ajoissa apua? Kuinka moni ikääntynyt on säilyttänyt toimintakykynsä yhteisöllisen toiminnan ansiosta? Kuinka moni nuori on löytänyt paikkansa yhteiskunnassa harrastustoiminnan tai vertaistuen kautta?

Näihin kysymyksiin ei ole mahdollista antaa täsmällisiä vastauksia. Se, mitä ei koskaan tapahtunut, ei myöskään näy tilastoissa. Juuri tästä syystä järjestöjen merkitys jää helposti näkymättömäksi talouspoliittisessa keskustelussa. On huomattavasti helpompaa laskea säästetyt eurot kuin arvioida sitä, millaisia kustannuksia syntyy vuosien kuluttua, jos ennaltaehkäisevä työ jää tekemättä.

1.8.3 Järjestöt eivät korvaa julkisia palveluita

Keskustelussa järjestöjen rooli ymmärretään toisinaan virheellisesti. Järjestöjen tehtävänä ei ole korvata julkista sektoria, mutta niiden tehtävänä ei ole myöskään olla pelkkiä vapaaehtoistyön organisaatioita. Suomalainen hyvinvointivaltio on rakentunut kolmen toimijan yhteistyölle. Julkinen sektori kantaa päävastuun peruspalveluista, yritykset tuottavat omia palveluitaan ja järjestöt täydentävät kokonaisuutta omalla erityisosaamisellaan.

Jos yksikin näistä rakenteista heikkenee merkittävästi, vaikutukset näkyvät väistämättä myös muissa osissa järjestelmää. Kun järjestöjen toiminta vähenee, avun tarve ei välttämättä vähene samassa suhteessa. Osa ihmisistä siirtyy julkisten palveluiden asiakkaiksi, osa jää kokonaan ilman tarvitsemaansa tukea ja osa hakeutuu avun piiriin vasta ongelmien vaikeuduttua. Tällöin myös kustannukset kasvavat.

1.8.4 Demokratia rakentuu myös järjestöissä

Järjestöjen merkitystä ei kuitenkaan pitäisi tarkastella pelkästään palveluiden näkökulmasta. Ne ovat myös merkittävä osa suomalaista demokratiaa. Järjestöissä ihmiset oppivat osallistumaan, vaikuttamaan ja toimimaan yhdessä muiden kanssa. Ne tarjoavat mahdollisuuden vaikuttaa omaan elinympäristöönsä myös vaalien välillä. Samalla ne välittävät päättäjille tietoa siitä, miten poliittiset päätökset näkyvät ihmisten arjessa. Monet yhteiskunnalliset uudistukset ovat aikanaan saaneet alkunsa kansalaistoiminnasta.

Jos järjestöjen toimintaedellytykset heikkenevät merkittävästi, kyse ei ole pelkästään taloudellisesta kysymyksestä. Kyse on myös siitä, millaisena näemme kansalaisyhteiskunnan merkityksen suomalaisessa demokratiassa. Hyvin toimiva demokratia tarvitsee muutakin kuin neljän vuoden välein järjestettäviä vaaleja. Se tarvitsee aktiivista kansalaisyhteiskuntaa.

1.8.5 Leikkausten näkymättömät vaikutukset

Järjestöihin kohdistuvia säästötoimenpiteitä voidaan tarkastella lyhyellä aikavälillä budjettikysymyksenä. Pidemmällä aikavälillä kyse on kuitenkin paljon laajemmasta kokonaisuudesta. Jos kohtaamispaikka sulkee ovensa, menetetään enemmän kuin toimitila. Jos vertaistukiryhmä lopettaa toimintansa, menetetään enemmän kuin yksi palvelu. Jos järjestön neuvontapalvelu lakkaa toimimasta, menetetään samalla vuosien aikana syntynyt osaaminen ja luottamus.

Kaikkea menetettyä ei voida palauttaa seuraavan hallituksen päätöksellä. Yhteiskunnallisen pääoman rakentaminen on hidasta. Sen purkaminen voi tapahtua yllättävän nopeasti. Juuri siksi järjestöihin kohdistuvien päätösten vaikutuksia tulisi arvioida huomattavasti pidemmällä aikajänteellä kuin yhden vaalikauden näkökulmasta.

1.8.6 Mitä hyvinvointivaltio lopulta on?

Tämän kirjoituksen ensimmäisessä luvussa hyvinvointivaltio määriteltiin paljon laajemmaksi kokonaisuudeksi kuin pelkäksi sosiaaliturvajärjestelmäksi. Se on myös yhteiskunnallinen sopimus siitä, ettei ihminen jää yksin elämän vaikeissa tilanteissa. Järjestöt ovat yksi tämän sopimuksen näkyvimmistä ilmentymistä. Ne rakentavat yhteiskuntaa, jossa ihmistä ei kohdata ainoastaan asiakkaana, työntekijänä tai tilastomerkintänä. Ne tarjoavat mahdollisuuden olla osa yhteisöä myös silloin, kun elämäntilanne on vaikea.

Talouspolitiikassa on perusteltua keskustella siitä, kuinka julkisia varoja käytetään. Yhtä perusteltua on kuitenkin kysyä, mitä yhteiskunta menettää, jos sen kaikkein vaikeimmin mitattavat mutta samalla kaikkein merkittävimmät rakenteet alkavat heikentyä. Järjestöjen merkitystä ei voida mitata pelkästään euroissa, koska niiden tärkein tehtävä ei ole tuottaa euroja. Niiden tehtävänä on rakentaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset kykenevät rakentamaan myös toistensa hyvinvointia.

Hyvinvointivaltio ei lopulta muodostu ainoastaan laeista, budjeteista ja viranomaisista. Se muodostuu myös luottamuksesta, osallisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Juuri näitä asioita järjestöt ovat suomalaisessa yhteiskunnassa rakentaneet sukupolvien ajan. Siksi kysymys järjestöjen tulevaisuudesta on samalla myös kysymys siitä, millaisena näemme suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden.

.

1.9. Poliittinen retoriikka ja vallankäyttö

Valta ei ilmene yhteiskunnassa pelkästään lakien säätämisenä tai budjettipäätöksinä. Yhtä merkittävää on se, miten asioista puhutaan. Sanavalinnat eivät ole yhdentekeviä, sillä ne vaikuttavat siihen, millaisina yhteiskunnalliset ongelmat näyttäytyvät ja millaisia ratkaisuja niihin pidetään hyväksyttävinä.

Politiikassa sanat eivät ole pelkästään todellisuuden kuvauksia. Ne myös rakentavat todellisuutta. Kun puhumme kannustimista, sopeutuksesta, rakenteellisista uudistuksista tai välttämättömistä säästötoimista, emme käytä neutraaleja käsitteitä. Jokainen sana ohjaa samalla myös sitä, millaisena ymmärrämme yhteiskunnallisen ongelman. Siksi poliittista retoriikkaa ei pitäisi tarkastella pelkästään puheena. Se on myös vallankäytön väline.

1.9.1 Kieli muuttaa politiikan luonnetta

Kielen merkitys korostuu erityisesti silloin, kun vaikeita poliittisia päätöksiä perustellaan kansalaisille. Harva kannattaa leikkauspolitiikkaa sen vuoksi, että palveluita halutaan heikentää. Sen sijaan moni kannattaa vastuullista taloudenhoitoa, julkisen talouden kestävyyttä sekä hyvin toimivaa työllisyyspolitiikkaa. Juuri siksi poliittisessa retoriikassa puhutaankin useimmiten tavoitteista eikä niiden aiheuttamista ristiriidoista.

Leikkaamisesta puhutaan sopeuttamisena. Julkisten menojen vähentämisestä puhutaan rakenteellisina uudistuksina. Sosiaaliturvan kiristämisestä puhutaan kannustavuuden lisäämisenä. Käytetyt käsitteet eivät välttämättä ole virheellisiä. Ne kertovat kuitenkin vain yhden osan poliittisesta todellisuudesta.

Jos sosiaaliturvan leikkausta tarkastellaan ainoastaan työnteon kannusteiden näkökulmasta, jäävät sen muut vaikutukset helposti vähemmälle huomiolle. Samalla tavalla myös veroratkaisuja tai julkisia investointeja voidaan tarkastella hyvin erilaisista näkökulmista riippuen siitä, millaisia käsitteitä niiden kuvaamiseen käytetään.

Kieli muuttaa politiikan luonnetta myös toisella tavalla, jota emme välttämättä tule ajatelleeksi. Poliittinen puhe ei synny sattumalta. Puolueilla on omat arvonsa, tavoitteensa ja näkemyksensä siitä, millaista yhteiskuntaa ne haluavat rakentaa. Saadakseen mahdollisuuden toteuttaa näitä tavoitteita niiden on kuitenkin ensin saatava riittävästi kansalaisten luottamusta ja ääniä vaaleissa.

Tästä syystä poliittinen kieli on usein tarkoin kohdennettua. Puhe voidaan suunnata juuri sille ihmisryhmälle, jonka tukea puolue kaikkein eniten tarvitsee. Viestin kohderyhmä ei kuitenkaan aina ole sama asia kuin viestin lopullinen hyötyjä. Ihminen helposti ajattelee, että jos puhe on suunnattu minulle, sen tarkoitus on myös ensisijaisesti palvella juuri minun etuani. Näin ei välttämättä aina ole.

Puolue voi esimerkiksi puhua työn arvostamisesta, tavallisen ihmisen puolustamisesta tai oikeudenmukaisuudesta tavoilla, jotka puhuttelevat erityisesti palkansaajia, vaikka puolueen talouspoliittiset tavoitteet painottuisivatkin aivan toisenlaisiin ratkaisuihin. Vastaavasti toinen puolue voi puhua yrittäjyydestä tavalla, joka puhuttelee pienyrittäjää, vaikka sen ensisijainen tavoite olisi edistää laajemmin elinkeinoelämän toimintaedellytyksiä. Kumpikaan ei välttämättä ole epärehellistä politiikkaa, mutta se edellyttää äänestäjältä kykyä tarkastella sanojen lisäksi myös tekoja.

Politiikassa onkin olemassa monenlaista kieltä ja monenlaisia tarkoitusperiä. On arvoihin perustuvaa puhetta, on tavoitteisiin perustuvaa puhetta ja on myös vaaleissa tarvittavien kannattajien puoleen suunnattua puhetta. Joskus ne ovat täysin samassa linjassa keskenään, joskus eivät.

Siksi olen itse pyrkinyt pohtimaan politiikkaa yhden yksinkertaisen kysymyksen kautta. En kysy pelkästään sitä, mitä puolue sanoo, vaan myös sitä, miksi se sanoo juuri näin ja mitä se käytännössä tekee saadessaan mahdollisuuden toteuttaa tavoitteitaan.

Demokratia tarvitsee erilaisia puolueita ja erilaisia näkemyksiä. Se tarvitsee kuitenkin myös kansalaisia, jotka uskaltavat pysähtyä kysymään, onko puhe kohdistettu juuri minulle siksi, että minun hyvinvointini on puolueelle tärkeintä vai siksi, että ääneni on puolueelle tärkeä.

Näiden kahden asian välillä voi joskus olla suuri ero.

Poliittista puhetta ei siksi pitäisi kuunnella pelkillä korvilla. Sitä pitäisi oppia tarkastelemaan myös tekojen, historian ja puolueen todellisten arvovalintojen kautta. Vasta silloin sanat alkavat saada oikeat mittasuhteensa.

1.9.2 Kun vaihtoehdot katoavat

Poliittisen retoriikan kenties merkittävin vallankäytön muoto liittyy vaihtoehtojen olemassaoloon. Jos jokin ratkaisu esitetään välttämättömänä, muuttuu samalla tarpeettomaksi keskustella vaihtoehdoista. Tällöin poliittinen kysymys muuttuu tekniseksi kysymykseksi. "Vaihtoehtoja ei ole." Tämä on yksi vaikutusvaltaisimmista poliittisista lauseista. Se ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö vaihtoehtoja todellisuudessa olisi olemassa. Se tarkoittaa usein sitä, ettei muita vaihtoehtoja pidetä riittävän uskottavina tai hyväksyttävinä.

Demokratian näkökulmasta tämä on merkittävä muutos. Jos poliittisista valinnoista tulee välttämättömyyksiä, ei kansalaisille jää enää mahdollisuutta keskustella siitä, millaisia vaihtoehtoja yhteiskunnassa haluttaisiin toteuttaa. Jäljelle jää ainoastaan keskustelu siitä, kuinka nopeasti välttämättömyydet toteutetaan.

1.9.3 Kuka määrittelee ongelman?

Poliittiseen vallankäyttöön kuuluu myös oikeus määritellä, mikä on yhteiskunnallinen ongelma. Onko työttömyys ensisijaisesti seurausta puutteellisista kannustimista vai työmarkkinoiden rakenteellisista ongelmista? Onko julkisen talouden ongelma liian suuret menot vai riittämätön talouskasvu? Onko eriarvoisuuden kasvu seurausta yksilöllisistä valinnoista vai yhteiskunnallisesta kehityksestä?

Tapa, jolla ongelma määritellään, vaikuttaa ratkaisevasti myös siihen, millaisia ratkaisuja pidetään tarkoituksenmukaisina. Jos työttömyys määritellään ensisijaisesti kannustinongelmaksi, ratkaisu löytyy sosiaaliturvaa kiristämällä. Jos kyse on osaamisen ja työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmasta, ratkaisut löytyvät koulutuksesta, työvoimapalveluista ja investoinneista. Poliittinen keskustelu alkaa siis paljon ennen kuin ensimmäistäkään lakiesitystä on laadittu.

1.9.4 Näkymätön vallankäyttö

Vallankäyttö yhdistetään usein näkyviin poliittisiin päätöksiin. Todellisuudessa kaikkein tehokkain vallankäyttö on usein näkymätöntä. Se näkyy siinä, millaisia kysymyksiä pidetään tärkeinä ja millaisia toissijaisina. Se näkyy siinä, keitä kuunnellaan asiantuntijoina ja millaisia näkökulmia pidetään realistisina. Se näkyy myös siinä, mistä asioista emme enää osaa edes kysyä.

Kun jokin ajattelutapa muuttuu itsestäänselvyydeksi, lakkaamme helposti huomaamasta sen olevan yksi mahdollinen näkökulma muiden joukossa. Juuri tällöin poliittinen retoriikka muuttuu kaikkein vaikutusvaltaisimmaksi.

1.9.5 Talouspolitiikka tarvitsee myös arvokeskustelua

Tämän kirjoituksen aikaisemmissa luvuissa on käsitelty laskentamalleja, velkajarrua ja talouspoliittisia ratkaisuja. Yhteistä niille kaikille on ollut pyrkimys esittää poliittiset ratkaisut mahdollisimman teknisinä ja objektiivisina. Talouspolitiikka tarvitsee luonnollisesti laskelmia ja asiantuntijatietoa. Ne eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että jokaisen päätöksen taustalla on myös arvovalintoja.

Kuinka paljon olemme valmiita hyväksymään eriarvoisuuden kasvua? Mitä pidämme oikeudenmukaisena verotuksena? Millaisia investointeja pidämme välttämättöminä tulevien sukupolvien kannalta? Näihin kysymyksiin ei ole olemassa matemaattisesti oikeita vastauksia. Siksi niitä ei voida ratkaista yksinomaan talouspoliittisilla laskelmilla.

1.9.6 Demokratia tarvitsee erimielisyyttä

Poliittisessa keskustelussa erimielisyys nähdään toisinaan ongelmana. Demokratian näkökulmasta tilanne on kuitenkin päinvastainen. Demokratia tarvitsee vaihtoehtoja, erimielisyyttä ja avointa keskustelua siitä, millaisia arvovalintoja yhteiskunnassa tehdään. Ongelmia syntyy vasta silloin, kun vaihtoehtoja ei enää tunnisteta vaihtoehdoiksi tai kun poliittiset ratkaisut alkavat näyttäytyä luonnonlakien kaltaisina välttämättömyyksinä.

Politiikka ei ole koskaan pelkästään kysymys siitä, mikä ratkaisu on tehokkain. Se on myös kysymys siitä, mitä pidämme oikeudenmukaisena ja millaisia tavoitteita haluamme yhteiskunnalle asettaa. Juuri siksi poliittista retoriikkaa tulisi tarkastella kriittisesti riippumatta siitä, mikä puolue kulloinkin käyttää valtaa.

1.9.7 Sanat ovat osa vallankäyttöä

Tämän kirjoituksen ensimmäinen luku käsitteli hyvinvointivaltion murrosta. Sen jälkeen olemme tarkastelleet poliittisia arvovalintoja, sosiaaliturvaa, työllisyyspolitiikkaa, talouspoliittisia laskelmia, velkajarrua, leikkauspolitiikan seurauksia sekä järjestöjen merkitystä hyvinvointivaltiolle.

Kaikkia näitä teemoja yhdistää yksi yhteinen tekijä – tapa, jolla niistä puhutaan.

Jos politiikka esitetään välttämättömyyksien sarjana, kaventuu samalla myös käsityksemme siitä, mitä yhteiskunnassa olisi mahdollista tehdä. Jos taas hyväksymme sen, että politiikka sisältää aina vaihtoehtoja ja arvovalintoja, laajenee myös demokratian liikkumatila.

Sanat eivät muuta todellisuutta yksinään. Ne muuttavat kuitenkin sitä, miten todellisuus ymmärretään.

Siksi poliittinen retoriikka on paljon enemmän kuin puhetta. Se on osa vallankäyttöä. Ja juuri siksi sen tarkastelu kuuluu olennaisena osana demokraattiseen yhteiskuntaan.

Demokratia ei tarvitse yksimielisyyttä. Se tarvitsee mahdollisuuden käydä avointa keskustelua myös niistä vaihtoehdoista, joita pidetään epätodennäköisinä, vaikeina tai poliittisesti epämukavina. Vasta silloin poliittiset valinnat ovat aidosti kansalaisten valintoja eivätkä pelkästään välttämättömyyksiksi puettuja ratkaisuja.

1.10. Demokratia tarvitsee vaihtoehtoja

Kirjoituksen ensimmäisessä luvussa kysyttiin, millaiseksi hyvinvointivaltio on muuttumassa. Tämän jälkeen olemme tarkastelleet poliittisia arvovalintoja, sosiaaliturvaa, työllisyyspolitiikkaa, talouspoliittisia laskentamalleja, velkajarrua, leikkauspolitiikan seurauksia, järjestöjen merkitystä hyvinvointivaltiolle sekä poliittisen retoriikan vaikutusta siihen, miten ymmärrämme yhteiskunnallisia ongelmia.

Kaikkia näitä lukuja yhdistää yksi yhteinen kysymys. Millainen on sellainen Suomi, jonka haluamme jättää seuraaville sukupolville?

Kysymys ei ole pelkästään julkisen talouden tasapainosta tai työllisyysasteesta. Kyse on myös siitä, millaisia arvoja pidämme yhteiskunnan perustana. Millaista demokratiaa haluamme vahvistaa? Kuinka paljon tilaa haluamme jättää erilaisille poliittisille vaihtoehdoille? Ja ennen kaikkea siitä, millaisena näemme ihmisen aseman yhteiskunnassa.

1.10.1 Demokratia on enemmän kuin vaalit

Demokratia yhdistetään usein vaaleihin ja puoluepolitiikkaan. Ne ovatkin sen näkyvin osa. Demokratian merkitys on kuitenkin huomattavasti laajempi.

Hyvin toimiva demokratia edellyttää, että kansalaisilla on käytettävissään todellisia vaihtoehtoja. Se edellyttää myös sitä, että yhteiskunnallisista ongelmista voidaan keskustella avoimesti ilman, että jotakin ratkaisua pidetään lähtökohtaisesti ainoana mahdollisena vaihtoehtona.

Demokratia ei köyhdy ainoastaan silloin, kun ihmisten oikeuksia rajoitetaan. Se voi köyhtyä myös silloin, kun poliittinen mielikuvitus alkaa vähitellen kaventua.

Jos yhteiskunnallisiin ongelmiin on olemassa vain yksi hyväksyttävä ratkaisu, ei kyse ole enää poliittisesta keskustelusta vaan sen rajaamisesta.

Siksi demokratian tärkein voimavara ei ole yksimielisyys vaan vaihtoehtojen olemassaolo.

1.10.2 Tulevaisuutta ei voida laskea valmiiksi

Talouspolitiikassa puhutaan paljon ennusteista, laskentamalleista ja vaikutusarvioista. Ne ovat välttämättömiä päätöksenteon välineitä. Niillä on kuitenkin yksi yhteinen ominaisuus – ne kykenevät arvioimaan tulevaisuutta vain menneisyyden ja nykyisten oletusten perusteella.

Historia osoittaa, että kaikkein merkittävimmät yhteiskunnalliset muutokset ovat usein olleet sellaisia, joita kukaan ei ole kyennyt ennustamaan.

Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen olisi saattanut aikanaan näyttää liian kalliilta hankkeelta. Maksuton koulutus, laaja sosiaaliturva ja julkinen terveydenhuolto ovat vaatineet merkittäviä investointeja aikana, jolloin niiden pitkän aikavälin hyötyjä oli mahdotonta osoittaa tarkkojen laskelmien avulla.

Silti juuri nämä ratkaisut ovat olleet merkittävä osa Suomen menestystarinaa.

Tulevaisuutta ei voida laskea valmiiksi, koska myös tulevaisuuden mahdollisuudet ovat poliittisten valintojen seurausta.

1.10.3 Luottamus on hyvinvointivaltion tärkein pääoma

Suomen vahvuutena on usein pidetty korkeaa yhteiskunnallista luottamusta. Luotamme suhteellisen paljon toisiimme, viranomaisiin sekä yhteiskunnallisiin instituutioihin. Tämä luottamus ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.

Luottamus rakentuu hitaasti, mutta se voi heikentyä yllättävän nopeasti.

Hyvinvointivaltion suurin vahvuus ei lopulta ole sen lainsäädäntö eikä edes sen taloudellinen kapasiteetti. Sen suurin vahvuus on ollut yhteinen kokemus siitä, että vaikeinakaan aikoina ihminen ei jää kokonaan yksin.

Tätä kokemusta ei voida mitata valtion talousarvion riveillä.

Luottamus on samalla myös demokratian tärkein voimavara. Ilman luottamusta ihmiset lakkaavat vähitellen uskomasta siihen, että heidän osallistumisellaan on merkitystä.

1.10.4 Politiikka on arvovalintojen tekemistä

Yksi tämän kirjan keskeisistä havainnoista on ollut se, ettei politiikka ole koskaan pelkästään hallinnollista päätöksentekoa tai taloudellista optimointia.

Jokainen poliittinen päätös sisältää myös arvovalinnan.

Päätämme jatkuvasti siitä, mitä pidämme oikeudenmukaisena, millaisia investointeja olemme valmiita tekemään tulevaisuuden puolesta ja millaisia riskejä olemme valmiita hyväksymään yhteiskunnan kehityksessä.

Samalla päätämme siitä, millaisia mahdollisuuksia jätämme tuleville sukupolville tehdä omia poliittisia valintojaan.

Demokratian vahvuus ei ole siinä, että se tuottaa aina parhaat mahdolliset ratkaisut. Sen vahvuus on siinä, että se mahdollistaa ratkaisujen jatkuvan uudelleen arvioinnin.

Juuri siksi vaihtoehtojen olemassaolo on demokratian elinehto.

1.10.5 Millaista Suomea rakennamme?

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ollut tarjota yhtä oikeaa poliittista ohjelmaa tai yhtä ainoaa ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Päinvastoin.

Tärkein kysymys on ollut se, olemmeko säilyttäneet kykymme nähdä vaihtoehtoja.

Voimme olla eri mieltä siitä, kuinka laaja hyvinvointivaltion tulisi olla. Voimme olla eri mieltä verotuksesta, julkisen sektorin tehtävistä tai talouspoliittisista ratkaisuista. Nämä erimielisyydet eivät ole demokratian ongelma. Ne ovat sen vahvuus.

Ongelmia syntyy vasta silloin, kun lakkaamme tunnistamasta poliittisia valintoja poliittisiksi valinnoiksi.

Jos jokin ratkaisu muuttuu välttämättömyydeksi ilman mahdollisuutta tarkastella vaihtoehtoja, on demokratian liikkumatila jo kaventunut.

1.10.6 Tulevaisuus on avoin

Usein puhumme tulevaisuudesta ikään kuin se olisi jotakin, joka tapahtuu meille. Todellisuudessa yhteiskunnan tulevaisuus rakentuu miljoonista poliittisista, taloudellisista ja inhimillisistä valinnoista. Suomen tulevaisuutta ei ole kirjoitettu valmiiksi.

Me voimme rakentaa yhteiskuntaa, jossa korostuvat yksilöllinen vastuu ja mahdollisimman pieni julkinen sektori. Me voimme rakentaa yhteiskuntaa, jossa painotetaan laajaa yhteisvastuuta ja vahvaa hyvinvointivaltiota. Voimme myös rakentaa jotakin näiden vaihtoehtojen väliltä.

Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole luonnonlaki.

Juuri siksi demokratia on niin merkityksellinen. Se antaa meille mahdollisuuden muuttaa suuntaa myös silloin, kun aikaisemmat ratkaisut osoittautuvat puutteellisiksi.

1.10.7 Hyvinvointivaltio on sukupolvien mittainen projekti

Hyvinvointivaltiota ei rakennettu yhden vaalikauden aikana, eikä se myöskään muutu yhdessä vaalikaudessa. Kyse on sukupolvien mittaisesta yhteiskunnallisesta projektista, jossa jokainen sukupolvi jättää seuraaville oman perintönsä.

Perintö ei muodostu pelkästään valtionvelasta tai talouskasvun luvuista. Siihen kuuluvat myös luottamus, osallisuus, koulutus, yhteisöllisyys ja demokratian toimivuus.

Ne ovat yhteiskunnallista pääomaa siinä missä taloudellinen pääomakin.

Siksi tämän kirjan tärkein kysymys ei lopulta ole ollut se, kuinka monta miljardia euroa julkisia menoja pitäisi lisätä tai vähentää. Tärkeämpi kysymys on ollut, millaisia mahdollisuuksia haluamme jättää niille ihmisille, jotka elävät Suomessa meidän jälkeemme.

Sopimus mikä rakennettiin yhdessä lopuksi

Hyvinvointivaltio ei ole valmis rakennelma eikä demokratia ole koskaan valmis projekti. Molemmat muuttuvat jatkuvasti yhteiskunnallisten valintojen mukana.

Tämän kirjan keskeisin viesti voidaan lopulta tiivistää yhteen ajatukseen.

Yhteiskunnallinen kehitys ei ole väistämätöntä. Se on seurausta niistä poliittisista, taloudellisista ja inhimillisistä valinnoista, joita teemme yhdessä.

Siksi tärkein kysymys ei ehkä olekaan, kuinka paljon yhteiskunnalla on varaa hyvinvointivaltioon.

Tärkeämpi kysymys on se, millaiseen yhteiskuntaan meillä on varaa olla investoimatta.

Demokratia elää niin kauan kuin vaihtoehtoja on olemassa. Hyvinvointivaltio elää niin kauan kuin pidämme huolta siitä, ettei kukaan jää kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Tulevaisuuden Suomi rakentuu näiden kahden ajatuksen varaan – kyvyllemme nähdä vaihtoehtoja ja halullemme kantaa vastuuta myös toisistamme.

Pidän erityisesti siitä, että kirjan viimeinen lause ei ole poliittinen julistus vaan kutsu pohtia vaihtoehtoja. Se sopii hyvin koko kirjan kaareen: lähtökohtana ei ole ollut osoittaa yhtä oikeaa vastausta, vaan muistuttaa siitä, että hyvinvointivaltio, demokratia ja talouspolitiikka ovat aina ihmisten tekemiä valintoja.

Osa 2 Kun ihminen muuttui menoeräksi.

 2.1. Yhteisöllisyys

2.1.1. Kun yhteisöllisyys katosi

Moni meistä muistaa vielä ajan, jolloin kotiovia ei lukittu yhtä tarkasti kuin nykyisin. Naapurit tunnettiin nimeltä, lapset liikkuivat pihapiireissä yhdessä ja apua pyydettiin usein ensimmäiseksi läheltä ennen kuin käännyttiin viranomaisten puoleen. Yhteisöllisyys ei ollut erillinen yhteiskunnallinen tavoite. Se oli luonnollinen osa arkea.

1970- ja 1980-luvun Suomi ei ollut täydellinen yhteiskunta. Taloudellista niukkuutta oli enemmän kuin nykyisin, asumisen taso oli vaatimattomampi ja monet palvelut olivat vielä kehittymättömiä. Emme siis ole menettäneet jotakin paratiisia. Olemme kuitenkin menettäneet jotakin, jota on vaikea mitata euroissa tai tilastoissa. Olemme menettäneet osan yhteisestä kokemuksesta siitä, että kuulumme samaan yhteiskuntaan.

2.1.2Kylä kasvatti lapsen

Vanha sanonta kertoo, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. 1970- ja 1980-luvun Suomessa tämä ei ollut pelkkä kaunis ajatus vaan monelle arkipäivää. Naapurit puuttuivat lasten tekemisiin tarvittaessa. Harrastuksia pyöritettiin pitkälti vapaaehtoisvoimin. Sukupolvet kohtasivat luonnollisesti samoissa yhteisöissä, eikä ikääntyneiden ihmisten yksinäisyys ollut samalla tavalla näkymätön ilmiö kuin nykyisin.

Lapset oppivat tuntemaan isovanhempien sukupolven kokemuksia ja vanhemmat sukupolvet näkivät läheltä, millaista elämää nuoret elivät. Yhteisöllisyys ei tarkoittanut sitä, että kaikki olisivat olleet samaa mieltä tai että ongelmia ei olisi ollut. Se tarkoitti pikemminkin sitä, ettei ihminen ollut elämäntilanteessaan aivan yhtä yksin kuin nykyisin.

2.1.3 Mitä tapahtui sukupolvien välille?

Suomi on muuttunut valtavasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Kaupungistuminen on muuttanut asumista, työelämä on muuttunut aikaisempaa liikkuvammaksi ja digitalisaatio on siirtänyt yhä suuremman osan kohtaamisista verkkoon.

Muutoksessa on paljon hyvää. Emme ole enää sidottuja aikaan ja paikkaan samalla tavalla kuin ennen. Voimme pitää yhteyttä läheisiimme toiselta puolelta maailmaa ja tieto on kaikkien saatavilla muutamalla näppäimen painalluksella.

Samalla jotakin on kuitenkin muuttunut. Sukupolvet eivät enää kohtaa toisiaan yhtä luonnollisesti kuin ennen. Päiväkodit, koulut, työelämä ja ikääntyneiden palvelut ovat pitkälti omia maailmojaan. Myös vapaa-aika on eriytynyt aikaisempaa enemmän erilaisiin ryhmiin ja yhteisöihin.

Yhteiskunta ei ole menettänyt kykyään tuottaa palveluita. Se on osittain menettänyt kykynsä tuottaa kohtaamisia. Ehkä juuri tästä syystä yksinäisyydestä on tullut yksi aikamme merkittävimmistä hyvinvointihaasteista.

2.1.4 Yksilöllisyyden aikakausi

Viime vuosikymmeninä olemme korostaneet yhä enemmän yksilöllisyyttä. Tämä kehitys on tuonut mukanaan paljon hyvää. Ihmisten mahdollisuudet tehdä omia valintojaan ovat laajentuneet merkittävästi. Elämä ei enää määräydy yhtä vahvasti syntymäpaikan, sukupuolen tai yhteiskunnallisen aseman perusteella kuin aikaisemmin.

Yksilöllisyys on lisännyt vapautta. Samalla se on lisännyt myös vastuuta. Yhä useammin puhumme omista onnistumisistamme ja epäonnistumisistamme yksilöllisinä valintoina. Myös yhteiskunnallisessa keskustelussa korostuu ajatus siitä, että jokainen rakentaa oman tulevaisuutensa.

Ajattelutapa sisältää paljon viisautta, mutta myös yhden vaaran. Se voi vähitellen saada meidät unohtamaan, ettei kukaan rakenna elämäänsä täysin yksin. Jokainen meistä on riippuvainen toisista ihmisistä paljon enemmän kuin haluamme usein myöntää.

2.1.5 Mitä saimme tilalle?

Yhteisöllisyyden heikkeneminen ei tarkoita sitä, ettei mitään hyvää olisi tullut tilalle. Suomi on monella tavalla parempi yhteiskunta kuin 1970-luvulla. Elämme pidempään, koulutustaso on noussut ja monet oikeudet sekä mahdollisuudet ovat laajentuneet merkittävästi. Teknologia on helpottanut arkea tavoilla, joita oli vaikea kuvitella vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kysymys ei siis ole siitä, pitäisikö meidän palata menneisyyteen. Kysymys kuuluu pikemminkin näin: mitä olemme valmiita tekemään säilyttääksemme ne asiat, jotka tekivät yhteiskunnasta enemmän kuin pelkän kokoelman yksilöitä?

Yhteisöllisyys ei ole vastakohta yksilönvapaudelle. Päinvastoin. Ihmiset kykenevät käyttämään vapauttaan parhaiten silloin, kun he tietävät kuuluvansa yhteiskuntaan sekä yhteisöön, joka kantaa myös vaikeina aikoina.

2.1.6 Yhteiskunnallinen pääoma

Taloustieteessä puhutaan toisinaan sosiaalisesta pääomasta. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi luottamusta, yhteisöllisyyttä ja ihmisten kykyä toimia yhdessä. Suomen menestystä on pitkään selitetty juuri korkealla yhteiskunnallisella luottamuksella. Olemme luottaneet siihen, että ihmiset noudattavat yhteisiä sääntöjä, viranomaiset toimivat oikeudenmukaisesti ja vaikeuksiin joutuneet ihmiset saavat tarvitessaan apua.

Tämä luottamus ei ole syntynyt itsestään. Se on rakentunut sukupolvien aikana kodeissa, työpaikoilla, järjestöissä, kouluissa ja naapurustoissa. Juuri siksi sitä ei myöskään voida pitää itsestäänselvyytenä. Yhteiskunnallinen luottamus on hitaasti kasvava mutta nopeasti haavoittuva voimavara.

2.1.7 Emme tarvitse menneisyyttä takaisin

Tämän luvun tarkoituksena ei ole ollut väittää, että kaikki oli ennen paremmin. Menneisyys ei koskaan ollut niin yksinkertainen kuin muistomme siitä toisinaan antavat ymmärtää. Ehkä kaikkein tärkein kysymys ei olekaan se, mitä menetimme. Vielä tärkeämpää on kysyä, mitä haluamme säilyttää.

Voimmeko rakentaa yhteiskuntaa, jossa teknologinen kehitys, yksilönvapaus ja yhteisöllisyys eivät ole toistensa vastakohtia? Voimmeko luoda uusia tapoja saada sukupolvet kohtaamaan toisensa? Voimmeko vahvistaa ihmisten kokemusta siitä, että he ovat muutakin kuin palvelujärjestelmien asiakkaita tai taloudellisia toimijoita?

2.1.8 Yhteisöllisyys on tulevaisuuden kysymys

Tämän kirjoituksen aikaisemmissa luvuissa on käsitelty hyvinvointivaltiota, talouspolitiikkaa, demokratiaa ja poliittisia arvovalintoja. Kaikkia näitä teemoja yhdistää lopulta yksi yhteinen tekijä – luottamus siihen, että kuulumme samaan yhteiskuntaan. Yhteisöllisyys ei ole pelkästään kaunis ajatus menneisyydestä. Se on myös kysymys tulevaisuudesta.

Millaisessa Suomessa haluamme lastemme ja lastenlastemme elävän? Sellaisessako, jossa jokainen selviytyy omillaan mahdollisimman pitkälle vai sellaisessako, jossa ihmiset kokevat kuuluvansa yhteiseen tarinaan myös silloin, kun elämä ei suju suunnitelmien mukaisesti?

Ehkä yhteisöllisyys ei olekaan kadonnut kokonaan. Ehkä se vain odottaa uusia tapoja tulla näkyväksi. Tulevaisuuden hyvinvointivaltiota ei rakenneta ainoastaan eduskunnassa tai ministeriöissä. Se rakennetaan siellä, missä ihmiset edelleen kohtaavat toisensa – kodeissa, kouluissa, järjestöissä, työpaikoilla ja naapureina. Juuri siellä syntyy myös se luottamus, jonka varaan sekä demokratia että hyvinvointivaltio lopulta rakentuvat.

2.2. Onko jokainen oman onnensa seppä?

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyy usein ajatus siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Ajatukseen sisältyy paljon sellaista, josta on helppo olla samaa mieltä. Ahkeruudella, koulutuksella, vastuullisuudella ja omilla valinnoilla on merkitystä. Ihmiset eivät ole pelkästään olosuhteidensa tuotteita, vaan meillä on myös kyky vaikuttaa omaan elämäämme.

Samalla väite on kuitenkin vain osa totuutta. Harva meistä valitsee syntymäpaikkansa, vanhempiensa koulutustason, lapsuutensa turvallisuuden tai sen, millaiset mahdollisuudet hänelle avautuvat elämän ensimmäisinä vuosina. Emme myöskään voi täysin hallita sairastumista, työmarkkinoiden muutoksia tai niitä yhteiskunnallisia murroksia, jotka vaikuttavat kokonaisiin sukupolviin. Ehkä oikeampi kysymys kuuluukin: kuinka paljon olemme oman onnemme seppiä ja kuinka paljon olemme myös yhteiskunnan rakentamien mahdollisuuksien varassa?

Hyvinvointivaltiossa pyrkimyksenä on luoda kaikille mahdollisimman yhdenvertaiset mahdollisuudet rakentaa omaa elämäänsä. Käytännössä mahdollisuudet eivät koskaan ole täysin samanlaiset, mutta yhteiskunnan tehtävänä on huolehtia siitä, etteivät ne muodostu kohtuuttoman erilaisiksi jo lähtöviivalla. Jokainen ihminen tässä yhteisessä yhteisössämme ansaitsee mahdollisuuden kasvaa täysivaltaiseksi jäseneksi – terveeksi, ammattitaitoiseksi ja omia vahvuuksiaan hyödyntäväksi yksilöksi. Yksikään näistä seikoista ei saisi hyvinvointivaltiossa jäädä tukematta.

Tuki ei myöskään tarkoita aina pelkästään taloudellista tukea. Yhtä tärkeää on toimiva yhteiskunta, joka kulkee ihmisen rinnalla hänen elämänsä eri vaiheissa. Varhaiskasvatus, koulutus, opiskelumahdollisuudet, terveydenhuolto, kuntoutus, työllisyyspalvelut sekä erilaiset yhteisöt muodostavat yhdessä sen turvaverkon ja ponnahduslaudan, jonka varaan omaa tulevaisuutta voidaan rakentaa. Hyvinvointivaltio ei siis rakenna ihmisen elämää hänen puolestaan, vaan pyrkii luomaan olosuhteet, joissa ihmisellä on mahdollisuus rakentaa sitä myös itse.

Onkin mielestäni hieman harhaanjohtavaa asettaa vastakkain yksilön vastuu ja yhteiskunnan vastuu. Todellisuudessa ne tarvitsevat toisiaan. Ilman yksilön omaa tahtoa ja pyrkimystä mikään järjestelmä ei kykene luomaan hyvää elämää. Toisaalta ilman toimivaa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa moni lahjakkuus, ammattitaito ja unelma jäävät toteutumatta pelkästään olosuhteiden vuoksi.

Ehkä kysymys ei lopulta olekaan siitä, onko jokainen oman onnensa seppä vai ei. Paljon tärkeämpää olisi kysyä, rakennammeko yhteiskuntaa, jossa mahdollisimman moni saa aidon mahdollisuuden tarttua vasaraan silloin, kun on oman onnensa sepäksi kasvamisen aika. Jokainen meistä kantaa vastuuta omasta elämästään, mutta hyvinvointivaltio kantaa vastuuta siitä, ettei kenenkään tarvitse aloittaa sen rakentamista tyhjin käsin.

2.2.1 Lähtöviiva ei ole kaikille sama

Usein puhumme tasa-arvosta ikään kuin se tarkoittaisi samanlaista kohtelua kaikille ihmisille. Käytännössä ihmiset eivät kuitenkaan aloita elämäänsä samalta lähtöviivalta. Toinen syntyy perheeseen, jossa koulutusta pidetään itsestään selvänä osana tulevaisuutta. Toinen joutuu jo varhain kantamaan vastuuta sellaisista asioista, jotka eivät kuuluisi lapsuudelle. Toinen saa kasvaa turvallisessa ympäristössä, toinen kohtaa elämässään enemmän epävarmuutta jo ennen täysi-ikäisyyttä.

Erot eivät synny ainoastaan rahasta. Ne syntyvät myös terveydestä, turvallisuudesta, sosiaalisista verkostoista sekä siitä luottamuksesta, jota ympäröivä yhteiskunta kykenee rakentamaan. Juuri tästä syystä mahdollisuuksien tasa-arvo on huomattavasti vaikeammin toteutettava tavoite kuin usein ymmärrämmekään. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikki ihmiset saavuttaisivat samat asiat elämässään. Se tarkoittaa sitä, ettei ihmisen tulevaisuus määräytyisi kohtuuttoman vahvasti hänen lähtökohdistaan.

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi elää samanlaista elämää tai saavuttaa samat asiat. Ihmiset ovat erilaisia, heidän unelmansa ovat erilaisia ja myös heidän tavoitteensa poikkeavat toisistaan. Juuri tämä monimuotoisuus tekee yhteiskunnasta elävän. Yksi haluaa yrittäjäksi, toinen opettajaksi, kolmas tutkijaksi ja neljäs rakentaa hyvän elämän aivan tavallisen palkkatyön kautta. Hyvinvointivaltion tehtävänä ei ole tasapäistää ihmisiä, vaan mahdollistaa se, että jokainen voi tavoitella omaa polkuaan.

Tasapäistäminen voi pahimmillaan tukahduttaa aloitteellisuuden, kunnianhimon ja halun kehittyä. Yhteiskunnan ei pidä estää ihmisiä menestymästä eikä tehdä kaikista samanlaisia. Päinvastoin, ihmisten erilaiset kyvyt ja onnistumiset ovat koko yhteiskunnan voimavara. Menestymisen mahdollisuus kuuluu osaksi vapaata yhteiskuntaa.

Mutta on olemassa asioita, joiden ei pitäisi riippua ihmisen tai hänen vanhempiensa varallisuudesta. Mahdollisuus saada laadukasta terveydenhoitoa, mahdollisuus opiskella omien kykyjensä mukaan sekä mahdollisuus kasvaa turvallisessa ympäristössä ovat hyvinvointivaltion peruspilareita. Ne eivät ole palkintoja, jotka ansaitaan vasta myöhemmin elämässä, vaan edellytyksiä sille, että jokainen voi rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Juuri näissä asioissa hyvinvointivaltion merkitys korostuu. Kun lähtökohdat pyritään tekemään mahdollisimman oikeudenmukaisiksi, lopputulosten ei tarvitse olla samanlaisia. Päinvastoin, erilaiset lopputulokset kertovat usein siitä, että ihmisillä on ollut vapaus tehdä omia valintojaan. Tärkeintä on, ettei kenenkään elämä jää toteutumatta siksi, että hänen lähtöviivansa oli alun alkaen liian kaukana muiden takana.

Ehkä hyvinvointivaltion syvin tehtävä onkin huolehtia siitä, että jokaisella on mahdollisuus nousta lähtötelineisiin. Sen jälkeen elämä kulkee jokaisella omia polkujaan – ja niin kuuluukin olla.

2.2.2 Menestyksen näkymättömät rakennuspalikat

Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhumme mielellämme menestystarinoista. Kerromme ihmisistä, jotka ovat ahkeruudellaan rakentaneet itselleen hyvän elämän. Nämä kertomukset ovat tärkeitä ja usein myös totta.

Harvemmin puhumme kuitenkaan niistä näkymättömistä rakennuspalikoista, jotka ovat tehneet menestyksen mahdolliseksi. Kuinka moni meistä olisi kulkenut saman polun ilman maksutonta koulutusta, toimivaa terveydenhuoltoa tai turvallista yhteiskuntaa? Kuinka moni olisi onnistunut ilman niitä ihmisiä, jotka ovat jossakin elämän vaiheessa auttaneet eteenpäin?

Itsenäisyys on tärkeä arvo. Täydellinen riippumattomuus muista ihmisistä on kuitenkin enemmän myytti kuin todellisuutta. Jokaisen menestystarinan taustalla on myös toimiva yhteiskunta.

Maksuton koulutus on tästä kenties kaikkein konkreettisin esimerkki. Sitä tarkastellaan toisinaan vain kustannuksena, vaikka todellisuudessa kyse on myös yhteiskunnan omasta investoinnista tulevaisuuteensa. Hyvinvointivaltio ei kouluta ihmisiä pelkästään heidän itsensä vuoksi, vaan myös siksi, että yhteiskunta saa käyttöönsä kaiken sen osaamisen, lahjakkuuden ja potentiaalin, jota sen jäsenissä on.

Jos koulutus olisi kokonaan tai merkittäviltä osin maksullista, jäisi osa tästä potentiaalista väistämättä käyttämättä. Kuinka moni lahjakas nuori jäisi lääkäriksi, opettajaksi, insinööriksi tai yrittäjäksi kouluttautumatta siksi, ettei hänen perheellään olisi siihen taloudellisia mahdollisuuksia? Kuinka monta oivallusta, keksintöä tai yritystä jäisi koskaan syntymättä?

Hyvinvointivaltion vahvuus onkin ollut juuri siinä, että se on pyrkinyt näkemään jokaisen ihmisen mahdollisuutena. Vähävaraisen perheen lapsi on yhteiskunnalle aivan yhtä arvokas investointi kuin varakkaan perheen lapsi. Koulutus ei lisää pelkästään yksilön hyvinvointia, vaan se kasvattaa koko kansakunnan osaamispääomaa.

Myös korkeakoulutus on paljon enemmän kuin yksittäisen ihmisen tutkinto seinällä. Se näkyy tutkimuksessa, innovaatioissa, uusissa yrityksissä ja viennissä. Pienen maan tärkeimpiä luonnonvaroja eivät lopulta ole metsät, kaivokset tai tehtaat, vaan ihmiset ja heidän osaamisensa. Osaaminen onkin yksi niistä harvoista pääomista, joka kasvaa sitä enemmän mitä enemmän sitä jaetaan.

Ehkä juuri tästä syystä hyvinvointivaltiota ei pitäisi nähdä pelkästään järjestelmänä, joka antaa ihmiselle jotakin. Se on samalla järjestelmä, joka mahdollistaa sen, että yhteiskunta saa lähes jokaisesta jäsenestään parhaat mahdolliset voimavarat yhteiseksi hyväksi. Kun ihminen onnistuu, ei onnistu pelkästään yksilö. Silloin onnistuu myös yhteiskunta, joka on ollut rakentamassa hänen mahdollisuuksiaan.

2.2.3 Yksilön vastuu ja yhteiskunnan vastuu

Yhteiskunnallisessa keskustelussa nämä kaksi näkökulmaa asetetaan toisinaan tarpeettomasti vastakkain. Jos korostamme yksilön vastuuta, pelkäämme joskus unohtavamme yhteiskunnan vastuun. Jos taas korostamme yhteiskunnan vastuuta, pelkäämme toisinaan vähättelevämme ihmisen omaa toimijuutta. Todellisuudessa nämä eivät ole toistensa vastakohtia.

Hyvinvointivaltio ei perustu ajatukseen siitä, ettei ihmisellä olisi vastuuta omasta elämästään. Päinvastoin. Sen perusajatuksena on ollut luoda sellaiset olosuhteet, joissa ihmisillä olisi mahdollisimman hyvät edellytykset kantaa vastuuta omasta elämästään.

Koulutus ei vähennä yksilön vastuuta. Se lisää hänen mahdollisuuksiaan käyttää vapauttaan. Toimiva terveydenhuolto ei poista ihmisen vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. Se mahdollistaa sen, ettei sairastuminen määrittele koko tulevaisuutta. Yhteiskunnan tehtävänä ei ole elää ihmisen elämää hänen puolestaan. Sen tehtävänä on huolehtia siitä, ettei lähtöviiva muodostu kohtuuttoman eriarvoiseksi.

Yksilön vastuu ulottuu kuitenkin paljon omaa elämää laajemmalle. Vastuu ei tarkoita pelkästään työn tekemistä, verojen maksamista tai omasta terveydestä huolehtimista. Se tarkoittaa myös vastuuta siitä yhteiskunnasta, jossa elämme yhdessä.

Demokratia ei pysy elinvoimaisena itsestään. Se tarvitsee kansalaisia, jotka osallistuvat, keskustelevat, äänestävät ja ovat valmiita kuuntelemaan myös eri tavalla ajattelevia. Jokaisella meistä on vastuu siitä, ettemme omalla toiminnallamme syvennä vastakkainasettelua tai työnnä toisia yhteiskunnan ulkopuolelle. Hyvinvointivaltion suurimpia vahvuuksia on ollut ajatus siitä, että jokainen kuuluu samaan yhteisöön riippumatta elämäntilanteesta, varallisuudesta tai asemasta.

Yhteiskunnan vastuu puolestaan ei tarkoita sitä, että se eläisi ihmisen elämän hänen puolestaan. Sen tehtävänä on rakentaa sellaiset puitteet, joissa vastuullinen elämä on mahdollista. Kun koulutus toimii, terveydenhuolto on saavutettavaa, oikeusvaltio on vahva ja ihmisillä on mahdollisuus työhön ja osallisuuteen, yksilön on helpompi kantaa oma vastuunsa. Vastuu ja mahdollisuus kulkevat aina rinnakkain.

Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, kuuluuko vastuu yksilölle vai yhteiskunnalle. Oikeampi kysymys on, kuinka hyvin onnistumme kantamaan sitä yhdessä. Jokainen meistä rakentaa omilla valinnoillaan sitä Suomea, jossa seuraavat sukupolvet elävät. Vastuu toisistamme ei vähennä yksilön vapautta – parhaimmillaan se tekee vapaudesta mahdollista myös niille, joiden lähtökohdat ovat olleet vaikeammat.

Ehkä juuri tässä näkyy hyvinvointivaltion syvin ajatus. Vahva yhteiskunta ei synny pelkästään vahvoista yksilöistä, eikä vastuullinen yksilö synny ilman toimivaa yhteiskuntaa. Ne kasvattavat toinen toisiaan. Kun pidämme huolta yhteisestä hyvästä, luomme samalla paremmat edellytykset jokaiselle rakentaa omaa elämäänsä. Siksi vastuu ei ole vain velvollisuus itseä kohtaan – se on myös lupaus siitä, ettemme jätä toisiamme yksin.

2.2.4 Ansaitsemisen moraali

Poliittisessa keskustelussa esiintyy toisinaan ajatus siitä, että ihmisen tulisi ansaita paikkansa yhteiskunnassa omalla työllään ja toiminnallaan. Ajatus on monella tavalla ymmärrettävä. Työllä on aina ollut suomalaisessa yhteiskunnassa vahva moraalinen merkitys.

Samalla siihen sisältyy yksi vaikea kysymys. Ansaitsemmeko myös ne hyvät lähtökohdat, jotka olemme sattuneet elämässämme saamaan?

Emme ole ansainneet vanhempiamme, synnyinmaatamme tai yhteiskuntaa, johon olemme syntyneet. Emme myöskään ole vastuussa kaikista niistä vastoinkäymisistä, joita elämä voi eteemme tuoda. Ehkä kaikkein oikeudenmukaisinta ei olekaan kysyä, kuka on ansainnut eniten. Vielä tärkeämpää on kysyä, olemmeko rakentaneet yhteiskunnan, jossa mahdollisimman monella ihmisellä on todellinen mahdollisuus rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

2.2.5 Mahdollisuuksien tasa-arvo

Mahdollisuuksien tasa-arvosta puhutaan usein poliittisena tavoitteena, mutta sen sisältö jää helposti määrittelemättä. Se ei tarkoita sitä, että kaikilla tulisi olla yhtä paljon varallisuutta tai että kaikkien elämän tulisi olla samanlaista. Se ei myöskään tarkoita sitä, että yhteiskunta poistaisi kaikki elämässä vastaan tulevat riskit. Mahdollisuuksien tasa-arvo tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei ihmisen tulevaisuutta ratkaista liian varhain.

Lapsen vanhempien tulotaso ei saisi määritellä hänen koulutusmahdollisuuksiaan. Sairastuminen ei saisi automaattisesti johtaa pysyvään köyhyyteen. Työttömyys ei saisi merkitä yhteiskunnan ulkopuolelle joutumista. Mahdollisuuksien tasa-arvo on pohjimmiltaan kysymys siitä, kuinka monta uutta alkua yhteiskunta on valmis ihmisille tarjoamaan.

2.2.6 Oikeus epäonnistua

Ehkä yksi hyvinvointivaltion vähiten puhutuista tehtävistä on oikeus epäonnistua. Ihmisten elämä ei etene suoraviivaisesti. Opiskelut voivat keskeytyä, yritystoiminta epäonnistua, työpaikka kadota tai terveys pettää. Yhteiskunnan vahvuutta ei mitata pelkästään sillä, kuinka hyvin se palkitsee onnistumisesta. Sitä mitataan myös sillä, kuinka se kohtelee epäonnistumista.

Voiko ihminen aloittaa uudelleen? Onko olemassa toinen mahdollisuus? Voiko yhteiskunnan jäsenenä säilyttää arvokkuutensa myös silloin, kun elämä ei kulje suunnitelmien mukaan? Nämä kysymykset kertovat paljon siitä, millaisia arvoja yhteiskunnassa pidämme tärkeinä.

Olen itse saanut kokea tämän hyvin konkreettisesti.

Nuorena hakeuduin vapaaehtoisesti opiskelemaan uuden ammatin, koska halusin haastavampia työtehtäviä ja uusia mahdollisuuksia. Myöhemmin elämä toi kuitenkin eteen tilanteen, jota en ollut osannut ennakoida. 1990-luvun lama romahdutti oman autokorjaamoyritykseni. Yrityksen päättyminen, konkurssi ja suuret velat olivat henkisesti raskaita vuosia. Tuntui kuin vuosien työ olisi valunut hetkessä hukkaan.

Silloisesta työvoimatoimistosta en kuitenkaan saanut syyllistäviä kysymyksiä siitä, miksi olin epäonnistunut. Sen sijaan sain mahdollisuuden aloittaa uudelleen. Minulle avattiin tie opiskella tietotekniikkaa, täysin uudelle alalle. Se oli ratkaiseva käänne elämässäni.

Jälkeenpäin ajateltuna en saanut pelkästään uutta ammattia. Sain takaisin uskoni siihen, että tulevaisuus voi rakentua myös epäonnistumisen jälkeen. Uusi koulutus johti työtehtäviin tietotekniikan kouluttajana, myöhemmin yritysneuvontaan, työvoimapoliittisten hankkeiden vetämiseen sekä satojen ihmisten kohtaamiseen heidän etsiessään omaa suuntaansa työelämässä ja yrittäjyydessä.

Tämä kokemus on vaikuttanut syvästi siihen, miten itse ymmärrän hyvinvointivaltion tehtävän. Sen tarkoitus ei ole suojella ihmistä epäonnistumiselta, sillä elämässä epäonnistumisia tulee väistämättä. Sen tehtävä on huolehtia siitä, ettei yksittäinen epäonnistuminen sulje lopullisesti ovea tulevaisuudelta.

Juuri siinä mielestäni piilee hyvinvointivaltion suurin vahvuus. Se uskoo siihen, että ihminen voi oppia, kasvaa ja rakentaa elämänsä uudelleen. Jos yhteiskunta menettää tämän uskon, se menettää samalla valtavan määrän osaamista, kokemusta ja inhimillistä pääomaa. Kun ihmiselle annetaan uusi mahdollisuus, ei hyödy pelkästään hän itse. Hyötyjä on lopulta koko yhteiskunta.

Ehkä hyvinvointivaltion tärkein tehtävä ei olekaan estää ihmistä kaatumasta. Sen tärkein tehtävä on varmistaa, että kaatumisen jälkeen on vielä mahdollista nousta uudelleen jaloilleen.

2.2.7 Emme rakenna tulevaisuutta yksin

Tämän kirjan aikaisemmissa luvuissa on tarkasteltu hyvinvointivaltion muutosta, demokratiaa, talouspolitiikkaa sekä yhteisöllisyyden merkitystä suomalaiselle yhteiskunnalle. Kaikkia näitä teemoja yhdistää yksi yhteinen havainto.

Ihminen ei elä yhteiskunnassa yksin. Yksilönvapaus on yksi demokratian tärkeimmistä arvoista, mutta se ei ole koskaan tarkoittanut täydellistä riippumattomuutta muista ihmisistä. Vapaus edellyttää myös mahdollisuuksia, turvallisuutta ja luottamusta siihen, että elämässä on olemassa muutakin kuin yksi mahdollisuus onnistua.

Ehkä emme siis ole täysin oman onnemme seppiä. Olemme jotakin paljon mielenkiintoisempaa. Olemme omien valintojemme, yhteisten instituutioidemme ja toistemme vaikutuksesta rakentuneita ihmisiä. Yhteiskunnan tehtävänä ei ole kirjoittaa elämäämme valmiiksi, mutta sen tehtävänä on huolehtia siitä, että mahdollisimman monella meistä on todellinen mahdollisuus kirjoittaa oma tarinansa.

Lopulta mahdollisuuksien tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi sama elämä. Se tarkoittaa sitä, että jokaisella olisi oikeus yrittää rakentaa siitä omansa.

Pidän siitä, että tämä luku muodostaa parin edellisen luvun kanssa eräänlaisen trilogian: 11. Yhteisöllisyys, 12. Mahdollisuuksien tasa-arvo ja seuraava 13. BKT, hyvinvointi ja mittaamisen ongelma. Ne siirtävät kirjan painopisteen talouspolitiikasta siihen, mitä yhteiskunnallinen hyvinvointi oikeastaan tarkoittaa.

2.3. BKT, hyvinvointi ja mittaamisen ongelma

2.3.1 "Sitä saa, mitä mittaa."

Tätä ajatusta käytetään usein yritysmaailmassa, mutta yhtä hyvin se sopii kuvaamaan myös yhteiskunnallista päätöksentekoa. Mittaamme talouskasvua, työllisyysastetta, velkasuhdetta ja julkisten menojen kehitystä. Tarvitsemme näitä mittareita, sillä ilman niitä päätöksenteko perustuisi pelkkiin oletuksiin ja mielipiteisiin.

Mittaaminen on välttämätöntä. Ongelma syntyy kuitenkin silloin, kun alamme pitää mittareita itse tavoitteena.

Bruttokansantuote kertoo meille paljon siitä, kuinka paljon yhteiskunnassa tuotetaan tavaroita ja palveluita. Työllisyysaste kertoo jotakin työmarkkinoiden tilanteesta ja julkinen velka kertoo jotakin julkisen talouden tilasta. Ne ovat kaikki tärkeitä tietoja. Ne eivät kuitenkaan kerro meille sitä, kuinka hyvin ihmiset voivat.

2.3.2 Kun kartta muuttuu maastoksi

Mittarit ovat parhaimmillaan karttoja, joiden avulla hahmotamme monimutkaista todellisuutta. Kartta ei kuitenkaan koskaan ole sama asia kuin maasto. Jos karttaa aletaan pitää todellisuutena, syntyy helposti harha siitä, että kaikki tärkeä on myös mitattavissa.

Bruttokansantuote voi kasvaa samaan aikaan, kun ihmisten kokema turvattomuus lisääntyy. Työllisyysaste voi nousta samaan aikaan, kun työelämän kuormittavuus kasvaa. Julkisen talouden tunnusluvut voivat parantua samalla, kun yhteisöllisyys heikkenee tai luottamus yhteiskuntaan vähitellen rapautuu. Kaikki nämä asiat voivat olla yhtä aikaa totta. Juuri siksi yhteiskuntaa ei voida ymmärtää pelkästään taloudellisten mittareiden kautta.

2.3.3 Kaikki arvokas ei näy talousluvuissa

Ajatellaan kahta yhteiskuntaa. Ensimmäisessä bruttokansantuote kasvaa nopeasti, mutta yksinäisyys lisääntyy, syntyvyys laskee voimakkaasti ja ihmisten usko tulevaisuuteen heikkenee. Toisessa talous kasvaa hieman hitaammin, mutta ihmiset luottavat toisiinsa, kokevat tulevaisuutensa turvalliseksi ja uskovat lastensa elävän paremmin kuin he itse.

Kumpi näistä yhteiskunnista on onnistunut paremmin? Kysymykseen ei voida vastata pelkästään taloudellisten tunnuslukujen perusteella. Kuinka paljon on euroissa mitattuna yhden nuoren syrjäytymisen hinta? Entä luottamuksen menetys? Tai se, ettei ihminen uskalla enää uskoa tulevaisuuteensa? Kaikkein merkittävimmät yhteiskunnalliset voimavarat ovat usein juuri niitä, joiden mittaaminen on kaikkein vaikeinta.

2.3.4 Mikä on hyvinvointia?

Hyvinvointi on paljon enemmän kuin toimeentuloa. Se on turvallisuutta, osallisuutta, mahdollisuuksia, terveyttä, merkityksellisyyden kokemusta ja luottamusta siihen, että myös tulevaisuus on rakennettavissa. Voimme toki yrittää mitata osaa näistä asioista erilaisilla hyvinvointi-indekseillä ja kyselytutkimuksilla. Nekään eivät kuitenkaan kykene kertomaan koko totuutta.

Ehkä kaikkea ei tarvitsekaan pystyä mittaamaan täydellisesti. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet puhua paljon aineettomasta pääomasta. Yrityksille se tarkoittaa esimerkiksi osaamista, innovaatioita ja luottamusta. Yhteiskunnalle aineetonta pääomaa ovat myös yhteisöllisyys, demokratian toimivuus, koulutus sekä ihmisten välinen luottamus. Juuri nämä tekijät ovat tehneet Suomesta yhden maailman vakaimmista ja turvallisimmista yhteiskunnista. Silti ne näkyvät julkisessa keskustelussa usein huomattavasti harvemmin kuin talouskasvun prosenttiluvut.

2.3.5 Talous on erinomainen renki mutta huono isäntä

Talous on yksi ihmiskunnan tärkeimmistä keksinnöistä. Ilman toimivaa taloutta ei ole toimivaa hyvinvointivaltiota, eikä ilman talouskasvua synny myöskään uusia mahdollisuuksia tuleville sukupolville. Talous ei siis ole ongelma. Ongelma syntyy silloin, jos unohdamme miksi talous on olemassa.

Onko koulutus olemassa talouskasvua varten vai talous koulutusta varten? Onko terveydenhuolto olemassa julkisen talouden tasapainon vuoksi vai julkinen talous siksi, että voimme rakentaa toimivan terveydenhuollon? Kysymykset voivat kuulostaa yksinkertaisilta, mutta ne paljastavat jotakin olennaista myös yhteiskunnallisesta ajattelustamme.

Talous ei ole yhteiskunnan tarkoitus. Se on väline rakentaa mahdollisimman hyvää yhteiskuntaa. Joskus yhteiskunnallisessa keskustelussa vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä järjestys on vähitellen kääntynyt päinvastaiseksi.

2.3.6 Hyvinvointivaltion investoinnit

Yksi talouspoliittisen keskustelun suurimmista haasteista liittyy aikajänteeseen. Kustannukset näkyvät välittömästi, mutta hyödyt usein vasta vuosikymmenten kuluttua. Lapsen koulutukseen sijoitetut eurot näkyvät menoina tämän päivän talousarviossa. Hyödyt näkyvät ehkä vasta kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Sama koskee mielenterveyspalveluita, tutkimusta, ennaltaehkäisevää työtä sekä yhteiskunnallista luottamusta vahvistavia rakenteita.

Jos tarkastelemme yhteiskuntaa pelkästään yhden vaalikauden mittaisella aikajänteellä, näyttävät investoinnit helposti pelkiltä menoilta. Jos taas tarkastelemme yhteiskuntaa sukupolvien mittaisena projektina, alkavat samat menot näyttäytyä tulevaisuuden investointeina. Kysymys ei siis ole pelkästään rahasta. Kysymys on myös siitä, kuinka pitkälle tulevaisuuteen olemme valmiita katsomaan.

2.3.7 Mitä meidän pitäisi mitata?

Ehkä oikea kysymys ei olekaan se, mitä meidän pitäisi lopettaa mittaamasta. Taloudellisia tunnuslukuja tarvitaan edelleen. Ehkä meidän pitäisi pikemminkin kysyä, mitä kaikkea olemme unohtaneet mitata. Mittaammeko riittävästi ihmisten kokemaa hyvinvointia? Entä yhteiskunnallista luottamusta, yksinäisyyttä tai mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumista? Mittaammeko riittävästi sitä, kuinka hyvin yhteiskuntamme kykenee tarjoamaan ihmisille uusia mahdollisuuksia silloin, kun elämä ei etene suunnitelmien mukaisesti?

Yhteiskunnallisen keskustelun suunta muuttuu usein sen mukaan, mitä päätämme pitää tärkeänä. Jos mittaamme ainoastaan taloudellista tehokkuutta, alamme vähitellen nähdä myös ihmiset ensisijaisesti taloudellisina toimijoina. Jos taas ymmärrämme hyvinvoinnin laajemmin, muuttuvat myös poliittiset kysymykset toisenlaisiksi.

2.3.8 Talous on lupaus tulevaisuudesta

Tämän kirjoituksen aikaisemmissa luvuissa on käsitelty hyvinvointivaltiota, demokratiaa, yhteisöllisyyttä sekä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Kaikkia näitä teemoja yhdistää lopulta yksi yhteinen kysymys.

Miksi yhteiskunta on olemassa? Onko sen tärkein tehtävä tuottaa mahdollisimman suuria taloudellisia tunnuslukuja vai mahdollisimman paljon hyvinvointia ihmisilleen? Todellisuudessa nämä tavoitteet eivät useinkaan ole toistensa vastakohtia. Hyvinvoiva yhteiskunta tarvitsee vahvan talouden ja vahva talous tarvitsee hyvinvoivia ihmisiä.

Tärkeää on kuitenkin muistaa niiden keskinäinen järjestys. Talous on väline, ei tavoite. Se on yhteinen sopimus siitä, kuinka järjestämme tuotannon, työn ja resurssien jakamisen. Sen tarkoituksena ei ole korvata yhteiskunnallisia arvoja vaan mahdollistaa niiden toteutuminen.

Ehkä kaikkein vaikein mittaamisen ongelma liittyykin lopulta siihen, että kaikkein arvokkaimmat asiat eivät useinkaan näy talousluvuissa lainkaan. Luottamus, osallisuus, mahdollisuus uuteen alkuun, turvallisuus ja usko tulevaisuuteen eivät löydy valtion talousarvion yhdeltäkään riviltä.

Silti juuri ne ratkaisevat usein sen, millaisessa yhteiskunnassa todella elämme. Siksi hyvinvointivaltion tulevaisuutta ei voida arvioida yksinomaan kysymällä, kuinka paljon jokin ratkaisu maksaa. Yhtä tärkeää on kysyä, mitä kaikkea meillä ei ole varaa menettää. Vastaus tähän kysymykseen kertoo lopulta enemmän yhteiskuntamme arvoista kuin yksikään talousluku.

2.4. Sukupolvien välinen sopimus

2.4.1 Yhdessä tehty

Jokainen sukupolvi saa jotakin valmiina. Emme rakenna yhteiskuntaa tyhjästä, vaan astumme osaksi pitkää jatkumoa, jonka edelliset sukupolvet ovat meille jättäneet.

Me emme rakentaneet ensimmäisiä kansakouluja emmekä luoneet suomalaista hyvinvointivaltiota. Emme rakentaneet niitä sairaaloita, joiden palveluita käytämme, emmekä sitä demokratiaa, jonka turvin käymme yhteiskunnallista keskustelua. Saimme ne lahjaksi niiltä sukupolvilta, jotka olivat valmiita tekemään uhrauksia sellaisen tulevaisuuden puolesta, jota he eivät itse koskaan päässeet kokonaan näkemään.

Ehkä juuri tästä syystä hyvinvointivaltiota voidaan pitää myös sukupolvien välisenä sopimuksena.

Se on hiljainen lupaus siitä, että pyrimme jättämään yhteiskunnan vähintään yhtä hyvänä niille, jotka tulevat meidän jälkeemme.

2.4.2 Millaisen Suomen me saimme?

Suomi ei ole koskaan ollut täydellinen yhteiskunta. Silti olemme saaneet paljon sellaista, jota pidämme nykyisin lähes itsestäänselvyytenä. Saimme maksuttoman koulutusjärjestelmän, joka mahdollisti sosiaalisen nousun myös vaatimattomista lähtökohdista tuleville ihmisille. Saimme yhteiskunnan, jossa luottamus viranomaisiin ja toisiin ihmisiin on kansainvälisesti poikkeuksellisen korkealla tasolla. Saimme toimivan demokratian sekä turvallisuuden tunteen siitä, että vaikeina aikoina yhteiskunta ei käännä selkäänsä.

Moni nykyisin itsestään selvältä tuntuva asia on ollut aikanaan rohkea poliittinen päätös. Hyvinvointivaltiota ei rakennettu siksi, että se olisi ollut halvin mahdollinen ratkaisu. Se rakennettiin siksi, että sen uskottiin olevan oikeudenmukainen ratkaisu. Ehkä kaikkein merkittävin perintö ei kuitenkaan ole ollut yksikään yksittäinen instituutio. Se on ollut usko siihen, että huomisen Suomi voi olla eilistä parempi.

2.4.3 Tulevaisuuden lupaus

Jokainen sukupolvi elää omien haasteidensa keskellä. Sotien jälkeinen sukupolvi rakensi hyvinvointivaltiota niukoista lähtökohdista. Seuraavat sukupolvet kehittivät koulutusta, työelämää ja yhteiskunnallisia rakenteita vastaamaan muuttuvan maailman tarpeita.

Nyt meidän vuoromme on pohtia, millaisen perinnön jätämme. Kyse ei ole pelkästään valtionvelasta tai talouskasvusta. Yhtä tärkeää on kysyä, millaisen yhteiskunnallisen lupauksen jätämme seuraaville sukupolville. Uskovatko nuoret vielä siihen, että koulutus kannattaa? Luottavatko he siihen, että ahkeruudella ja osaamisella voi rakentaa itselleen hyvän elämän? Kokevatko he yhteiskunnan omakseen myös silloin, kun elämä ei etene suunnitelmien mukaan? Nämä kysymykset ovat lopulta paljon merkityksellisempiä kuin yksikään vaalikausi.

2.4.4 Onko nuorilla enää syytä luottaa tulevaisuuteen?

Tätä kysymystä ei pitäisi tulkita epäluottamuksen osoituksena nuoria kohtaan. Päinvastoin. Nuoret sukupolvet ovat kasvaneet maailmassa, joka on monella tavalla epävarmempi kuin se Suomi, jonka monet meistä aikanaan saivat. He ovat kohdanneet maailmanlaajuisia kriisejä, nopeasti muuttuvat työmarkkinat sekä jatkuvasti kiihtyvän teknologisen muutoksen.

Samalla heiltä odotetaan yhä enemmän. Kouluttautuminen kestää pidempään, työelämä edellyttää jatkuvaa uuden oppimista ja yhteiskunnallinen keskustelu korostaa usein yksilön vastuuta omasta menestyksestään. Nuorilta voidaan perustellusti odottaa vastuullisuutta ja aktiivisuutta. Yhtä perustellusti nuoret voivat kuitenkin odottaa myös yhteiskunnalta jotakin. Heillä on oikeus odottaa, että tulevaisuus on muutakin kuin jatkuvaa epävarmuuden hallintaa.

Tulevaisuuden toivo ei synny pelkästään talouskasvusta tai työllisyysluvuista. Se syntyy kokemuksesta, että yhteiskunta tarjoaa mahdollisuuksia myös silloin, kun elämä ei etene suoraviivaisesti.

2.4.5 Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus

Usein sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta keskustellaan lähinnä julkisen velan näkökulmasta. Keskustelu on tärkeää, mutta samalla se on myös liian kapea.

Millaista yhteiskunnallista velkaa jätämme seuraaville sukupolville, jos yhteiskunnallinen luottamus heikkenee? Entä jos mahdollisuuksien tasa-arvo kaventuu tai demokratian liikkumatila vähitellen pienenee?

Kaikkea velkaa ei mitata euroissa. Voimme jättää seuraaville sukupolville myös yhteiskunnan, jossa on vähemmän mahdollisuuksia, vähemmän yhteisöllisyyttä ja vähemmän uskoa tulevaisuuteen. Voimme yhtä hyvin jättää heille yhteiskunnan, joka on taloudellisesti vahva mutta sosiaalisesti aikaisempaa heikompi. Tai voimme pyrkiä rakentamaan yhteiskuntaa, jossa myös inhimillinen hyvinvointi nähdään investointina tulevaisuuteen. Sekin on poliittinen valinta.

2.4.6 Toivon merkitys

Hyvinvointivaltiota ei rakennettu pelkästään instituutioiden varaan. Se rakennettiin myös toivon varaan. Sotien jälkeen Suomi oli monella tavalla huomattavasti köyhempi kuin nykyisin. Silti ihmiset uskoivat siihen, että heidän lapsensa eläisivät paremmin kuin he itse. Ehkä juuri tässä piilee yksi aikamme merkittävimmistä kysymyksistä.

Uskommeko me enää samaan? Onko tämän päivän nuorilla syytä ajatella, että heidän lapsensa elävät paremmin kuin he itse? Onko heillä syytä luottaa siihen, että yhteiskunta kykenee tarjoamaan myös tulevaisuudessa uusia mahdollisuuksia, jos elämä ei etene suunnitelmien mukaisesti? Toivo ei ole naiivia optimismia. Se on yhteiskunnallinen voimavara, joka vaikuttaa siihen, kuinka paljon olemme valmiita investoimaan yhteiseen tulevaisuuteemme.

2.4.7 Sukupolvien ketju

Me olemme osa pitkää sukupolvien ketjua. Olemme saaneet enemmän kuin usein muistammekaan, ja jätämme jälkeemme enemmän kuin ehkä ymmärrämmekään.

Tämän kirjoituksen aikaisemmissa luvuissa on tarkasteltu hyvinvointivaltion muutosta, demokratiaa, yhteisöllisyyttä, mahdollisuuksien tasa-arvoa sekä hyvinvoinnin mittaamisen ongelmia. Lopulta kaikki nämä kysymykset palautuvat yhteen ja samaan asiaan.

Millaisen Suomen haluamme jättää jälkeemme? Vastaus ei löydy yksinomaan valtion talousarviosta eikä yhdestäkään taloudellisesta tunnusluvusta. Se löytyy niistä arvoista, joiden varaan yhteiskuntamme rakennamme.  Hyvinvointivaltio on sukupolvien välinen sopimus. Demokratia on sukupolvien välinen sopimus. Myös luottamus, yhteisöllisyys ja mahdollisuuksien tasa-arvo ovat osa samaa lupausta. Niitä ei ole rakennettu yhtä sukupolvea varten. Ne on rakennettu siksi, että jokaisella sukupolvella olisi mahdollisuus jättää seuraavalle jotakin hieman parempaa kuin mitä itse sai.

Ehkä juuri siinä on hyvinvointivaltion syvin tarkoitus. Ei siinä, että se olisi koskaan valmis, vaan siinä, että jokainen sukupolvi pitää sitä omalta osaltaan hieman paremmassa kunnossa kuin millaisena sen aikanaan vastaanotti.

2.5. Millaisen Suomen jätämme jälkeemme?

2.5.1 Jälki tulevaisuuteen

Kun aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta, tarkoitukseni oli pohtia hyvinvointivaltion muutosta ja niitä poliittisia ratkaisuja, jotka ovat muuttaneet suomalaisen yhteiskunnan suuntaa. Matkan varrella huomasin kuitenkin kirjoittavani jostakin paljon suuremmasta.

En kirjoittanut pelkästään talouspolitiikasta. En kirjoittanut pelkästään hallitusohjelmista tai yksittäisistä poliittisista päätöksistä. Kirjoitin lopulta siitä, millaista yhteiskuntaa olemme yhdessä rakentamassa.

Tämän kirjan tärkein kysymys ei ole koskaan ollut se, kuka oli oikeassa tai väärässä jonkin yksittäisen poliittisen päätöksen kohdalla. Vielä tärkeämpää on ollut kysyä, olemmeko pysähtyneet riittävän usein pohtimaan sitä, millaista Suomea olemme jättämässä tuleville sukupolville. Sillä lopulta siitä tässä kaikessa on kysymys.

2.5.2 Olemme enemmän kuin yksi vaalikausi

Politiikkaa tarkastellaan usein neljän vuoden jaksoissa. Se on ymmärrettävää, sillä vaalit rytmittävät demokraattista päätöksentekoa. Hyvinvointivaltion rakentaminen ei kuitenkaan ole koskaan ollut yhden vaalikauden mittainen projekti. Se on ollut sukupolvien mittainen hanke.

Me elämme tänään sellaisessa Suomessa, jota sadat tuhannet ihmiset ovat olleet rakentamassa paljon ennen meitä. Osa heistä kaatui sodissa, osa rakensi sodan jälkeen koteja, työpaikkoja ja kouluja. Osa rakensi vähitellen niitä yhteiskunnallisia rakenteita, joita pidämme, tai pidimme nykyisin lähes itsestäänselvyyksinä.

Harva heistä tiesi tarkalleen, millaiseksi Suomi tulevaisuudessa muuttuisi. Yhteistä heille oli kuitenkin yksi asia. He uskoivat huomiseen. He olivat valmiita tekemään työtä sellaisen tulevaisuuden puolesta, jota he eivät itse koskaan päässeet kokonaan näkemään.

2.5.3 Hyvinvointivaltion syvin tarkoitus

Tämän kirjoituksenn aikana olemme puhuneet paljon rahasta. Olemme puhuneet velasta, työllisyydestä, sosiaaliturvasta, leikkauksista, demokratiasta ja talouspolitiikasta. Lopulta hyvinvointivaltio ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kysymys rahasta. Sen syvin tarkoitus on ollut rakentaa yhteiskunta, jossa ihmisen tulevaisuutta ei ratkaista liian aikaisin.

Se on ollut lupaus siitä, ettei lapsen tulevaisuus määräydy yksinomaan hänen vanhempiensa varallisuuden perusteella. Se on ollut lupaus siitä, ettei sairastuminen merkitse ihmisarvon menettämistä eikä työttömyys yhteiskunnan ulkopuolelle joutumista.

Hyvinvointivaltio ei ole koskaan tarkoittanut sitä, että kaikki olisivat samanlaisia tai että elämä olisi kaikille yhtä helppoa. Sen tarkoituksena on ollut tarjota mahdollisimman monelle mahdollisuus rakentaa omannäköisensä elämä. Ehkä juuri tästä syystä hyvinvointivaltion tärkein tehtävä onkin ollut tulevaisuuden mahdollistaminen.

2.5.4 Millaisen Suomen haluamme jättää?

Tämän kysymyksen äärelle palaamme yhä uudelleen. Haluammeko jättää jälkeemme yhteiskunnan, jossa ihmiset oppivat ensisijaisesti kilpailemaan keskenään vai sellaisen, jossa he oppivat myös kantamaan vastuuta toisistaan? Haluammeko jättää yhteiskunnan, jossa epäonnistuminen merkitsee pysyvää syrjäytymistä vai sellaisen, jossa uusi alku on edelleen mahdollinen?

Haluammeko jättää yhteiskunnan, jossa kaikkein tärkeimmät päätökset tehdään pelkästään taloudellisten tunnuslukujen perusteella vai sellaisen, jossa myös ihmisen kokema hyvinvointi nähdään yhteiskunnan menestyksen mittarina? Näihin kysymyksiin ei ole olemassa puoluepoliittisesti oikeita vastauksia. Ne ovat ennen kaikkea arvokysymyksiä. Juuri siksi niistä pitäisi keskustella enemmän eikä vähemmän. Haluammeko hyvinvointivaltion vai emme, ja jos tahdomme, minkälaisen?

2.5.5 Demokratia on luottamusta tulevaisuuteen

Tämän kirjoituksenn aikaisemmissa luvuissa on käsitelty myös demokratian merkitystä. Demokratiaa pidetään usein ennen kaikkea poliittisena järjestelmänä. Sitä se luonnollisesti onkin. Samalla demokratia on kuitenkin myös jotakin muuta.

Se on luottamusta siihen, että tulevaisuutta voidaan rakentaa yhdessä. Se on uskoa siihen, etteivät yhteiskunnalliset ratkaisut ole muuttumattomia luonnonlakeja vaan ihmisten tekemiä valintoja. Demokratian kauneus piilee juuri siinä, että se antaa jokaiselle sukupolvelle mahdollisuuden arvioida uudelleen aikaisempia ratkaisuja.

Siksi demokratian tärkein voimavara ei ole yksimielisyys. Sen tärkein voimavara on toivo. Toivo siitä, että huominen voi olla eilistä parempi.

Osa 3 Valinta paremmasta huomisesta.

3.1 Kirjoituksia Pissiä muroissa palstalta.

Leksanet.com Pissiä muroissa sivujen kirjoitusten pohja tai peruste. Jonkinlaisia vastauksia mikä syy tai havainto sai minut kirjoittamaan kirjoitukset siten kuin ne on kirjoitettu.  

3.1.2 Syyt pohjautuvat

• ihmisarvoon
• kohtuullisuuteen
• empatiaan
• yhteisvastuuseen
• päätösten seurauksiin
• yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiseen.

3.1.3 Miksi "Pissiä muroissa" on olemassa?

Minulta on joskus kysytty, miksi kirjoitan niin kärkkäästi. Miksi käytän satiiria, ironiaa ja joskus hyvinkin kansanomaisia ilmaisuja? Miksi "Pissiä muroissa"? Vastaus on lopulta hyvin yksinkertainen.

Koska joskus yhteiskunnallisista ilmiöistä ei enää osaa kirjoittaa pelkästään kohteliaasti päätään nyökytellen.

"Pissiä muroissa" ei syntynyt siksi, että vihaisin jotakin puoluetta, hallitusta tai yksittäisiä ihmisiä. Se syntyi paljon yksinkertaisemmasta syystä. Aloin vähitellen kummastella asioita, jotka eivät mielestäni enää tuntuneet oikeilta. Asioita, joiden seurauksista olin aidosti huolissani. Aluksi kyse oli yksittäisistä havainnoista. Vähitellen niistä alkoi muodostua suurempi kokonaisuus.

Miksi ihmiset asetetaan vastakkain? Miksi työttömästä tuli yhtäkkiä ongelma eikä ihminen? Miksi köyhyydestä puhutaan kustannuksena, mutta sen seurauksista investointina säästämiseen? Miksi vaihtoehdottomuudesta on tullut hyve politiikassa? Miksi empatiaa pidetään joskus jopa heikkoutena? Huomasin myös pohtivani yhä useammin sitä, mitä kaikkea jää laskematta silloin, kun laskemme pelkästään euroja. Ehkä juuri silloin syntyi myös "Pissiä muroissa".

Se on ollut välillä huumoria, välillä hyvin mustaakin huumoria ja toisinaan suorastaan turhautuneen ihmisen huokaus siitä, ettei kaikkea ymmärrä. Joskus se on ollut jopa kiukkua. Satiiri on ollut minulle keino sanoa ääneen asioita, jotka eivät välttämättä muuten pysäyttäisi lukijaa hetkeksikään. Satiiri ei kuitenkaan ole koskaan ollut itse tarkoitus.

Joskus olen huomannut olevani väärässä. Joskus olen muuttanut omaa käsitystäni asioista. Toisinaan olen puolestaan joutunut toteamaan pelänneeni aivan oikeita asioita. Kirjoituksiani yhdistää kuitenkin yksi asia. Ne ovat syntyneet halusta ymmärtää, eivät halusta vihata.

Ehkä juuri tästä syystä olen kirjoittanut niin paljon myös ihmisistä politiikan takana. työmies Persvako-Pekasta, työttömästä työnhakijasta, nuoresta ihmisestä, sotaveteraaneista, lapsiperheistä ja niistä ihmisistä, joita emme tilastoissa näe. He ovat aina olleet paljon tärkeämpiä kuin yksikään puolue tai yksittäinen hallitus.

Joskus olen tullut ajatelleeksi, että koko "Pissiä muroissa" on hieman harhaanjohtava nimi. Se antaa ymmärtää, että kyse olisi pelkästä protestista. Minulle se on kuitenkin ollut ennen kaikkea eräänlainen yhteiskunnallinen palovaroitin. Palovaroitin ei vihaa tulta. Se vain ilmoittaa siitä, että jokin saattaa olla huonosti.

Samalla tavoin olen pyrkinyt kirjoittamaan niistä asioista, joiden olen pelännyt johtavan pidemmällä aikavälillä ongelmiin. En siksi, että olisin aina oikeassa, vaan siksi, että yhteiskunnallisten päätösten seuraukset näkyvät usein vasta vuosien kuluttua.

Ehkä kaikkein tärkein syy tämän palstan olemassaololle on kuitenkin ollut eräs hyvin yksinkertainen ajatus. Yhteiskunta ei ole olemassa tilastoja varten. Tilastot ovat olemassa ihmisiä varten. Joskus tarvitsemme tutkimusta, tilastoja ja asiantuntijoita ymmärtääksemme maailmaa paremmin. Joskus tarvitsemme myös tavallisen ihmisen oikeutta kummastella sitä, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. "Pissiä muroissa" on ollut minun tapani kummastella maailmaa.

Se on ollut välillä piikittelyä, välillä huumoria, välillä surua ja toisinaan jopa epätoivoa. Kaikkein vähiten se on kuitenkaan ollut vihaa. Jos minun pitäisi tänään kirjoittaa yhdellä lauseella, miksi tämä palsta on olemassa, kirjoittaisin ehkä näin: Se on olemassa siksi, että ihmisarvo ei koskaan saisi muuttua yhteiskunnallisessa päätöksenteossa sivulauseeksi.

Joskus jonkun täytyy myös uskaltaa kysyä, miksi muroissa maistuu jokin sellainen, jonka ei pitäisi sinne kuulua.

Syy on: "Ihminen ennen kaikkea."

Siksi kirjoitukseni "Pissiä muroissa" palstalla on havaintoja, turhautumista, suuttumusta, ihmettelyä sekä pohdintaa.

Yksi tapa kertoa muutoksesta on Persvako Pekka.

Minulle tuli Persvako Pekasta mieleen jopa eräänlainen punainen lanka koko tarinaa ajatellen ajatellen.

• Millainen Suomi meillä oli?
• Miten se muuttui?
• Miten me itse muutuimme?
• Millaiseksi olemme alkaneet nähdä toisemme?
• Millaisen Suomen jätämme seuraaville sukupolville?

Persvako Pekka vastaa mielestäni juuri kolmanteen kysymykseen. Miten me itse muutuimme? Silloin Persvako Pekka ei olekaan pilkkanimi, vaan yhteiskunnallinen kertomus muutoksesta. "Miksi tavallinen duunari alkoi toimia toista duunaria vastaan."

Siinä on mielestäni koko tarinan synty yhdellä lauseella. Se ei ole: "Miksi persut ovat tällaisia?" vaan "Miksi näin tapahtui?" Ensimmäinen on poliittinen kysymys ja jälkimmäinen yhteiskunnallinen kysymys. Se on valtavan suuri ero.

3.1.4 Muutama sana Persvako Pekasta

Minulta on joskus kysytty, mistä Persvako Pekka tarina oikein syntyi. Oliko tarkoitukseni kirjoittaa poliittista satiiria, pilkata jotakin puoluetta tai nauraa toisille ihmisille? Ei ollut. Persvako Pekan syntytarina on itse asiassa paljon arkisempi. Se syntyi ihmetyksestä.

Olen elänyt Suomessa niin kauan, että muistan vielä ajan, jolloin tavallinen duunari oli tavallisen duunarin puolella. Ammattiliittoon kuuluminen oli puoluekannasta riippumatta itsestäänselvyys, ja ehkä vielä suurempi itsestäänselvyys oli ajatus siitä, ettei omaa työtoveria jätetä pulaan. Jotakin kuitenkin tapahtui matkan varrella.

Aloin kummastelemaan sitä, kuinka tavallinen palkansaaja alkoi yhä useammin kannattaa sellaista politiikkaa, joka heikensi hänen omaa asemaansa ja toisinaan myös hänen vieressään työskentelevän ihmisen asemaa. Vielä enemmän hämmästyin siitä, kuinka tavallinen ihminen alkoi nähdä toisessa tavallisessa ihmisessä ongelman.

Työttömästä tuli laiska. Köyhästä tuli syyllinen omaan tilanteeseensa. Sairaasta tuli kuluerä. Toimeentulotuen saajasta tuli yhteiskunnan taakka. Vähitellen tuntui siltä, että tavallinen suomalainen duunari oli alkanut taistelemaan toista tavallista suomalaista duunaria vastaan. Silloin syntyi Persvako Pekka.

Persvako Pekka ei ole yksi ihminen eikä edes yksi poliittinen suuntaus. Hän on hieman kärjistetty hahmo meistä kaikista. Hän uskoo tekevänsä oikein. Hän uskoo puolustavansa omia arvojaan ja omaa asemaansa. Hän on joskus vihainen, joskus väärässä ja toisinaan aivan oikeassakin. Ehkä kaikkein eniten Persvako Pekka kuitenkin ihmettelee maailmaa ympärillään – aivan kuten hänen kirjoittajansakin.

Satiiri on ollut minulle tapa kysyä vaikeita kysymyksiä. Joskus olen käyttänyt siihen moukaria, joskus hienovaraisempaa työkalua. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole koskaan ollut pilkata tavallista ihmistä. Päinvastoin. Olen yrittänyt ymmärtää häntä.

Persvako Pekan tarina ei lopulta kerrokaan politiikasta. Se kertoo muutoksesta, joka on tapahtunut yhteiskunnassamme ja ehkä myös meissä itsessämme. Ehkä juuri siksi hänen tarinansa kuuluu osaksi myös tätä kirjoitusta.

Lopulta en ole yrittänyt vastata kysymykseen, kuka Persvako Pekka on. Olen yrittänyt vastata aivan toiseen kysymykseen. Milloin meistä tuli toisillemme vastapuolia, vaikka olimme pitkään samalla puolella? Siihen kysymykseen etsin edelleen vastausta.

Persvako Pekka on tavallisen suomalaisen muutoskertomus. Se kertoo siitä, miten ihminen muodostaa maailmankuvansa, kuinka siihen voidaan vaikuttaa ja miten omia käsityksiä voi myös oppia tarkastelemaan uudelleen. Tarinan keskiössä ei ole politiikka vaan ihminen – hänen kokemuksensa, epävarmuutensa, oivalluksensa ja kasvunsa. Samalla se kutsuu lukijaa kysymään, kuinka paljon omatkin mielipiteemme perustuvat omiin havaintoihimme ja kuinka paljon ympäristön vaikutukseen.

Tämän kirjoituksen punainen lanka on itse asiassa paljon yksinkertaisempi.

"Milloin ja miksi me suomalaiset aloimme muuttua?"

3.1.5 Enemmän töitä, ei vähemmän! Painava syy tehdä työtä! ( ja muuta paskaa )

Olen joskus miettinyt, miksi palaan samoihin asioihin vuodesta toiseen. En siksi, että haluaisin olla oikeassa, vaan siksi, että toivoisin olevani väärässä. Moni tässäkin kirjoituksessa esiin nostamistani asioista ei ole syntynyt jälkiviisaudesta, vaan ne ovat olleet tavallisen kansalaisen pohdintaa siitä, mitä tapahtuu, jos päätösten inhimillisiä seurauksia ei osata nähdä riittävän pitkälle.

Kirjoitin jo vuosia sitten otsikolla 'Enemmän töitä, ei vähemmän – painava syy tehdä työtä'. Tuolloin pohdin ennen kaikkea sitä, mitä tapahtuu ihmiselle, jos työstä tulee pelkkä kustannuserä ja työttömyydestä pelkkä tilasto. Pohdin myös sitä, mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos työttömyyttä aletaan tarkastella ensisijaisesti ihmisen omana epäonnistumisena eikä yhteisenä ongelmana.

En olisi halunnut nähdä niiden pelkojen toteutuvan.

Tuolloin en osannut tietää tulevia hallitusohjelmia käytännössä tai yksittäisiä tulevia poliittisia päätöksiä. Ymmärsin kuitenkin jotakin ihmisestä. Kun epävarmuus lisääntyy riittävästi, sillä on aina seurauksensa. Kun ihminen menettää luottamuksensa huomiseen, se näkyy ennemmin tai myöhemmin myös yhteiskunnassa.

Siksi olen ollut joskus hieman hämmentynyt siitä, kuinka lyhyellä aikajänteellä yhteiskunnallisia päätöksiä tarkastellaan. Jos onnistumme säästämään sata miljoonaa euroa tänään, mutta maksamme siitä miljardin kymmenen vuoden kuluttua, olimmeko lopulta viisaita vai emme?

Sama koskee myös ihmisarvoa. Sen menettäminen ei näy välittömästi valtion tilinpäätöksessä. Se näkyy vasta myöhemmin kasvaneina mielenterveysmenoina, syrjäytymisenä, yksinäisyytenä, epäluottamuksena ja lopulta myös poliittisena vastakkainasetteluna.

Minulle tämä kirjoitus ei olekaan ollut yritys osoittaa, että olisin ollut oikeassa. Päinvastoin. Olisin ollut hyvin mielelläni väärässä monessa asiassa, jonka olen nähnyt toteutuvan.

Ehkä juuri siitä syystä olen kirjoittanut niin paljon hyvinvointivaltiosta. En siksi, että pitäisin sitä täydellisenä järjestelmänä, vaan siksi, että pidän ihmistä paljon tärkeämpänä kuin mitään yksittäistä poliittista oppia.

Joskus tulevaisuuden näkeminen ei ole ennustamista. Se on yksinkertaisesti seurausten pohtimista. Jos istutamme männyn siemenen, emme odota siitä kasvavan koivua. Samalla tavoin myös yhteiskunnallisilla päätöksillä on seurauksensa. Ne eivät synny sattumalta.

Ehkä kaikkein suurin toiveeni tämän kirjoituksen kirjoittajana onkin ollut se, että osaisimme pohtia seurauksia hieman pidemmälle kuin seuraavaan mielipidemittaukseen tai budjettivuoteen asti.

3.1.6 Haluan perseillä ja leveillä. "Konformissi" ( Konformismi )

Me olemme laumaeläimiä. Se ei ole heikkous vaan ominaisuus. Ihminen hakeutuu kaltaistensa seuraan, haluaa tulla hyväksytyksi ja uskoo usein siihen, mihin hänen ympärillään olevatkin uskovat. Se on auttanut meitä selviytymään tuhansien vuosien ajan. Konformismi ei siis ole tyhmyyttä vaan ihmisyyttä. 

Minusta kaikkein tärkein ajatus voisi olla tämä: "Vapaus ajatella itse ei tarkoita sitä, ettei kukaan saisi vaikuttaa mielipiteisiimme. Se tarkoittaa sitä, että uskallamme joskus kysyä itseltämme, ovatko ajatuksemme todella omiamme.

Olen joskus jäänyt pohtimaan erästä ihmisyyteen liittyvää asiaa. Miksi me uskomme niin vahvasti joihinkin asioihin? Miksi joskus puolustamme ajatuksia, jotka ovat jopa omien etujemme vastaisia? Miksi joskus tunnemme kuuluvamme johonkin niin voimakkaasti, ettemme enää edes huomaa kysyä itseltämme, mitä itse todella ajattelemme? En usko tämän johtuvan ihmisten tyhmyydestä. Päinvastoin. Kyse on ihmisyydestä.

Ihminen on aina ollut laumaeläin. Me haluamme tulla hyväksytyiksi, kuulua johonkin ja löytää ympärillemme ihmisiä, jotka ajattelevat edes suurin piirtein samalla tavalla kuin me itse. Ei siinä ole mitään väärää. Ilman tätä ominaisuutta emme luultavasti olisi koskaan rakentaneet edes yhteiskuntia. Samalla juuri tässä piilee myös yksi ihmisyyden suurimmista paradokseista.

Joskus saatamme alkaa uskoa asioihin siksi, että ympärillämme olevat ihmiset uskovat niihin. Saatamme puolustaa näkemyksiä siksi, että ne ovat osa omaa identiteettiämme. Saatamme jopa toimia omia etujamme vastaan, jos vaihtoehtona olisi joutua kyseenalaistamaan oma ryhmämme tai ehkä pahimmillaan oma käsityksemme itsestämme. Tämä ei koske pelkästään politiikkaa. Se koskee meitä kaikkia.

Olen itsekin varmasti ollut monta kertaa väärässä. Olen varmasti uskonut asioihin, jotka ovat myöhemmin osoittautuneet virheellisiksi. Olen myös muuttanut mielipidettäni elämäni aikana useammin kuin kerran. En pidä sitä heikkoutena vaan välttämättömyytenä.

Minua on kuitenkin alkanut huolestuttaa eräs nykyajalle tyypillinen ilmiö. Olemme alkaneet pitää mielipiteen muuttamista jonkinlaisena tappiona. Ikään kuin erehtyminen olisi häpeällistä. Mielestäni asia on juuri päinvastoin. Suurin vahvuus ei välttämättä ole siinä, ettei koskaan erehdy. Se saattaa olla, ja usein jopa onkin siinä, että uskaltaa joskus sanoa olleensa väärässä.

Olen huomannut pohtivani tätä erityisesti silloin, kun ihmiset sanovat: "Kaikkihan tietävät, että..." tai "kyllähän kaikki ymmärtävät, että..." Juuri silloin minulle syttyy pieni varoitusvalo. Jos kaikki ovat yhtä mieltä, olisi ehkä syytä pysähtyä hetkeksi ajattelemaan myös toista vaihtoehtoa. Meidän pitäisi ehkä useammin kysyä itseltämme muutamia yksinkertaisia kysymyksiä.

Ajattelenko näin siksi, että olen todella perehtynyt asiaan? Vai ajattelenko näin siksi, että kaikki ympärilläni ajattelevat samoin? Puolustanko jotakin ajatusta siksi, että uskon siihen itse? Vai siksi, että kuulun ryhmään, jonka odotetaan ajattelevan niin?

Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä. Ne eivät ole helppoja myöskään minulle. Ehkä kaikkein tärkein niistä kuuluu kuitenkin näin: Jos kukaan muu ei tietäisi mitä ajattelen, ajattelisinko silti samalla tavalla?

Siinä kysymyksessä piilee jotakin hyvin olennaista myös demokratian kannalta. Vapaus ei nimittäin tarkoita pelkästään oikeutta sanoa mielipiteensä ääneen. Vapaus tarkoittaa myös oikeutta ajatella toisin kuin oma ryhmämme odottaa meidän ajattelevan.

Minusta meidän pitäisi olla armollisempia toisillemme myös tässä asiassa. Ihmiset eivät useimmiten ole pahoja eivätkä tyhmiä. Ihmiset ovat ihmisiä. Me erehdymme, uskomme, petymme, muutamme mielipidettämme ja joskus kuljemme myös joukon mukana huomaamattamme.

Ehkä tärkeintä ei siis olekaan se, olemmeko aina oikeassa. Tärkeämpää on säilyttää kyky kysyä itseltämme, miksi uskomme juuri siihen mihin uskomme. Silloin ajatuksemme ovat edes hieman enemmän omiamme.

3.1.7 Työttömän mielenmaisemaa

Olen joskus miettinyt, kuinka vaikeaa työttömän ihmisen mielenmaisemaa on todella ymmärtää, jos sitä ei ole koskaan itse kokenut.

En tarkoita tällä sitä, ettei sitä voisi yrittää ymmärtää. Empatiaa voi ja pitääkin opetella. Tarkoitan enemmänkin sitä, että jotkut asiat avautuvat ihmiselle vasta silloin, kun hän on elänyt ne osaksi omaa arkeaan.

Työttömyys ei ole pelkästään sitä, ettei aamulla tarvitse herätä töihin. Se on paljon enemmän.

Se on epävarmuutta seuraavasta kuukaudesta. Se on huolta omasta toimeentulosta. Se on tunnetta siitä, ettei ehkä enää kuulukaan mihinkään. Se on joskus myös häpeää, vaikka siihen ei olisi pienintäkään syytä.

Työttömyys ei myöskään ala samana päivänä, kun ihminen menettää työpaikkansa. Se alkaa vähitellen muuttua osaksi ihmisen ajattelutapaa. Aluksi ihminen ajattelee olevansa työnhakija. Jonkin ajan kuluttua hän saattaa alkaa ajatella olevansa työtön. Pahimmillaan hän alkaa vähitellen uskoa olevansa hyödytön.

Siinä piilee ehkä kaikkein suurin vaara.

Työ ei nimittäin ole pelkästään palkka tilillä. Se on myös rytmiä, yhteisöllisyyttä, tarpeellisuuden tunnetta ja kokemusta siitä, että omalla tekemisellä on merkitystä. Työttömyydessä ihminen ei menetä pelkästään työtään. Hän saattaa menettää vähitellen myös osan omasta identiteetistään.

Juuri tästä syystä minun on ollut joskus vaikea hyväksyä yhteiskunnallista keskustelua, jossa työttömyyttä tarkastellaan lähes yksinomaan tilastoina, euroina tai kannustimina.

Tilasto ei tunne epätoivoa.

Taulukko ei osaa kertoa sitä tunnetta, kun ihminen lähettää kymmenennen työhakemuksensa saamatta vastausta yhteenkään niistä. Tilasto ei kerro, miltä tuntuu kävellä kaupassa laskien riittävätkö rahat maitoon, leipään ja lääkkeisiin. Se ei myöskään kerro sitä, kuinka paljon voimia vie jatkuva epävarmuus omasta tulevaisuudesta.

Kaikkein surullisinta on ehkä kuitenkin se, että työttömyys alkaa helposti määrittää ihmistä myös muiden silmissä. Ihmisestä tulee "työtön". Ei enää isä, äiti, ammattimies, lähihoitaja, asentaja tai opettaja. Hänestä tulee yksi sana, joka vähitellen peittää alleen kaiken muun.

Minulla on ollut etuoikeus kohdata elämäni aikana paljon työttömiä ihmisiä. Olen kouluttanut pitkäaikaistyöttömiä työnhakuun ja tietoteknisiin valmiuksiin. Näiden vuosien aikana opin jotakin hyvin tärkeää.

En juuri koskaan tavannut ihmistä, joka olisi tietoisesti valinnut elämänsä suunnaksi pitkäaikaisen työttömyyden. Tapasin sen sijaan ihmisiä, joiden elämässä oli tapahtunut jotakin. Oli sairautta, ikää, rakennemuutoksia, konkursseja, epäonnea, mielenterveyden ongelmia tai yksinkertaisesti sitä, ettei työtä ollut tarjolla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tapasin ennen kaikkea ihmisiä.

Ehkä juuri tästä syystä olen joskus hieman surullinen siitä, kuinka helposti puhumme nykyisin työttömistä ikään kuin yhtenä joukkona. Työttömyys on yhteinen nimittäjä, mutta ihmiset sen takana ovat hyvin erilaisia.

Työttömän mielenmaisemaa onkin mahdotonta täysin ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut. Samalla tavalla kuin emme voi täysin ymmärtää monia muitakaan elämän raskaita kokemuksia. Se ei kuitenkaan vapauta meitä yrittämästä ymmärtää. Päinvastoin.

Ehkä kaikkein tärkein asia, jonka voisimme toisiltamme oppia, on juuri tämä: ihmisen elämäntilannetta ei tarvitse olla itse kokenut voidakseen suhtautua siihen arvokkaasti ja myötätuntoisesti. Työttömyys on väliaikainen elämäntilanne. Ihmisarvo ei ole.

Siksi toivoisin, että muistaisimme puhua hieman enemmän ihmisistä ja hieman vähemmän pelkistä tilastoista. Yksikään taulukko ei nimittäin koskaan kerro koko totuutta ihmisestä. Joskus kaikkein arvokkainta yhteiskunnassa onkin se, että kykenemme näkemään toisissamme muutakin kuin sen elämäntilanteen, jossa juuri sillä hetkellä satumme olemaan.

3.1.8 Haluatko persettä?

Olen joskus pysähtynyt pohtimaan erästä hieman kiusallistakin kysymystä. Kuinka pitkälle olemme valmiita vaatimaan toiselta ihmiseltä joustamista ennen kuin kyse ei olekaan enää joustamisesta vaan ihmisarvosta?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuulee usein sanottavan, että ihmisen pitäisi olla valmis tekemään mitä tahansa työtä, muuttamaan minne tahansa tai luopumaan omista toiveistaan ja suunnitelmistaan, jos tilanne sitä vaatii. Ajatus on sinänsä ymmärrettävä. Työtä kannattaa tehdä aina kun siihen on mahdollisuus ja yhteiskunnan tulee kannustaa ihmisiä osallistumaan omien voimavarojensa mukaisesti.

Silti olen jäänyt pohtimaan myös asian toista puolta.

Missä kulkee se raja, jonka jälkeen emme enää puhukaan työstä tai toimeentulosta vaan ihmisen omasta identiteetistä ja ihmisarvosta?

Nuorena ihmisen paikkaa maailmassa rakennetaan vasta vähitellen. Moni etsii ensimmäistä työpaikkaansa, koulutuspolkuaan tai omaa suuntaansa elämässä. Samalla yhteiskunta saattaa odottaa, että vastauksia pitäisi olla valmiina kaikkiin kysymyksiin. Pitäisi olla työkokemusta, vaikka sitä ei ole vielä voinut syntyä. Pitäisi olla osaamista, jota kukaan ei ole vielä antanut mahdollisuutta osoittaa.

Työttömyys tai toimeentulon epävarmuus eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ihmisellä on edelleen oikeus omaan ihmisarvoonsa.

Kirjoitin joskus provosoivalla otsikolla "Haluatko persettä?". Tarkoitukseni ei ollut puhua seksuaalisuudesta vaan paljon laajemmasta ilmiöstä. Puhuin siitä hetkestä, jolloin ihmiseltä aletaan odottaa itsensä myymistä tavalla, joka ulottuu paljon pidemmälle kuin työn tekemiseen.

Joskus kaupan ei olekaan enää pelkkä työpanos. Kaupan ovat vähitellen myös ihmisen omat arvot, identiteetti, terveys, ihmissuhteet tai tulevaisuuden suunnitelmat.

Kuinka kauas omista lapsistaan ihmisen pitäisi olla valmis muuttamaan? Kuinka monesta asiasta hänen pitäisi olla valmis luopumaan? Kuinka monta kertaa hänen pitäisi perustella omaa ihmisarvoaan järjestelmälle, ennen kuin hän ansaitsee oikeuden tulla kohdelluksi arvokkaasti? Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä.

Erityisen surulliseksi minut tekee kuitenkin se tapa, jolla näistä asioista nykyisin keskustellaan. Vakavat yhteiskunnalliset ongelmat muuttuvat helposti syyttelyksi ja öyhöttämiseksi. Toisesta tehdään laiska, ahne tai moraaliltaan heikko ihminen, vaikka todellisuudessa hän yrittää tehdä parhaansa niissä olosuhteissa, jotka hänen elämässään sillä hetkellä ovat.

Ehkä olemme unohtaneet yhden hyvin yksinkertaisen asian.

Ihminen yrittää aina elää niissä puitteissa, jotka hänellä on käytettävissään. Ei niissä puitteissa, joita hänellä ei ole.

Työtön ei elä sillä työpaikalla, jota ei ole olemassa. Opiskelija ei elä sillä tutkinnolla, jota hän ei ole vielä saanut. Sairas ihminen ei elä sillä terveydellä, joka hänellä joskus oli. Jokainen meistä tekee ratkaisujaan niiden voimavarojen, mahdollisuuksien ja rajoitteiden kautta, jotka elämä on meille kulloinkin antanut.

Tästä syystä olen aina hieman vierastanut ajatusta siitä, että kaikki yhteiskunnalliset ongelmat palautettaisiin lopulta yksilön moraalisiin valintoihin. Joskus ongelma ei olekaan ihmisen haluttomuus vaan hänen mahdollisuuksiensa rajallisuus.

Se ei tarkoita sitä, ettei ihmiseltä voisi odottaa vastuunkantoa. Päinvastoin. Jokaisen meistä tulee kantaa vastuuta omasta elämästään niin pitkälle kuin kykenee. Samalla yhteiskunnan velvollisuutena on tunnistaa, etteivät kaikki ihmiset lähde samalta lähtöviivalta eivätkä kohtaa samanlaisia olosuhteita elämänsä aikana.

Kohtuullisuus kuuluu myös odotuksiin, joita asetamme toisille ihmisille.

Ehkä kaikkein tärkein kysymys kuuluukin lopulta näin: olisimmeko itse valmiita hyväksymään omalle kohdallemme ne vaatimukset, joita asetamme toisille ihmisille?

Jos vastaus on ei, olisi meidän ehkä syytä pysähtyä hetkeksi miettimään myös omia odotuksiamme. Työ on arvokasta. Toimeentulo on välttämätöntä. Mutta mikään niistä ei saa olla arvokkaampaa kuin ihmisarvo itse.

Hyvinvointivaltio on parhaimmillaan juuri silloin, kun se ymmärtää tämän yksinkertaisen asian. Ihminen ei ole ensisijaisesti työmarkkinoiden resurssi tai hallinnollinen yksikkö. Hän on ihminen myös silloin, kun hänen elämässään on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Siksi toivoisin, että osaisimme puhua hieman vähemmän siitä, mitä ihmiseltä voidaan ottaa pois, ja hieman enemmän siitä, mitä hän tarvitsee voidakseen rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kuinka paljon ihminen on valmis myymään itsestään tullakseen hyväksytyksi. Kysymys on siitä, kykenemmekö me yhteiskuntana hyväksymään ihmisen myös silloin, kun hänen voimavaransa eivät juuri sillä hetkellä riitä enempään.

Alkuperäisen provokaation taakse kätkeytyvä ajatus tulee näkyväksi. Kyse ei ole "persettä"-sanasta, vaan siitä, missä kulkee raja työn tekemisen, joustamisen ja ihmisarvon välillä. 

3.1.9 Matkalla yrittäjyyteen

Miksi kirjoitin "Matkalla yrittäjyyteen"?

Olen pohtinut yrittäjyyttä lähes koko aikuisikäni. Se ei ole minulle koskaan tarkoittanut pelkästään yrityksen perustamista, osakeyhtiötä tai Y-tunnusta. Yrittäjyys on ollut paljon enemmän. Se on ollut ajattelutapa, uskallus yrittää ja halu rakentaa jotakin parempaa – joskus itselle, joskus muille ja parhaimmillaan molemmille.

Ehkä juuri siksi kirjoitin "Matkalla yrittäjyyteen" -sivun.

Vuodesta 1998 lähtien olen saanut kulkea hyvin monen ihmisen rinnalla heidän pohtiessaan omaa tulevaisuuttaan. Olen haastatellut satoja työntekijöitä erilaisissa rekrytointitilanteissa. Olen ollut valitsemassa opiskelijoita työvoimapoliittisiin koulutuksiin yhdessä TE-toimiston kanssa. Olen saanut tutustua satoihin liikeideoihin ja liiketoimintasuunnitelmiin sekä kuunnella lukemattomia haaveita siitä, mitä ihminen haluaisi tehdä, jos vain uskaltaisi tai saisi siihen mahdollisuuden.

Näiden vuosien aikana olen oppinut jotakin hyvin tärkeää.

Kaikkein merkittävin havaintoni ei ole ollut se, kuinka monta hyvää yritysideaa olen nähnyt. Merkittävin havainto on ollut se, kuinka paljon ihmisissä on sisäistä yrittäjyyttä. Halua oppia uutta, halua kehittää itseään ja halua ottaa vastuuta omasta tulevaisuudestaan. Olen nähnyt sen työttömässä työnhakijassa, nuoressa opiskelijassa, pitkän työuran tehneessä ammattilaisessa sekä ihmisessä, joka on vasta etsinyt paikkaansa tässä yhteiskunnassa.

Sisäinen yrittäjyys ei kysy ihmisen ikää, ammattia tai koulutusta. Se on ennen kaikkea halua yrittää.

Olen myös saanut huomata, ettei yrittäjyys ole koskaan ollut minulle pelkästään ammatti. Se on ollut osa omaa ajattelutapaani jo lapsuudesta lähtien. Olen aina ollut kiinnostunut siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin, miten ongelmia voisi ratkaista ja kuinka ihmiset voisivat löytää omat vahvuutensa.

Joskus olen jopa hieman huvittuneena ajatellut, että kouluttauduin Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulun Pienyrityskeskuksen koulutuksessa pedagogiseksi yrittäjyysvalmentajaksi vain huomatakseni valmistuttuani, että olin pyrkinyt toimimaan juuri näiden ajatusten mukaisesti jo vuosia ennen koulutusta. Koulutus ei niinkään muuttanut minua, vaan se antoi sanat ja teorian sille, mitä olin jo käytännössä oppinut.

Ehkä juuri tästä syystä halusin kirjoittaa "Matkalla yrittäjyyteen" -sivun.

Olen nimittäin huomannut yhden hieman surullisenkin asian. Liian moni ajattelee yrittäjyyden olevan sama asia kuin yrityksen perustaminen. Joskus keskustelu alkaa Y-tunnuksesta ja päättyy osakeyhtiön perustamisilmoitukseen. Itse ajattelen asian lähes päinvastoin.

Yritys on vasta seuraus jostakin.

Ensin syntyy ajatus. Sitten syntyy halu tehdä. Sen jälkeen tulevat osaaminen, oppiminen, epäonnistumiset, onnistumiset ja vähitellen ehkä myös liiketoiminta. Y-tunnus on lopulta vain yksi paperi muiden joukossa. Se ei tee kenestäkään yrittäjää, aivan kuten vasara ei tee kenestäkään kirvesmiestä.

Olen nähnyt työelämässä myös liian monta ihmistä, jotka ovat kuvitelleet olevansa epäonnistuneita vain siksi, etteivät he koskaan perustaneet omaa yritystä. Olen yhtä lailla nähnyt ihmisiä, jotka ovat toimineet yrittäjämäisesti koko elämänsä olematta päivääkään yrittäjiä.

Molemmat ovat opettaneet minulle saman asian. Yrittäjyys ei ole titteli vaan tekemistä.

Ehkä kaikkein tärkein syy tämän sivun kirjoittamiseen onkin ollut haluni kertoa, ettei yrittäjyys ole tarkoitettu vain harvoille ja valituille ihmisille. Se on myös uskallusta opetella jotakin uutta viisikymppisenä. Se on rohkeutta hakeutua koulutukseen kuusikymppisenä. Se on kykyä nähdä omat vahvuutensa silloin, kun ei vielä itse usko niihin. Se on halua yrittää vielä kerran epäonnistumisen jälkeenkin.

Minulle yrittäjyys on aina ollut enemmän verbi kuin substantiivi.

Se on yrittämistä.

Jos "Matkalla yrittäjyyteen" -sivulta jäisi lukijan mieleen vain yksi ajatus, toivoisin sen olevan tämä:

Kaikkien ei tarvitse perustaa yritystä, mutta jokaisella pitäisi olla oikeus uskoa omiin mahdollisuuksiinsa rakentaa oman näköistään tulevaisuutta.

Joskus kaikkein suurin yrittäjyys onkin siinä, ettei luovuta itsensä suhteen liian aikaisin.

3.1.10 Oletko sinä miettinyt mitä osasit jo nuorena?

Olen monesti pysähtynyt miettimään omaa nuoruuttani. Siksi kirjoitin tuon sivun sivustolleni. Millaisia asioita osasin jo viisitoistavuotiaana tai vaikkapa kaksikymppisenä? Mitä olin ehtinyt opetella ja ennen kaikkea, miksi olin ne asiat oppinut?

Samalla olen huomannut pohtivani myös nykyajan nuoria. Keskusteluissa kuulee usein sanottavan, että nykynuoret ovat "pullasukupolvea", eivätkä osaa tehdä mitään. Joskus väitteessä on pieni osa totuutta, mutta yhtä paljon siinä on myös unohtunutta historiaa.

On nimittäin hyvä muistaa, etteivät nykyajan nuoret poikkea minun sukupolveni nuorista läheskään niin paljon kuin usein annamme ymmärtää. Suurin ero ei mielestäni ole ihmisissä vaan olosuhteissa.

Moni meistä oppi nuorena sellaisia asioita, joita oli aivan luonnollista oppia juuri siinä ajassa, jossa elimme. Kasvoin aikana, jolloin maatalous, käsillä tekeminen, korjaaminen ja työelämään tutustuminen kuuluivat monen nuoren arkeen jo hyvin varhain. Työpaikkoja oli tarjolla erilaisiin tehtäviin ja tekemällä oppiminen oli osa tavallista elämää. Jos kasvaa tällaisessa ympäristössä, oppii väistämättä paljon.

Mutta olisinko minä itse oppinut aivan samoja asioita, jos olisin syntynyt vuonna 2010? En osaa vastata siihen varmasti. Voi olla, että olisin opetellut ohjelmoimaan, rakentamaan tietokoneita tai tekemään asioita, joita en vielä omassa nuoruudessani osannut edes kuvitella. Voi myös olla, että en olisi oppinut aivan yhtä paljon käytännön kädentaitoja kuin aikanaan opin. Olosuhteet opettavat meitä enemmän kuin usein ymmärrämmekään.

Siksi minun on ollut vaikea syyttää nuoria siitä, etteivät he osaa jotakin sellaista, mitä heidän ei ole koskaan ollut mahdollista oppia. Jos työpaikkoja on vähän, ei niihin voi mennä harjoittelemaan. Jos harrastukset ovat muuttuneet, myös niiden opettamat taidot ovat muuttuneet. Jos yhteiskunta on erilainen kuin viisikymmentä vuotta sitten, on luonnollista, että myös nuorten osaaminen näyttää erilaiselta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö nykynuorissa olisi aivan yhtä paljon kyvykkyyttä kuin aikaisemmissakin sukupolvissa. Päinvastoin. Olen nähnyt nuoria, joiden tietotekniset valmiudet, ongelmanratkaisukyky tai uuden oppimisen taidot ovat suorastaan hämmästyttäviä. Moni osaa myös perinteisiä käytännön töitä erinomaisesti.

On kuitenkin myös niitä nuoria, joille olosuhteet eivät ole tarjonneet mahdollisuuksia oppia tai onnistua.

Tätä pidän kaikkein suurimpana huolenaiheenani.

Pitkään jatkunut tekemättömyys ei ole ihmiselle luonnollinen olotila. Ihminen tarvitsee kokemuksia siitä, että hän osaa, oppii ja onnistuu. Jos tällaisia kokemuksia ei tule, alkaa vähitellen myös usko omiin mahdollisuuksiin heikentyä. Ensin katoaa rohkeus yrittää, sitten motivaatio opetella uutta ja lopulta pahimmillaan myös usko siihen, että omalla tekemisellä olisi enää mitään merkitystä.

Työttömyys, yksinäisyys tai kokemus siitä, ettei kelpaa mihinkään, voivat lopulta johtaa masennukseen ja mielenterveyden ongelmiin. Nuori ihminen ei välttämättä enää usko oppivansa mitään uutta, vaikka todellisuudessa juuri hänen koko elämänsä on vielä oppimisen aikaa.

Olen joskus ajatellut, että yhteiskunnassamme on yksi hieman surullinen tapa puhua nuorista. Puhumme usein siitä, mitä he eivät osaa. Paljon harvemmin kysymme, mitä he voisivat oppia, jos antaisimme siihen mahdollisuuden. Ehkä meidän pitäisikin kysyä nuorilta hieman erilainen kysymys. Ei sitä, mitä sinä et osaa. Vaan sitä, mitä kaikkea sinä voisit vielä oppia.

Joskus olen huomannut kysyväni myös itseltäni erään toisen kysymyksen. Oletko sinä koskaan miettinyt, mitä osasit jo nuorena?

Kun muistelen omaa nuoruuttani, huomaan yhden asian. En oppinut kaikkea siksi, että olisin ollut muita lahjakkaampi. Opin paljon siksi, että sain mahdollisuuden opetella, tehdä virheitä ja yrittää uudelleen. Ehkä juuri tästä syystä minun on ollut vaikea uskoa puhetta "pullasukupolvesta". Jokainen sukupolvi on oman aikansa kasvatti. Se, mitä osaamme, riippuu hyvin paljon siitä, millaisia mahdollisuuksia meille on annettu. Siksi tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kertoa siitä, kuinka paljon minä osasin nuorena. Tarkoitukseni on pikemminkin muistuttaa siitä, että jokaisessa nuoressa on paljon enemmän osaamista ja mahdollisuuksia kuin mitä me joskus osaamme nähdä. Jos haluamme nuorten uskovan itseensä, meidän täytyy ensin itse uskoa heihin.

Ehkä kaikkein tärkein asia, jonka voimme nuorelle antaa, ei olekaan valmis vastaus vaan mahdollisuus oppia jotakin sellaista, mistä hän voi vielä jonakin päivänä olla ylpeä. Meistä jokainen on nimittäin ollut joskus se nuori, joka ei vielä tiennyt kaikkea, mutta olisi tarvinnut jonkun uskomaan siihen, mitä hänestä vielä voi tulla.

 

3.1.11 Mitä merkitsee hyvä, syvällinen ja avoin keskustelu?

Olen pohtinut keskustelun merkitystä jo vuosien ajan. Kirjoitin tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo kauan sitten, mutta tuntuu siltä, että kirjoitus on muuttunut vuosien myötä entistä ajankohtaisemmaksi. Ei siksi, että maailma olisi muuttunut yksinkertaisemmaksi, vaan päinvastoin. Keskustelukulttuurimme näyttää muuttuneen yhä enemmän vastakkainasetteluksi. Ehkä kaikkein eniten olen jäänyt kaipaamaan syvällistä keskustelua.

Nykyisin tuntuu usein siltä, että meidän pitäisi jo ensimmäiseksi päättää, kummalla puolella olemme. Vasta sen jälkeen meille kerrotaan, mitä meidän kuuluu ajatella. Keskustelusta on tullut monessa asiassa enemmän joukkuepeliä kuin yhteistä ajattelua. Tämä näkyy lähes kaikissa vaikeissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä.

Otetaan esimerkiksi ilmastonmuutos. Minä en ole koskaan kieltänyt ilmastonmuutosta. Mielestäni sen tapahtuminen on ilmiselvä asia. Mutta itse ilmiöstä käytävä keskustelu näyttää monesti ajautuvan aivan muille raiteille. Keskustelun pitäisi koskea tutkimusta, havaintoja, vaikutuksia ja ratkaisuja. Sen sijaan keskustelemme usein siitä, onko joku vasemmistolainen, oikeistolainen, vihreä tai jotakin muuta. Ikään kuin luonnontieteellinen ilmiö olisi puoluepoliittinen mielipide.

Simo Ruoho onkin mielestäni osuvasti todennut, että ilmastonmuutosta koskeva keskustelu pitäisi eriyttää täydellisesti politiikasta. Ajatus on paljon laajempi kuin pelkkä ilmastonmuutos. Ehkä meidän pitäisi oppia eriyttämään toisistaan itse asia ja ne poliittiset keinot, joilla asiaan halutaan vaikuttaa.

Voimme olla yksimielisiä ongelmasta olematta yksimielisiä ratkaisuista. Voimme olla myös eri mieltä itse ongelman laajuudesta ilman, että keskustelu muuttuu sodaksi. Sama ilmiö näkyy politiikassa. Joskus tuntuu siltä, että ihmiset eivät enää kuuntele toistensa perusteluja, vaan odottavat vain omaa puheenvuoroaan. Keskustelu ei ole enää yhteistä ajattelua, vaan kahden monologin törmäys.

Ehkä kaikkein surullisinta on kuitenkin se, kuinka nopeasti keskustelu muuttuu henkilökohtaisuuksiksi.

"Läski ämmä."

"Silmälasipäinen pöllö."

"Kommunisti."

"Fasisti."

"Lusmu."

Näitä sanoja on helppo kirjoittaa, mutta yksikään niistä ei vie keskustelua millimetrin vertaa eteenpäin. Ne eivät kerro mitään itse asiasta, mutta kertovat paljon siitä, että olemme lakanneet kuuntelemasta toisiamme.

Minä en ole koskaan ajatellut olevani ainoa oikeassa olija. Olen monesti ollut väärässä ja tulen varmasti olemaan väärässä myös tulevaisuudessa. Olen joutunut muuttamaan omia näkemyksiäni uusien havaintojen ja tiedon perusteella. En pidä sitä heikkoutena vaan vahvuutena. Syvällinen keskustelu edellyttääkin mielestäni eräänlaista nöyryyttä. On hyväksyttävä, ettei kukaan meistä näe koko totuutta yksin.

Joskus pelkkä lause "olen kanssasi eri mieltä" riittää aivan hyvin. Sen jälkeen voimme kertoa miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme. Emme tarvitse henkilökohtaisia loukkauksia emmekä viholliskuvia perustellaksemme omaa näkemystämme.

Pidän jopa välttämättömänä sitä, että ihmiset ovat eri mieltä asioista. Jos kaikki olisivat aina samaa mieltä, ei olisi tarvetta keskustella mistään. Eri mielipiteet eivät ole demokratian ongelma, vaan sen suurin vahvuus. Ongelmaksi ne muuttuvat vasta silloin, kun lakkaamme näkemästä toisissamme ihmisen.

Ehkä juuri tässä kohtaa olen alkanut pohtia myös omaa kirjoittamistani. Olen vuosien varrella kirjoittanut hyvin kärjekkäitäkin tekstejä. Olen käyttänyt satiiria, ironiaa ja joskus jopa tarkoituksellisen voimakkaita ilmaisuja saadakseni lukijan pysähtymään. Mutta silloinkaan tarkoitukseni ei ole ollut vaientaa ketään. Tarkoitukseni on ollut herättää kysymään, miksi jokin asia on niin kuin se on.

Kysymys "miksi?" onkin ehkä kaikkein tärkein sana hyvässä keskustelussa.

Miksi olet tuota mieltä?

Miksi minä olen tästä eri mieltä?

Miksi tutkimus sanoo näin?

Miksi joku toinen on päätynyt aivan erilaiseen johtopäätökseen kuin minä?

Joskus vastaus voi olla, että olen itse ollut väärässä. Joskus vastaus voi olla, että olemme molemmat osittain oikeassa. Joskus taas voimme jäädä pysyvästi eri mieltä olematta silti toistemme vihollisia.

Hyvä keskustelu ei tarkoita sitä, että lopputuloksen pitäisi olla yksimielisyys. Se tarkoittaa sitä, että lopputuloksena on enemmän ymmärrystä kuin lähtötilanteessa.

Kaikkea ei tarvitse politisoida eikä kaikkea tarvitse nähdä oikeiston ja vasemmiston välisenä kamppailuna. Kaikkea ei myöskään tarvitse nähdä hyvän ja pahan välisenä taisteluna. Joskus kyse on yksinkertaisesti siitä, että kaksi ihmistä katsoo samaa asiaa eri suunnista.

Pidän sitä pikemminkin rikkautena kuin ongelmana.

Ehkä kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin opetella jälleen yksi vanha taito. Kuunteleminen.

Ei siksi, että olisimme velvollisia muuttamaan mielipidettämme, vaan siksi, että ymmärtäisimme paremmin myös niitä ihmisiä, joiden kanssa olemme eri mieltä.

Syvällinen ja avoin keskustelu alkaa lopulta hyvin yksinkertaisesta asiasta. Siitä, että hyväksymme mahdollisuuden olla väärässä ja annamme saman oikeuden myös toisille.

Silloin keskustelun tarkoitus ei ole voittaa, vaan ymmärtää.

Ja ehkä juuri sitä yhteiskuntamme kaipaisi tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta.

Pidän tässä erityisesti viimeisestä ajatuksesta. Se sopii hyvin lähes koko kirjasi punaiseksi langaksi: tarkoituksesi ei ole kertoa ihmisille mitä heidän pitää ajatella, vaan kutsua heitä pohtimaan miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat. Se on mielestäni kaikkein leksamaisin tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua.

3.1.12 Työttömän mielenmaisema – enemmän kuin puuttuva työpaikka

Työttömyydestä puhutaan usein numeroina. Puhutaan työllisyysasteesta, rakenteellisesta työttömyydestä, kannustinloukuista, tukijärjestelmistä ja julkisen talouden kestävyydestä. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita, mutta niistä puuttuu yksi olennainen näkökulma. Työttömyys ei ole ensisijaisesti tilastollinen suure. Se on ihmisen elämäntilanne.

Työttömän mielenmaisemaa on mahdotonta täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut tai kulkenut riittävän pitkään työttömän rinnalla. Olen elämäni aikana saanut tehdä molempia. Olen kohdannut satoja työttömiä ihmisiä työvoimapoliittisissa hankkeissa, koulutuksissa sekä rekrytointitilanteissa. Yhteistä heille ei ollut laiskuus tai haluttomuus tehdä työtä. Yhteistä oli halu päästä elämässä eteenpäin.

Työttömyydestä keskustellaan nykyisin usein kuin se olisi ihmisen ominaisuus. Ikään kuin olisi olemassa kaksi ihmisryhmää: työlliset ja työttömät. Todellisuudessa työttömyys on useimmiten vain yksi ihmisen elämäntilanne muiden joukossa. Tänään ihminen voi olla työssä, huomenna lomautettuna ja ensi vuonna yrittäjänä. Elämä ei ole pysyvä olotila.

Historiasta tiedämme myös jotakin muuta. Aina on ollut pieni joukko ihmisiä, jotka ovat pyrkineet välttämään työntekoa. Näin oli 1950-luvulla, näin oli 1970-luvulla ja näin on myös nykyisin. Silti ennen ymmärsimme jotakin olennaista. Tiesimme, ettei pieni vähemmistö ollut syy rakentaa epäilyn kulttuuria kaikkia muita kohtaan. Työtöntä ei ensisijaisesti katsottu mahdollisena väärinkäyttäjänä. Häntä katsottiin ihmisenä, jolle oli sattunut jotakin. Ajattelutavassa on tapahtunut suuri muutos.

Nykyisin työttömyys on saanut harteilleen monia sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät siihen kuulu. Työttömän oletetaan olevan passiivinen, tukien varassa elävä tai jopa yhteiskunnan ongelma, vaikka todellisuus on useimmiten aivan toisenlainen. Yksi syy tähän lienee keskustelukulttuurin muuttuminen. Raflaavat otsikot myyvät paremmin kuin tavallinen arki. Jos mediassa kerrotaan yhdestä väärinkäytöksestä, alkaa helposti syntyä mielikuva siitä, että kaikki ovat samanlaisia. Ihmismieli toimii näin, vaikka se ei olisikaan totta.

Työttömyyden kaikkein suurin hinta ei välttämättä ole edes euroissa mitattava kustannus. Suurin hinta voi olla hitaasti mureneva usko itseensä.

Työttömyyden ensimmäiset kuukaudet ovat usein täynnä toivoa. Työhakemuksia kirjoitetaan huolellisesti ja tulevaisuus nähdään vielä mahdollisuutena. Mitä pidemmäksi työttömyys kuitenkin jatkuu, sitä enemmän mukaan alkaa tulla epävarmuutta. Olenko minä enää riittävän hyvä? Onko osaamisellani enää arvoa? Miksi kukaan ei edes vastaa hakemukseeni? Lopulta mukaan voi hiipiä jotakin vielä vakavampaa – apatia.

Apatia ei ole laiskuutta. Se on usein pitkään jatkuneen epätoivon seurausta. Jos ihminen lyö päätään seinään riittävän monta kertaa, hän alkaa lopulta uskoa, ettei toisella puolella ole enää ovea lainkaan.

Työttömyyden pitkittyessä myös ihmisen mahdollisuudet osallistua yhteiskuntaan muuttuvat. Aktiivisuuskin maksaa jotakin. Työhaastatteluun matkustaminen maksaa. Harrastaminen maksaa. Sosiaalinen elämä maksaa. Jopa työnhaku maksaa aikaa, voimia ja joskus myös rahaa. Lopulta jäljelle saattaa jäädä vain selviytyminen seuraavaan kuukauteen. Tällöin puhumme jo aivan muusta kuin työttömyydestä. Puhumme ihmisestä, jonka tulevaisuudenusko on vaarassa murentua.

Tästä syystä olen itse alkanut suhtautua varauksella sellaiseen puheeseen, jossa työttömyys nähdään ensisijaisesti kannustinongelmana. Kannustimia toki tarvitaan, mutta ihminen ei ole kone, jota säädetään muutamalla vivulla haluttuun suuntaan. Ihminen tarvitsee myös onnistumisen kokemuksia, toivoa, kohtaamista ja tunnetta siitä, että hän on edelleen tärkeä osa yhteiskuntaa.

Erityisen surullista on se, että juuri silloin kun ihminen tarvitsisi eniten tukea, hän saattaa saada osakseen epäilyä, jopa solvauksia laiskuudestaan.

Työtön ei tarvitse ensisijaisesti epäilyä vaan mahdollisuuksia. Hän tarvitsee rinnalla kulkemista, kannustamista ja joskus aivan konkreettista apua. Olen itse saanut nähdä, kuinka pienikin onnistuminen voi palauttaa ihmiselle uskon omiin kykyihinsä. Työllistyminen ei aina ala uudesta työpaikasta. Se voi alkaa siitä, että ihminen uskaltaa jälleen uskoa itseensä.

Työttömyys on yhteiskunnalle todella kallista. Se on kallista menetettyinä verotuloina, kasvavina sosiaali- ja terveysmenoina sekä inhimillisenä kärsimyksenä. Mutta kaikkein kalleinta on hukkaan heitetty aika. Ammattitaito vanhenee, osaaminen jää käyttämättä ja elämä valuu odottamiseen. Emme osaa laskea euroissa sitä, mitä maksaa menetetty toivo.

Siksi työttömyydestä puhuttaessa meidän pitäisi kysyä hieman erilainen kysymys. Sen sijaan että kysymme, kuinka paljon työtön maksaa yhteiskunnalle, voisimme joskus kysyä, kuinka paljon yhteiskunta menettää silloin, kun ihminen jää yksin työttömyytensä kanssa. Työttömyys ei ole vain puuttuva työpaikka. Se on usein myös taistelua ihmisarvosta, osallisuudesta ja uskosta omaan tulevaisuuteen.

Meidän tulisi rakentaa sellainen Suomi, jossa työttömältä ei ensimmäisenä kysytä, miksi et ole töissä, vaan miten voisimme auttaa sinua pääsemään jälleen eteenpäin. Sillä työttömän suurin unelma ei useimmiten ole parempi tukijärjestelmä. Se on aivan sama kuin meillä muillakin – mahdollisuus elää omannäköistä, arvokasta ja merkityksellistä elämää.

3.2. Miten haluat olla mukana rakentamassa huomista?

 

3.2.1 Jokainen meistä on rakentaja, halusi sitä tai ei.

Kirjoituksen aikana olen pohtinut paljon politiikkaa, taloutta, työllisyyttä, hyvinvointivaltiota ja sitä, miten yhteiskunta muuttuu. Mutta lopulta kaikkein tärkein kysymys ei ehkä olekaan se, mitä hallitus tekee tai mitä joku puolue päättää. Tärkein kysymys on paljon lähempänä meitä jokaista. Miten minä itse haluan olla mukana rakentamassa huomista?, Ja tietenkin minkälaista huomista haluan rakentaa. haluanko perinteisen Suomen takaisin, vai jotain radikaalimpaa? Muutos alkaa jokaisesta meistä itsestämme.

Moni ajattelee, että vaikuttaminen tarkoittaa vain äänestämistä. Äänestäminen onkin demokratian tärkeimpiä oikeuksia ja velvollisuuksia. Sillä valitaan ihmiset tekemään yhteisiä päätöksiä. Mutta siihen vaikuttaminen ei lopu. Yhteiskunta rakentuu myös pienistä teoista. Siitä, miten puhumme toisillemme. Kuuntelemmeko vai huudammeko? Yritämmekö ymmärtää myös eri tavalla ajattelevaa vai etsimmekö vain virheitä hänen mielipiteistään? Autammeko silloin, kun joku tarvitsee apua? Kannustammeko vai lannistammeko?

Hyvinvointivaltio ei synny yksin eduskunnassa. Se syntyy myös työpaikoilla, kodeissa, järjestöissä, harrastuksissa, naapuriavussa ja jokaisessa kohtaamisessa. Se syntyy siitä, että ihmiset kokevat kuuluvansa samaan yhteiskuntaan. Olen joskus sanonut, että politiikka on liian tärkeä asia jätettäväksi pelkästään poliitikoille.

Tarkoitan sillä sitä, että jokainen meistä vaikuttaa omalla toiminnallaan siihen, millainen ilmapiiri Suomessa on. Jos ruokimme jatkuvasti vastakkainasettelua, saamme lisää vastakkainasettelua. Jos taas etsimme ratkaisuja, myös ratkaisut lisääntyvät. Se ei tarkoita, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä. Päinvastoin.

Demokratiaan kuuluu, että olemme eri mieltä. Mutta erimielisyys ei saisi tehdä toisesta vihollista.

Olen elämäni aikana nähnyt monenlaisia ihmisiä. Olen haastatellut työnhakijoita, auttanut yrittäjyyttä suunnittelevia, kouluttanut työttömiä, keskustellut virkamiesten, yrittäjien, työntekijöiden ja päättäjien kanssa. Näiden vuosien aikana olen oppinut yhden asian. Useimmat ihmiset yrittävät tehdä parhaansa niillä tiedoilla ja niillä mahdollisuuksilla, jotka heillä sillä hetkellä on. Siksi toivon, että osaisimme antaa toisillemme hieman enemmän ymmärrystä. Ei sinisilmäisyyttä. Ei kaiken hyväksymistä. Vaan ymmärrystä.

Yhteiskunta tarvitsee myös kriittisiä ääniä. Olen itsekin kirjoittanut välillä hyvinkin kärkkäästi, käyttänyt satiiria ja ironiaa ravistellakseni ajatuksia. Mutta niidenkin tarkoitus on ollut sama kuin tämän kirjoituksenkin. Ei loukata. Vaan herättää ajattelemaan.

Haluan uskoa, että Suomella on edelleen mahdollisuus löytää yhteinen suunta. Se ei synny sillä, että kaikki ajattelisivat samalla tavalla. Se syntyy siitä, että muistamme olevamme lopulta samalla puolella. Tämän kirjoituksen tärkein viesti ei ehkä ole yksikään yksittäinen talousmalli, laki tai poliittinen päätös. Tärkein viesti on paljon yksinkertaisempi. Yhteiskunta ei rakennu pelkästään euroista. Se rakentuu ihmisistä. Ja jokainen meistä rakentaa sitä joka päivä, omilla sanoillaan, teoillaan ja valinnoillaan.

Ehkä juuri siksi puen yhteisöllisyyden ajatukseen, joka on kulkenut mukanani pitkään:

Ei enempää kuin jaksaa – mutta ei vähempääkään kuin pystyy.

Siinä on mielestäni jotakin hyvin suomalaista.

Ja ehkä myös jotakin sellaista, jonka varaan huomisen Suomi kannattaa rakentaa.

Osa 4: Kuka omistaa isänmaallisuuden?

1. Kuka on isänmaallinen?

4.1.1 Isänmaallisuus on tekoja ja yhteisvastuuta – ei leimaamista

Nykyisessä sosiaalisen median keskustelukulttuurissa isänmaallisuudesta on tehty leimasin ja politiikan teonsyy. Verkkokeskusteluissa heitellään kevyesti syytöksiä, joissa vasemmistolaisesti ajattelevia leimataan ”putinisteiksi” ja väitetään, ettei vasemmistopuolueiden kannattaminen voi olla isänmaallista. Tällainen väite on historiallisesti, poliittisesti ja inhimillisesti täysin ontuva. Isänmaallisuus on huolta huomisesta. ja halu koota yhteneväisyyttä yhteisten asioiden hoitoon.

Jos tarkastellaan aatteiden historiaa ja nykypäivän geopolitiikkaa, todellinen vallassa oleva putinismi – autoritaarinen, perinteitä painottava, vähemmistöjä polkeva ja voimapolitiikkaan nojaava kova kansallismielisyys – on aatteellisesti kytköksissä laita- ja äärioikeistolaisuuteen, ei ihmisoikeuksia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavaan vasemmistolaisuuteen. Mutta tätäkin tärkeämpää on ymmärtää, että isänmaallisuus ei ole minkään yksittäisen puolueen, aatteen tai sosiaalisen median kovaäänisimmän huutajan yksinoikeus.

Minulle isänmaallisuus ei ole koskaan, eikä ikinä ole ollut poliittista julistusta, uhoamista tai toisten sulkemista ulkopuolelle. Se on toisia arvostava elämäntapa ja arvopohja.

4.1.2 Juuret Valkealan Tirvalla ja hiljainen perintö

Oma käsitykseni isänmaallisuudesta on valettu lapsuudessani Valkealan Tirvalla, pientilan arjessa. Kasvoin keskellä sota-ajan sukupolven ihmisiä – miehiä ja naisia, jotka olivat kokeneet talvi-, jatko- ja jopa sisällissodan raskaimmat vuodet. Heidän isänmaallisuutensa ei ollut korulauseita tai lippujen liehutusta vaalien alla. Se oli hiljaista viisautta, työntekoa ja periksiantamattomuutta. Heidän olemukseensa kuului kunnioitus isänmaataan kohtaan riippumatta poliittisesta kannasta.

Opinsuoritukseni siitä, mitä Suomi on, sain kuuntelemalla heitä. Koen isänmaallisuuden velvollisuutena vaalia sitä perintöä, jonka tuo sukupolvi rakensi lähes olemattomilla eväillä, taistellen ja selviytyen. Heidän opetuksensa oli selvä: vaikeuksien edessä kansa ei selviä jakautumalla, vaan yhtenäistymällä ja kantamalla yhteistä vastuuta. Kaveria ei jätetä, koskaan.

Mieleenpainuvinta mitä muistan olivat kesäiset työt heinäpellolla kun koko suku oli talkoovoimin heinätöissä. Juttu kulki ja usein vaari sekä poikansa puhuivat jotain sodan tapahtumista tai sotaan liittyen olevaa asiaa. he eivät yleensä puhuneet sodasta sotana. Mutta tiesin että kyse oli jostain sodan aikaisesta. Joskus setämies sanoi kantavansa matkamuistoa Ilomantsilta toisessa jalassaan. Konekiväärin luoti oli lävistänyt toisen jalan ja pysähtynyt toiseen jalkaan lopulta kapseloituen sinne. Se mieleenpainuvin asia oli kuitenkin aina. Isäni veljet yhdessä totesivat että kunhan nuoret ymmärtäisivät toisistaan huolehtien sovussa elää yhdessä , sekä omaa isänmaata puolustaen, ettei koskaan ikinä enää sotaa tulisi.

4.1.3 Pitää tehdä se minkä pystyy

Isänmaallisuus on tekoja, ei puhetta. Oma mottoni on aina ollut yksinkertainen: jokainen tekee sen minkä pystyy.

Varusmiespalvelus ja monet kertausharjoitukset ovat olleet minulle konkreettisia tapoja osoittaa sitoutumista yhteiseen päämäärään, mutta yhtä lailla isänmaallisuus näkyy siviilielämässä. Se on työntekoa, rehellisyyttä, velkojen maksamista ja siviilielämän vastuun kantamista. Se on auttamisen halua – naapurin tukemista arjessa ja valmiutta tulla apuun, ja auttaa myös silloin kun kotimaa sitä pyytää.

Kun vaikka katsomme metallipajan hitsaussaumaa, opimme jotain oleellista isänmaallisuudesta: kaksi erillistä, kovaa teräskappaletta liitetään toisiinsa liitoksella, joka vaatii lämpöä, tarkkuutta ja ammattitaitoa. Kun hitsi tehdään huolella ja toista tukien, saumasta tulee vahvempi kuin kumpikaan palasista oli yksinään. Isänmaallisuus on juuri tätä yhdistävää ainetta. Isänmaallisuus on aina yhteen hiileen puhaltamista.

4.1.4 Hyvinvointivaltio on suuri isänmaallinen projekti

Suomalainen hyvinvointivaltio on historian suurin isänmaallinen teko ja sukupolvien välinen sopimus. Ajatus siitä, että vasemmistolainen tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajava ihminen ei voisi olla isänmaallinen, sotii koko hyvinvointivaltion isänmaallista historiaa vastaan. Hyvinvointivaltion rakensivat yhdessä niin oikeisto kuin vasemmistokin vetoamalla yhteiseen vastuuseen.

Maan hyvyys ja sen isänmaallisuuden taso mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimpia kansalaisiaan. Kun pidämme huolta sairaimmista, köyhimmistä ja lapsistamme, me vahvistamme isänmaata. Kyse on empatiasta ja kohtuullisuudesta. Kyse on Suomesta. Jos ihminen nähdään yhteiskunnassa pelkkänä taloudellisena kulueränä tai tilastomuuuttujana, hukataan se arvopohja, jolle tämä maa rakennettiin. Arvopohja on mielestäni silloin aivan joku muu kuin Minun Suomeni.

4.1.5 Maanpuolustus on yhteisöllisyyttä

Armeijassa opetetaan periaate: kaveria ei jätetä. Tämä ei ole pelkkä korulause, vaan sen pitäisi ulottua koko yhteiskuntaan. Se tarkoittaa syvää luottamusta siihen, että olemme samalla puolella ja pidämme toisistamme huolta, autamme toisiamme arjessa selviämisessä vaikka olisimme arjen asioista tai politiikasta täysin eri mieltä. Jos emme välittäisi toisistamme, emmäkä välittäisi auttaa toisiamme, emme tarvitse maanpuolustustakaan.

Olen aina ollut sodan vastustaja, mutta juuri siksi olen maanpuolustuksen hyvin vankka kannattaja. Rauha ei synny silittämällä tai alistumalla, jos joku tulee tuhoamaan omaasi, mutta vahvin puolustus on aina kansa, joka kokee maan puolustamisen arvoiseksi. Ihminen puolustaa maata, joka pitää juuri hänestä huolta sekä maata jota voi rakastaa.

4.1.6 Kuka kantaa huolta tulevaisuudesta?

Siksi nykyinen kehitys huolestuttaa minua syvästi. Suomalaisten jakautuminen toistensa vastapuoliksi, toisten leimaaminen ”tyhmiksi” tai ”epäisänmaallisiksi” poliittisen katsomuksen vuoksi on yhteiskuntaa murentavaa kehitystä. Se kehitys on mielestäni hyvin kaukana isämaallisuudesta.

Aito isänmaallisuus on huolta tulevaisuudesta. Meidän on kysyttävä itseltämme: minkälaisen Suomen jätämme seuraavalle sukupolvelle? Haluammeko jättää jälkeemme yhteiskunnan, jossa ihmiset taistelevat keskenään ja heikoimmat putoavat kyydistä, vai sellaisen, jossa me yhdessä kannamme vastuuta toisistamme?

Erilaiset mielipiteet ja arvot eivät tee kenestäkään huonompaa kansalaista. Kun opimme näkemään toisissamme ihmisen ja ymmärtämään, että meillä kaikilla voi olla eri reittejä samaan päämäärään – toimivaan ja turvalliseen kotimaahan – voimme lopettaa leimaamisen ja alkaa taas hitsata tätä yhteiskuntaa yhtenäisemmäksi.

4.1.7 Toiveikkuus syntyy ihmisistä

Toiveikkuus ei tarkoita sitä, että kaikki olisi hyvin. Päinvastoin. Usein juuri vaikeina aikoina toiveikkuutta tarvitaan kaikkein eniten. Toiveikkuus syntyy ihmisten kyvystä ajatella itse.

Kirjaa tai kirjoitusta kirjoittaessani olen huomannut itsessäni mielenkiintoisen muutoksen. Välillä olen ollut hyvin huolissani siitä suunnasta, johon suomalainen yhteiskunta on kulkemassa. Silti en ole menettänyt uskoani siihen, että ihmiset osaavat vielä ajatella itse.

Olen huomannut yhä useamman pysähtyvän pohtimaan, miksi päätöksiä tehdään, mitä niillä tavoitellaan ja voisiko asioita tehdä toisinkin. En pidä tätä minkään puolueen voittona tai tappiona. Pidän sitä demokratian vahvuutena. Demokratia elää juuri silloin, kun ihmiset eivät tyydy valmiisiin vastauksiin, vaan etsivät itse perusteluja omille näkemyksilleen.

Toiveikkuus ei synny siitä, että kaikki olisivat samaa mieltä. Se syntyy siitä, että erilaisista mielipiteistä huolimatta pystymme edelleen keskustelemaan yhteisestä tulevaisuudesta. Olen yhtä mieltä Anna Kontulan ajatuksen kanssa siitä, että seisomme kenties vanhan yhteiskunnan viimeisissä päivissä, mutta uuden ”silmut” ovat jo olemassa lumen alla, vaikkei niitä vielä kunnolla näe

Ehkä kaikkein suurin toivon merkki onkin se, ettei suomalaisilta ole kadonnut halu välittää omasta maastaan. Näkemykset keinoista vaihtelevat, mutta useimmat tavoittelevat lopulta samaa asiaa: turvallista, oikeudenmukaista ja hyvinvoivaa Suomea.

Siksi uskon edelleen, että tulevaisuutta ei ratkaise yksikään hallitus, yksikään puolue eikä yksikään vaalikausi. Sen ratkaisevat ihmiset, jotka ovat valmiita ajattelemaan itse, kuuntelemaan toisiaan ja rakentamaan yhdessä parempia ratkaisuja kuin ne, jotka tänään näyttävät ainoilta mahdollisilta.

Toiveikkuus ei siis ole uskoa siihen, että kaikki järjestyy itsestään. Se on uskoa siihen, että ihmisillä on edelleen kyky muuttaa suuntaa, kun he yhdessä niin päättävät.

"Toiveikkuus ei synny siitä, että tulevaisuus olisi ennalta määrätty. Se syntyy siitä, että tulevaisuus on vielä meidän päätettävissämme."

Hyvinvointivaltio ei ole valmis rakennelma – se on jatkuva yhteinen valinta. Tulevaisuus ei ole ennalta määrätty, vaan se on meidän päätettävissämme

4.2 Ihminen

4.2.1 ajatusvinouma ja kognitiiviset ansat

Ajatusvinouman näkymätön voima

Yksi ihmismielen mielenkiintoisimmista ominaisuuksista on se, että emme katso maailmaa täysin avoimin silmin. Meillä on taipumus nähdä helpoimmin ne asiat, jotka sopivat jo valmiiksi muodostamaamme käsitykseen.

Jos ajattelemme jonkun olevan oikeistolainen, vasemmistolainen, liberaali tai konservatiivi, alamme helposti tulkita hänen jokaista lausetta tämän ennakko-oletuksen kautta. Emme enää kuuntele ensisijaisesti sitä, mitä hän sanoo, vaan sitä, mitä oletamme hänen tarkoittavan.

Sama ilmiö näkyy arkielämässä monella tavalla. Jos uskomme ihmisen olevan laiska, huomaamme helposti ne tilanteet, joissa hän jättää jotain tekemättä. Saatamme kuitenkin ohittaa ne lukuisat kerrat, jolloin hän tekee työnsä tunnollisesti. Jos taas pidämme jotakuta erittäin luotettavana, saatamme selittää hänen virheensä poikkeuksiksi emmekä muuta käsitystämme hänestä. Tämä ei ole pelkästään poliittisen keskustelun ongelma. Se on osa ihmisyyttä.

Siksi omaa ajatteluaan kannattaa joskus pysäyttää tutkimaan. Kysynkö aidosti, mitä toinen ihminen tarkoittaa? Vai olenko jo päättänyt vastauksen ennen kuin hän on saanut ajatuksensa loppuun? Hyvä keskustelu alkaa usein yhdestä yksinkertaisesta kysymyksestä:

"Entä jos olen ymmärtänyt tämän väärin?"

Se ei tarkoita oman mielipiteen hylkäämistä. Se tarkoittaa vain sitä, että antaa itselleen luvan tarkastella asiaa vielä kerran toisestakin näkökulmasta. Ehkä juuri siinä piilee sivistyneen keskustelun tärkein taito. Emme pyri ensiksi todistamaan toista vääräksi, vaan pyrimme ensin ymmärtämään, mitä hän todella sanoo. Vasta sen jälkeen voimme arvioida, olemmeko samaa vai eri mieltä. Jos onnistumme siinä edes hieman useammin, myös yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu rakentavammaksi. Silloin emme keskustele enää mielikuvien kanssa, vaan oikeiden ihmisten ja heidän todellisten ajatustensa kanssa. Usein reagoimme siihen mitä oletetaan sanoneen, emme siihen mitä toinen sanoo.

keskustelun tavoitteena ei ole voittaa vastapuolta, vaan ymmärtää todellisuutta hieman paremmin.

 

Miksi ihmiset lankeavat kognitiivisiin ansoihin?

Kognitiivinen ansa

Ihminen haluaa ymmärtää maailman nopeasti ja yksinkertaisesti. Se on ollut ihmiselle melkoinen selviytymisedellytys. Ongelmia syntyy silloin, kun yksinkertainen selitys alkaa näyttää koko totuudelta.

Kognitiivinen ansa ei siis tarkoita, että ihminen olisi tyhmä. Se tarkoittaa, että aivot tekevät juuri sitä, mihin ne on rakennettu: yksinkertaistavat monimutkaista maailmaa. Ja politiikassa, taloudessa ja somessa tätä ominaisuutta voidaan käyttää hyväksi. Mutta yhtä hyvin me voimme itse langeta siihen ilman, että kukaan meitä siihen erityisesti houkuttelee. Tätä minä jäin miettimään.

Some keskustelut viljelevät runsaasti kognitiivisiä ansoja. Osin tahattomasti vaikka hyödyllisen idiootin roolissa, tai osin tarkoituksella? Poliittinen teatteri näyttämö on oiva paikka viljellä ansoja.  

Pieni ajatuskoe

Kuvitellaan, että menet kauppaan. Ostat tuotteen, joka maksoi viime viikolla 10 euroa ja nyt 10,03 euroa. Kolme senttiä. Tuskinpa siinä kannattaa kauheasti päätään vaivata. Kolme senttiä!

Mutta entä jos kauppalaskusi ei koostukaan yhdestä tuotteesta? Entä jos vuoden aikana ostat satoja erilaisia tuotteita ja palveluita, joiden hintoihin tulee pieniä korotuksia? Silloin kolme senttiä ei enää olekaan se kiinnostava asia. Kiinnostavaa on se, kuinka paljon rahaa yhteensä lähtee vuoden aikana enemmän. Tässä ollaan jo yhden kognitiivisen ansan äärellä. Katse kiinnitetään yksittäiseen asiaan, koska se on helppo ymmärtää. Kokonaisuus jää katsomatta.

Miksi näin käy?

Ihmisen mieli ei oikeastaan pidä monimutkaisuudesta. Jos joku kertoo: ”Asia on näin, koska A aiheuttaa B:n, joka vaikuttaa C:hen, joka puolestaan muuttaa D:tä, mutta vaikutus riippuu vielä E:stä ja F:stä.” alkaa monella jo silmä luppasta. Mutta jos joku sanoo: ”Valtio käyttää liikaa rahaa. Siksi pitää säästää.” Ahaa! Tuohan on helppo ymmärtää.

Samanlainen ilmiö toimii politiikassa: ”Verot ovat liian korkeat.” Helppo. ”Rahaa menee turhiin menoihin.” Helppo. ”Yritykset luovat työpaikat.” Helppo. ”Työttömyysturvaa pitää leikata, jotta ihmiset menevät töihin.” Helppo. ”Valtion pitää elää kuten tavallisen perheen.” Helppo. Mutta talous ei oikeasti ole näin helppo.

Eikä yhteiskunta ole pesukone, jonka ostamista varten pitää ensin säästää rahat tilille.

Kognitiivinen ansa numero yksi: pieni asia peittää suuren kokonaisuuden

Tämä on ehkä helpoimmin ymmärrettävä ansa. Puhutaan vaikka ALV:n vaikutuksesta. Jos joku kertoo, että jonkin tuotteen hinta nousee vain muutaman sentin, asia kuulostaa mitättömältä. Mutta pienituloisen ongelma ei ole yhden tuotteen hinta. Hänen ongelmansa on koko rahapussi.

Jos lääkkeet kallistuvat, sähkö kallistuu, liikkuminen maksaa enemmän, palvelut kallistuvat ja samalla käytettävissä oleva tulotaso pienenee, jokainen pieni muutos syö samasta rahapussista. Rahapussi ei nimittäin tiedä, mikä meno johtuu mistäkin veroprosentista. Se tietää vain yhden asian: rahaa on tämän kuukauden lopussa joko enemmän tai vähemmän. Tätä voisi kutsua yhden rahapussin ongelmaksi.

Mutta katsotaanpa asiaa vielä vähän laajemmin

Otetaan esimerkiksi 3 000 asukkaan taajama.

Sanotaan, että jonkin tuotteen hinta nousee ALV-muutoksen vuoksi vain kolme senttiä. Yhdelle ihmiselle kolme senttiä yhdellä kertaa on käytännössä yhdentekevä summa. Mutta entä jos kaikki taajaman ihmiset maksavat vuoden aikana satoja tällaisia pieniä ylimääräisiä hintoja? Silloin ei enää puhuta kolmesta sentistä. Puhutaan tuhansista ja kymmenistä tuhansista euroista – ehkä paljon suuremmastakin summasta – joka siirtyy kuluttajien rahapusseista hintoihin. Ja tässä tulee mukaan yhteiskunnallinen näkökulma.

Jos 3 000 asukkaan taajamassa jokainen käyttää vuoden aikana esimerkiksi 10 000 euroa sellaisiin tuotteisiin ja palveluihin, joiden hintaan ALV-muutos vaikuttaa, puhutaan yhteensä jo 30 miljoonan euron ostovoimasta. Jos hinnannousun vaikutus olisi tästä keskimäärin vain yksi prosentti, se tarkoittaisi noin 300 000 euroa vuodessa. Se on aivan eri asia kuin kolme senttiä. Se on 300 000 euroa, joka ei enää päädy paikallisen kuluttajan päätettäväksi samalla tavalla kuin ennen. Ja jos ihmiset käyttävät vähemmän rahaa paikallisiin palveluihin, se näkyy myös yrityksissä. Kenkäkauppias ei menetä vain yhden asiakkaan kolmea senttiä. Hän menettää osan siitä rahasta, jonka ihmiset olisivat muuten käyttäneet kenkiin, huoltoon, ravintolaan, parturiin, autokorjaamoon tai johonkin muuhun paikalliseen palveluun. Käytännössä on kyse 300 000 euron ostovoiman katoamisesta tällä alueella.

Yksittäinen pieni hinnankorotus on kuluttajalle pieni. Tuhansien ihmisten pienet hinnankorotukset ovat paikallistaloudelle jo aivan toinen asia. Ja tässä juuri piilee kognitiivinen ansa. Meille näytetään helposti yksittäinen kolme senttiä. Meidän pitäisi katsoa myös sitä, mitä tapahtuu, kun kolme senttiä kerrotaan tuhansilla ihmisillä, sadoilla ostoksilla ja kokonaisella vuodella. Silloin huomio siirtyy kuitin yhdestä hinnasta siihen, mikä oikeastaan kiinnostaa: kuinka paljon ostovoimaa alueelta katoaa ja mitä sille rahalle tapahtuu sen jälkeen? Sillä raha, jota kuluttaja ei enää käytä, on jonkun toisen näkökulmasta menetettyä liikevaihtoa. Ja juuri näin pieni numero voi muuttua suureksi yhteiskunnalliseksi vaikutukseksi.

”Kolme senttiä on kuluttajan silmissä mitätön raha. Kolme senttiä kerrottuna tuhansilla ihmisillä ja sadoilla ostoksilla muuttuu paikallistalouden suureksi rahavirraksi.”

kognitiivinen ansa syntyy siitä, että ihminen katsoo omaa kuittiaan, vaikka talouden vaikutus syntyy tuhansien kuittien summasta. 

Kognitiivinen ansa numero kaksi: ”Minun rahani eivät mene tuohon”

Tämä on kiinnostavampi. Joku sanoo: ”Minä en halua verorahojani kehitysapuun.” Toinen sanoo: ”Minä en halua rahojani järjestöjen tukemiseen.” Kolmas sanoo: ”Minä en halua maksaa sosiaaliturvaa ihmisille, jotka eivät tee mitään.” Kaikki nämä ovat sinänsä ymmärrettäviä mielipiteitä. Mutta sitten pitäisi kysyä: Minne se raha menee, jos se ei mene sinne? Valtion raha ei häviä sillä hetkellä, kun yksi menoerä poistetaan. Se voidaan käyttää johonkin toiseen. Siksi pelkkä kysymys: ”Halutaanko tähän rahaa?” ei vielä kerro kovin paljon. Parempi kysymys on: ”Jos tähän ei käytetä rahaa, mihin se käytetään sen sijaan?” ja ”Kuka siitä hyötyy?” Siinä kohtaa yksinkertainen kertomus alkaa muuttua vähän hankalammaksi.

Kognitiivinen ansa numero kolme: pesukonevertailu

Kotitalousmetafora (”Pesukone-ansa”): Valtiontaloutta verrataan perheen lompakkoon tai pesukoneen ostoon. Tämä luo kognitiivisen oikosulun, jossa leikkaukset alkavat näyttää moraalisesti välttämättömältä säästämiseltä, vaikka valtio ei toimi kuten perhe

Tämä on minusta yksi huvittavimmista jonka tyyppisiä käytetään todella paljon. ”Jos perheen tulot ovat pienemmät kuin menot, pitää leikata menoja.” Totta. Jos pesukone hajoaa ja tilillä ei ole rahaa, uutta pesukonetta ei välttämättä osteta.

Mutta valtio ei ole perhe. Valtiolla on verotusoikeus, se voi investoida, lainata, vaikuttaa kysyntään ja tehdä päätöksiä, jotka muuttavat koko talouden toimintaa. Jos valtio leikkaa esimerkiksi pienituloisilta, nämä ihmiset eivät yleensä laita säästynyttä rahaa sukanvarteen. He ostavat vähemmän. Kun he ostavat vähemmän, joku yrittäjä saa vähemmän rahaa. Yrittäjä vähentää ehkä työntekijöitä. Työntekijä ostaa vähemmän. Ja niin edelleen. Syntyy taloudellinen ketju. haluaisin että ihmiset ajattelisivat laajemmin.

Siksi valtiontalouden tarkasteleminen aivan samalla tavalla kuin perheen taloutta voi olla aika vaarallinen yksinkertaistus. Hyvä vertaus voi tehdä monimutkaisesta asiasta ymmärrettävän. Huono vertaus voi tehdä väärästä asiasta ymmärrettävän. Siinä on ero. Tämä käytetty pesukonevertaus oli yksi typerimmistä poliittisista vertauksista jonka muistan kuulleeni, mutta uskon että moni nieli ansan kakistelematta.

Kognitiivinen ansa numero neljä: ”Ei ole vaihtoehtoja”

TINA-retoriikka (There Is No Alternative)

Tämä on minusta poliittisesti kaikkein kiinnostavin koska sitä käytetään erityisen tietoisesti tietäen että se toimii suurelle osalle kansaa kyseenalaistamatta lainkaan. 

Kun sanotaan: ”Tämä on pakko tehdä.” ihmiselle tulee helposti tunne, ettei asiasta tarvitse enää keskustella. Jos asia on pakko tehdä, mitä sitä turhaan pohtimaan? Mutta politiikassa sana pakko on joskus aika kätevä sana. Koska päätöksiä on lähes aina mahdollista tehdä monella tavalla. Voidaan verottaa eri tavalla. Voidaan leikata eri kohdista. Voidaan investoida. Voidaan olla investoimatta. Voidaan antaa yrityksille verokannustimia. Voidaan antaa niitä vähemmän. Voidaan käyttää rahaa ennaltaehkäisyyn. Voidaan maksaa myöhemmin enemmän ongelmien korjaamisesta. Kun sanotaan: ”Vaihtoehtoja ei ole.” minä alan nykyään kysyä:

”Eikö oikeasti ole vai emmekö vain halua keskustella niistä?”

Kognitiivinen ansa numero viisi: meidän porukka ja niiden porukka

Tässä kohtaa ihminen muuttuu erityisen haavoittuvaksi. Me ihmiset pidämme ryhmistä.

On ”meitä” ja ”niitä”. Kun joku kuuluu omaan porukkaan, hänen sanomansa hyväksytään helpommin. Kun sama asia tulee vastapuolelta, sitä epäillään automaattisesti. Tämä näkyy politiikassa aivan jatkuvasti. Jos oma puolue sanoo: ”Meidän täytyy tehdä vaikeita päätöksiä.” se voi kuulostaa vastuulliselta. Jos vastapuoli sanoo saman: ”Te vain leikkaatte köyhiltä.” se kuulostaa puoluepropagandalta. Ja päinvastoin. Tässä kohtaa pitäisi pysähtyä.

Entä jos molemmat ovat osittain oikeassa? Mistä tiedät että myös sinä voit olla oikeassa?

Se on nimittäin usein mahdollista.

Ja sitten on se kaikkein ovelin ansa

Ajatusvinouma josta jo tässä kappaleessa aiemmin kirjoitin, on kielellinen ja psykologinen muuri, jota käytetään vallankäytön välineenä

Ihminen haluaa nähdä itsensä järkevänä. Minäkin. Sinäkin. Me kaikki. Jos olen tehnyt jonkin poliittisen valinnan, haluan mieluummin ajatella tehneeni sen järkevästi kuin todeta myöhemmin: ”Taisi tulla tehtyä väärä valinta.” Siksi ihminen alkaa helposti etsiä tietoa, joka vahvistaa hänen aikaisempaa käsitystään. Jos olen sitä mieltä, että hallitus toimii hyvin, huomaan helpommin uutisen, jossa taloudessa on tapahtunut jotain positiivista. Jos olen sitä mieltä, että hallitus toimii huonosti, huomaan helpommin uutisen, joka vahvistaa käsitystäni. Sama tapahtuu molemmille. Ajatusvinouma on ihmisen tapa "oikaista" asioita.

Ja siinä kohtaa olemme kaikki vaaravyöhykkeellä.

• Ravintolavertaus: Monimutkainen verojärjestelmä pelkistetään tarinaksi kymmenen hengen illallisesta . Se aktivoi oikeudenmukaisuuden ja kateuden tunteita, mutta jättää huomiotta välilliset verot ja yhteiskunnan tarjoamat rakenteet, joiden varassa rikkaat vaurastuvat. Tähän ansaan on helppo langeta.

• Ihminen saattaa puolustaa ajatuksia, jotka ovat jopa hänen omien taloudellisten etujensa vastaisia, jos hän kokee kuuluvansa ryhmään, jonka odotetaan ajattelevan niin.
• Tätä kutsutaan lähteissä ”hyödyllisen idiootin” asemaksi: duunari saattaa vaatia kovempaa kuria työttömille huomaamatta, että se laskee lopulta hänen oman työnsä markkinahintaa.

Voiko asia näyttää paremmalta kuin se on?

Totta kai. Mutta myös päinvastoin. Jos olen päättänyt, että kaikki hallituksen tekemä on huonoa, voin joutua aivan samaan kognitiiviseen ansaan. Silloin jokainen huono uutinen näyttää todisteelta ja hyvä uutinen poikkeukselta. ”Tuokin onnistuminen johtui oikeastaan edellisen hallituksen päätöksistä.” Tai: ”Tuokin luku on väärin laskettu.” Ja taas kerran ihminen on rakentanut itselleen selityksen, joka pitää oman maailmankuvan ehjänä. Tämä on tärkeä havainto.

Kognitiivinen ansa ei kuulu vasemmistolle, oikeistolle, persuillle, kokoomuslaisille tai kenellekään muullekaan.

Se kuuluu ihmiselle.

Miksi minä sitten kirjoitan tästä myös Pissiä muroissa -palstalla?

Koska joskus pitää vähän pissiä muroihin, ja minun muroihini on pissitty. Ei siksi, että joku toinen olisi tyhmä.

Vaan siksi, että itsekin voi olla väärässä. Minua kiinnostaa erityisesti se hetki, jolloin helppo selitys alkaa tuntua liian hyvältä ollakseen totta. Jos joku sanoo: ”Valtio on kuin kotitalous.” Minä kysyn: Onko se oikeasti?, tai totean suoraan ettei ole 

Jos joku sanoo: ”Tämä maksaa vain kolme senttiä.” Minä kysyn: Paljonko se maksaa vuodessa? Jos joku sanoo: ”Verorahat menevät turhuuksiin.” Minä kysyn: Mihin ne menevät, jos ne eivät mene tähän? Jos joku sanoo: ”Vaihtoehtoja ei ole.” Minä kysyn: Kuka päätti, ettei niitä ole?

Ja jos joku sanoo: ”Meidän porukka tietää tämän asian.” Minä kysyn: Entä jos ei tiedäkään?

Kognitiiviseen ansaan lankeaminen ei ole tyhmyyttä

Kognitiiviset ansat ovat mahdollisia juuri siksi, että normaali ihminen toimii normaalisti.

Me haluamme säästää aikaa. Me haluamme ymmärtää. Me haluamme kuulua joukkoon. Me haluamme uskoa, että tekemämme päätös oli järkevä. Me haluamme nähdä maailman sellaisena, että siinä on järkeä. Ja juuri siksi hyvä selitys voi joskus olla vaarallisempi kuin huono selitys. Hyvä selitys tuntuu hyvältä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että se olisi totta.

Ehkä seuraavan kerran, kun joku kertoo minulle hyvin yksinkertaisen selityksen monimutkaiseen asiaan, en heti kysykään: ”Onko tuo oikealla vai vasemmalla?” Vaan kysyn: Mitä tästä selityksestä puuttuu? Kuka hyötyy? Kuka maksaa? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Mitä tapahtuu, jos asiaa katsotaan vuoden päästä eikä huomisen otsikossa? Ja ennen kaikkea: Näenkö minä nyt koko kuvan – vai katsonko vain sitä kohtaa, johon joku halusi minun katsovan? Siinä saattaa olla kognitiivisen ansan ja kriittisen ajattelun välinen raja. Ja joskus se raja on yllättävän ohut.

Tässä muodossa kirjoitus myös suojaa sinua yhdeltä helposti syntyvältä vastaväitteeltä: et väitä, että vain poliittinen vastapuoli lankeaa ansoihin. Myönnät lopussa, että sama mekanismi voi vaikuttaa myös sinuun ja omaan poliittiseen ajatteluusi. Se tekee tekstistä uskottavamman eikä muuttakaan sitä vain yhdeksi uudeksi poliittiseksi pamfletiksi.

Näenkö minä nyt koko kuvan – vai katsonko vain sitä kohtaa, johon joku halusi minun katsovan?

• ”Ajattelenko näin siksi, että olen perehtynyt asiaan, vai siksi, että kaikki ympärilläni ajattelevat samoin?”.
• ”Entä jos alkuperäinen oletukseni olikin väärä?”.
• ”Kuka tästä oikeasti hyötyy ja mitä jätetään sanomatta?”.

 

4.2.2 Konformismi – miksi ajattelemme usein kuten muutkin

Ihminen pitää itseään mielellään itsenäisenä ajattelijana. Todellisuudessa meihin kaikkiin vaikuttaa ilmiö, jota psykologiassa kutsutaan konformismiksi. Sillä tarkoitetaan ihmisen luontaista taipumusta mukautua oman ryhmänsä näkemyksiin, käyttäytymiseen ja jopa tapaan tulkita maailmaa.

Konformismi ei ole merkki tyhmyydestä tai heikosta luonteesta. Päinvastoin. Se on ollut ihmislajille vuosituhansien ajan selviytymiskeino. Ryhmään kuuluminen on lisännyt turvallisuutta, ja siksi ihmisen mieli etsii edelleen vahvistusta omilta viiteryhmiltään. Kun ympärillä olevat ihmiset ajattelevat samalla tavalla, heidän näkemyksensä alkaa tuntua luonnolliselta ja jopa itsestään selvältä.

Juuri tästä syystä poliittinen keskustelu voi muuttua helposti vastakkainasetteluksi. Emme enää arvioi yksittäistä väitettä sen sisällön perusteella, vaan sen perusteella, kuka sen sanoo. Jos puhuja kuuluu "meihin", hänen sanomaansa tarkastellaan myötämielisesti. Jos hän kuuluu "toisiin", etsimme herkästi syitä, miksi hän on väärässä. Tällöin oma ryhmäidentiteetti alkaa ohjata ajattelua enemmän kuin itse asia.

Konformismi näkyy myös siinä, että saman ryhmän sisällä ihmiset vahvistavat toistensa käsityksiä. Sosiaalinen media on tehnyt tästä entistä voimakkaampaa. Algoritmit tarjoavat meille usein sisältöä, joka muistuttaa jo valmiiksi omia näkemyksiämme. Vähitellen voi syntyä tunne, että lähes kaikki ajattelevat samalla tavalla kuin oma lähipiiri, vaikka todellisuudessa yhteiskunta on paljon monimuotoisempi.

Siksi jokaisen olisi välillä hyvä pysähtyä kysymään itseltään muutama yksinkertainen kysymys. Olenko muodostanut tämän mielipiteen omien havaintojeni perusteella vai siksi, että ympärilläni ajatellaan näin? Olenko todella kuunnellut toisen ihmisen perustelut vai oletanko jo etukäteen tietäväni, mitä hän aikoo sanoa? Voisiko olla olemassa myös jokin kolmas näkökulma, jota kumpikaan osapuoli ei ole tullut ajatelleeksi?

Demokratia ei edellytä sitä, että olemme samaa mieltä. Se edellyttää sitä, että uskallamme tarkastella myös omia käsityksiämme kriittisesti. Kyky muuttaa mielipidettään uuden tiedon perusteella ei ole heikkous, vaan yksi vahvimmista älyllisen rehellisyyden merkeistä.

4.2.3 Kun ympäristö muuttuu hitaasti

Harva yhteiskunta muuttuu yhdessä yössä. Suuretkin muutokset rakentuvat usein pienistä päätöksistä, joista jokainen näyttää yksinään melko vähäiseltä. Yksi laki muuttuu, yksi palvelu supistuu, yksi maksu nousee tai yksi oikeus muuttuu hieman aiempaa ehdollisemmaksi. Yksittäinen muutos ei välttämättä tunnu mullistavalta, mutta vuosien aikana niiden yhteisvaikutus voi olla huomattava.

Juuri tämän vuoksi yhteiskunnallisia muutoksia on joskus verrattu salamiviipaleisiin. Kun jokainen viipale on ohut, kokonaisuutta on vaikea havaita ennen kuin huomaa katsovansa aivan toisenlaista yhteiskuntaa kuin lähtötilanteessa.

Samalla ihmisen mieli sopeutuu muutokseen yllättävän nopeasti. Psykologiassa tästä käytetään nimitystä shifting baseline eli muuttuva vertailutaso. Se tarkoittaa, että uusi tilanne alkaa vähitellen tuntua normaalilta, vaikka aiempi lähtötaso olisi ollut hyvin erilainen. Kun muutos tapahtuu hitaasti, emme enää vertaakaan nykyhetkeä siihen, mitä oli kymmenen vuotta sitten, vaan siihen, millaista elämä oli viime vuonna.

Tämä ei tarkoita, että kaikki hitaat muutokset olisivat huonoja. Sama ilmiö toimii myös myönteiseen suuntaan. Yhteiskunta voi vähitellen vaurastua, koulutustaso nousta ja ihmisten oikeudet vahvistua niin, että uusi sukupolvi pitää niitä itsestään selvinä. Juuri siksi on tärkeää tarkastella muutoksia pitkällä aikavälillä eikä vain yksittäisten päätösten kautta.

Siksi kansalaisen tärkeimpiä taitoja on välillä pysähtyä katsomaan kokonaisuutta. Mihin suuntaan olemme kulkemassa? Mitkä muutokset ovat sattuman seurausta, mitkä tietoisia poliittisia valintoja ja mitkä ehkä välttämättömiä sopeutumisia? Vasta tällaisen pohdinnan jälkeen voimme arvioida, rakennammeko sellaista yhteiskuntaa, jonka haluamme jättää seuraaville sukupolville.

4.2.4 Kun ihminen alkaa epäillä omaa havaintoaan

Yksi yhteiskunnallisen keskustelun vaikeimmista ilmiöistä syntyy silloin, kun ihmisen omat havainnot ja julkisuudessa kerrottu todellisuus alkavat poiketa toisistaan. Jos ihminen kokee arjessaan palvelujen heikkenevän, toimeentulon vaikeutuvan tai epävarmuuden lisääntyvän, mutta hänelle toistuvasti kerrotaan kaiken olevan oikeastaan paremmin kuin ennen, voi vähitellen syntyä epävarmuus omasta arviokyvystä.

Tällaista ilmiötä kutsutaan psykologiassa kaasuvalotukseksi (gaslighting), kun toista pyritään järjestelmällisesti saamaan epäilemään omia havaintojaan. Yhteiskunnallisessa keskustelussa on syytä käyttää käsitettä harkiten, mutta sen taustalla oleva mekanismi auttaa ymmärtämään, miksi ihmiset voivat toisinaan kokea suurta ristiriitaa omien kokemustensa ja julkisen puheen välillä.

Politiikassa tämä voi näkyä esimerkiksi siten, että arvovalinnat esitetään teknisinä välttämättömyyksinä. Vaihtoehtoja ei enää käsitellä poliittisina vaihtoehtoina, vaan ainoana mahdollisena ratkaisuna. Jos samalla käytetään sanoja kuten uudistus, tehostaminen, selkeyttäminen tai välttämättömät sopeutukset, keskustelu voi siirtyä pois siitä, mitä päätöksillä todellisuudessa tavoitellaan ja millaisia seurauksia niillä on ihmisten arkeen.

Samanlainen ilmiö voi syntyä myös tilastojen tulkinnassa. Luvut itsessään voivat olla oikeita, mutta niiden esittämistapa ohjaa kuulijaa tiettyyn johtopäätökseen. Jokainen tilasto kertoo vain sen osan todellisuudesta, jonka tarkastelemiseen se on laadittu. Siksi on aina perusteltua kysyä, mitä mittari näyttää, mitä se jättää näyttämättä ja millaisia oletuksia sen taustalla on.

Ehkä tärkein suoja tällaisia ilmiöitä vastaan on poliittinen lukutaito. Se ei tarkoita epäluuloisuutta kaikkea kohtaan, vaan kykyä tarkastella asioita useasta näkökulmasta. On hyvä kysyä: perustuuko tämä väite tutkittuun tietoon vai poliittiseen tavoitteeseen? Mitä vaihtoehtoja olisi voitu esittää? Mitä jää kertomatta?

Demokratia toimii parhaiten silloin, kun kansalaiset uskaltavat luottaa omiin havaintoihinsa mutta ovat samalla valmiita myös tarkistamaan niitä uuden tiedon valossa. Avoin yhteiskunta ei pelkää kysymyksiä, sillä juuri kysymysten kautta syntyy parempi ymmärrys todellisuudesta.

4.2.5 Missä kohden muuttuu ihminen, missä kohden ympäristö

Persvako Pekan ympyrä

Kirjoittamani tarina Persvako Pekasta. perinteisestä vasenmistolaisesta duunarista joka alkoi valitsemaan asioita itseään vastaan.

Persvako Pekka syntyi aikana, jolloin työväen identiteetti rakentui melko yksinkertaisen ajatuksen varaan. Työllä rakennettiin oma elämä, mutta samalla rakennettiin myös yhteistä Suomea. Ammattiyhdistysliike, maksuton koulutus, terveyskeskukset, päivähoito ja sosiaaliturva eivät olleet Pekalle vastustajia, vaan osa sitä yhteiskuntaa, jonka hän uskoi olevan myös hänen puolellaan.

Vuosien kuluessa ympäristö kuitenkin muuttui. Julkinen keskustelu alkoi puhua yhä enemmän kilpailusta, yksilön vastuusta, tehokkuudesta ja kannustamisesta. Samalla alettiin kertoa, että hyvinvointivaltio oli muuttunut liian raskaaksi ja että juuri sitä oli kevennettävä.

Pekka ei huomannut muutosta yhdessä hetkessä. Kukaan ei tullut kertomaan hänelle, että nyt yhteiskunnan arvopohjaa ollaan muuttamassa. Muutos tapahtui vähitellen – yksi puheenvuoro, yksi uutinen, yksi vaalilupaus ja yksi leikkaus kerrallaan.

Samaan aikaan keskustelun painopiste siirtyi pois siitä, miten yhteiskunta toimii, ja kohti sitä, ketä voitiin syyttää. Työttömät, maahanmuuttajat, virkamiehet, ay-liike tai jokin muu ryhmä nousi vuorollaan ongelmien selittäjäksi. Kun huomio kohdistui toisiin ihmisiin, itse järjestelmän muutosta oli vaikeampi nähdä.

Vasta vuosien kuluttua Pekka saattoi huomata kysyvänsä itseltään, milloin asiat oikeastaan muuttuivat. Milloin terveyskeskus katosi? Milloin omavastuut kasvoivat? Milloin lasten koulusta leikattiin? Milloin epävarmuudesta tuli uusi normaali?

Ja ehkä kaikkein tärkein kysymys kuuluu: muuttuiko Pekka, vai muuttuiko hänen ympärillään oleva yhteiskunta niin hitaasti, ettei muutosta huomannut ennen kuin se oli jo tapahtunut?

Siinä kohtaa ympyrä sulkeutuu. Persvako Pekan tarina ei kerro vain yhdestä miehestä. Se kertoo siitä, kuinka kokonainen sukupolvi saattoi vähitellen omaksua uuden tavan nähdä yhteiskunta – usein huomaamattaan.

"Muuttuiko Pekka, vai muuttuiko hänen ympärillään oleva yhteiskunta niin hitaasti, ettei muutosta huomannut ennen kuin se oli jo tapahtunut?" En osaa vastata. Mutta Pekka on päättänyt jättää pelinappulana olemisen ja tekee tästä lähin itse omat päätöksensä. Aika populismin "hyödyllisenä idioottina" on ohi.

4.2.6 Hyödyllinen idiootti – vanha käsite, uusi ilmiö

•  Kun ihminen alkaa puolustaa omaa etuaan vastaan
• Vaikuttamisen näkymätön voima
• Miten meistä tulee toistemme sanansaattajia
• Kun kertomus alkaa elää omaa elämäänsä

Sanonta hyödyllinen idiootti kuulostaa loukkaavalta. Siksi haluan heti aluksi sanoa, etten tarkoita sillä ihmisen älykkyyttä enkä hänen ihmisarvoaan. Päinvastoin. Käytän kirjoituksissani useassa kohdin sanontaa hyödyllinen idiootti, koska Juuri tavalliset, ajattelevat ja rehelliset ihmiset voivat joskus päätyä tilanteeseen, jossa he alkavat puolustaa sellaista kehitystä, joka ei lopulta ole heidän oman etunsa mukaista.

Kyse ei yleensä ole hyväuskoisuudesta eikä tyhmyydestä. Kyse on tavasta, jolla ihmisen mieli toimii. Jokainen meistä rakentaa käsitystään maailmasta aiempien kokemustensa, oman viiteryhmänsä ja ympäriltään kuulemiensa kertomusten pohjalta. Kun sama viesti toistuu riittävän usein, siitä alkaa vähitellen muodostua itsestäänselvyys.

Tätä kehitystä voivat vahvistaa monet psykologiset ilmiöt. Konformismi saa meidät mukautumaan oman ryhmämme näkemyksiin. Ajatusvinoumat ohjaavat etsimään tietoa, joka tukee jo valmiiksi omaksumaamme käsitystä. Shifting baseline totuttaa meidät hitaasti muutoksiin, joita emme olisi aiemmin pitäneet hyväksyttävinä. Salamiviipalointi tekee suurista muutoksista niin pieniä, ettei niiden yhteisvaikutusta enää huomata. Kaasuvalotus voi puolestaan saada ihmisen epäilemään jopa omia havaintojaan.

Lopulta ihminen ei ainoastaan hyväksy muutosta, vaan alkaa myös itse puolustaa sitä. Hän jakaa kirjoituksia, osallistuu keskusteluihin ja perustelee muiden puolesta politiikkaa, jonka seuraukset voivat osua lopulta myös häneen itseensä. Hän toimii vilpittömästi, koska uskoo toimivansa oikein.

Ehkä juuri tässä piilee koko ilmiön surullisin puoli. Hyödyllinen idiootti ei ole pahantahtoinen ihminen. Hän on ihminen, jonka käsitys todellisuudesta on vähitellen rakentunut sellaiseksi, että hän alkaa itse vahvistaa kertomusta, jonka vaikutuksia ei vielä täysin näe.

Siksi meidän jokaisen olisi hyvä pysähtyä kysymään itseltämme myös vaikeita kysymyksiä. Mihin oma käsitykseni perustuu? Olenko tutustunut myös toisenlaisiin näkökulmiin? Voisiko olla mahdollista, että olen itsekin joskus puolustanut jotakin vain siksi, että ympärilläni kaikki muutkin ovat tehneet niin?

Ehkä tärkein taito demokratiassa ei olekaan olla aina oikeassa. Tärkein taito on säilyttää kyky tarkistaa omaa ajatteluaan myös silloin, kun se tuntuu epämukavalta.

kuka tahansa meistä voi päätyä tähän tilanteeseen.

4.2.7 Ihminen rakentaa myös sitä yhteiskuntaa, jossa itse elää

Olen viime aikoina pohtinut paljon myös sitä, kuinka paljon yhteiskunnan ilmapiiri syntyy lopulta meistä ihmisistä itsestämme. Poliitikot tekevät päätöksiä, puolueet rakentavat omia viestejään ja media nostaa esiin milloin mitäkin, mutta mikään näistä ei yksinään synnytä yhteiskunnallista ilmapiiriä. Me ihmiset annamme sille voiman.

Jos meille jatkuvasti kerrotaan, että joku toinen ihmisryhmä on syyllinen omiin vaikeuksiimme, voimme alkaa uskoa siihen. Jos työtön esitetään laiskana, maahanmuuttaja uhkana, köyhä omiin ongelmiinsa syyllisenä tai eri tavalla ajatteleva ihminen tyhmänä, alkaa vastakkainasettelu vähitellen tuntua normaalilta. Ja kun tarpeeksi moni ihminen alkaa ajatella näin, olemme jo muuttaneet yhteiskuntaa ilman, että kukaan olisi sitä välttämättä edes erikseen päättänyt.

Tässä kohtaa palaan usein ajatukseen konformismista. Ihminen on sosiaalinen olento ja haluaa kuulua joukkoon. On paljon helpompaa yhtyä oman porukan näkemykseen kuin pysähtyä kysymään, voisiko toisella sittenkin olla jotain sanottavaa. Vielä helpompaa on hyväksyä omaa käsitystä vahvistava tieto ja ohittaa sellainen tieto, joka pakottaisi ajattelemaan uudelleen.

Tämä on mielestäni yksi politiikan vaarallisimmista puolista. Meitä ei tarvitse edes varsinaisesti pakottaa mihinkään. Riittää, että meidät saadaan ajattelemaan, että "me" olemme oikeassa ja "he" ovat väärässä. Sen jälkeen alamme helposti puolustaa myös sellaisia ratkaisuja, joita emme ehkä toisessa tilanteessa pitäisi hyväksyttävinä. Siksi yhteiskunnan eheyttäminen ei voi olla vain poliitikkojen tehtävä. Se on myös meidän tehtävämme.

Minun mielestäni meidän pitäisi opetella jälleen katsomaan ihmistä ennen mielipidettä. Voisin olla hänen kanssaan eri mieltä lähes kaikesta ja silti ajatella, että hän on aivan yhtä arvokas ihminen kuin minäkin. Voisin myös kuunnella hänen perustelunsa ilman, että minun tarvitsee heti päättää, kumpi meistä voitti keskustelun. Ehkä kaikkein tärkeintä olisi opetella sanomaan itselleen joskus: entä jos minä olenkin tässä väärässä? Se ei ole heikkoutta. Päinvastoin. Minusta se on yksi vahvimmista asioista, joita ihminen voi tehdä.

Hyvinvointivaltiota ei lopulta pidä koossa pelkkä lainsäädäntö, verotus tai sosiaaliturva. Sitä pitää koossa myös ihmisten välinen luottamus. Jos menetämme kykymme nähdä toinen ihminen saman yhteiskunnan jäsenenä kuin itse olemme, voimme purkaa yhteistä yhteiskuntaamme pala palalta, vaikka kukaan ei olisi koskaan tehnyt päätöstä sen purkamisesta.

Ja ehkä tässä onkin yksi vaikeimmista kysymyksistä tulevaisuutta ajatellen: millaisia ihmisiä me itse haluamme olla siinä yhteiskunnassa, jota olemme rakentamassa?

4.2.8 Emme ole kirjan viimeinen luku

Tämän kirjoituksenn viimeiset sanat eivät kuulu yhdellekään poliitikolle, puolueelle tai hallitukselle. Ne kuuluvat niille sukupolville, jotka tulevat meidän jälkeemme. Me olemme vain yksi luku Suomen historiassa. Samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet jättivät meille koulut, kirjastot, demokratian, hyvinvointivaltion ja yhteiskunnallisen luottamuksen, jätämme me jotakin niille ihmisille, joita emme koskaan tule tapaamaan.

Jätämme heille myös ne arvot, joiden pohjalta olemme tehneet omat päätöksemme. Juuri siksi tämän päivän poliittiset ratkaisut ovat aina myös tulevaisuuden ratkaisuja.

Osa 5 Uhka vai mahdollisuus?

5.1.1 Vanha Suomi ei palaa

1980-luvun hyvinvointivaltio, jonka monet muistavat, on jo monilta osin ”haudattu ja jätetty unholaan”. Maailman muuttuminen ja talouden globalisoituminen tarkoittavat, ettei nostalgialla voida rakentaa tulevaa. Olennaista onkin erottaa järjestelmä ja arvot: vaikka tekniset rakenteet muuttuvat, arvot kuten yhteisvastuu, kohtuullisuus ja inhimillinen arvokkuus ovat ajattomia

Vanhaa Suomea ei voida palauttaa sellaisenaan. Maailma on muuttunut, talous on muuttunut, työ on muuttunut, teknologia on muuttunut ja ihmiset ovat muuttuneet. Siksi kysymys ei voi olla siitä, palautammeko menneen. Kysymys on siitä, mitkä menneisyyden arvot ovat edelleen säilyttämisen arvoisia.

Tässä olisi hyvä erottaa toisistaan järjestelmä ja arvot. Kaikkea vanhaa ei pidä palauttaa. Mutta esimerkiksi yhteisvastuu, kohtuullisuus, koulutus, mahdollisuus uuteen alkuun ja ajatus siitä, ettei kaveria jätetä, eivät ole mitään vanhentuneita teknisiä ratkaisuja. Ne ovat hyvinvointivaltion tunnusarvoja.

5.1.2 Muutos voi olla uhka

Uhka ei ole vain taloudellinen, vaan se liittyy siihen, mitä lähteet kutsuvat ”sakin hivutukseksi” tai ”shifting baseline” -ilmiöksi.

• Hidas rapautuminen: Kun palveluita heikennetään ”salamiviipaleina”, kansa tottuu kurjuuteen pikkuhiljaa, eikä tunnista kriisiä ennen kuin se on ohi.
• SISH (State-Inflicted Social Harm): Politiikka, joka tietoisesti tuottaa sosiaalista haittaa haavoittuvimmille ryhmille, murentaa yhteiskunnallista koheesiota ja luottamusta.
• TINA-vankila: Uhka on myös kielellinen; jos uskomme, ettei vaihtoehtoja ole, luovumme samalla demokraattisesta toimijuudestamme

• salamiviipaleet
• shifting baseline
• TINA
• polarisaatio
• konformismi
• ajatusvinoumat
• kaasuvalotus
• poliittinen teatteri
• hyödyllisen idiootin rooli.

Ne eivät enää ole uusia käsitteitä, vaan työkaluja, joilla lukija ymmärtää poliittista muutosta.

Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos ihmiset tottuvat vähitellen siihen, että heidän palvelunsa vähenevät, turvansa heikkenee ja epävarmuutensa kasvaa – mutta jokainen yksittäinen muutos näyttää vielä siedettävältä?  Shifting baseline saa aivan uuden todellisen käytännön merkityksen.

5.1.3 Mutta muutos voi olla myös mahdollisuus

Jos vanha rakenne ei enää toimi, sitä ei tarvitse välttämättä puolustaa sellaisenaan. Voidaan kysyä:

Mitä jos emme yritäkään palauttaa vanhaa hyvinvointivaltiota, vaan rakennamme uuden?

Onko mahdollisuuksia pitää kiinni hyvinvointivaltion aikaisemmasta roolista jollain muulla keinoin?

Tuleeko tulevaisuus

• teknologian mahdollisuuksista
• tekoälystä
• työn muuttumisesta
• koulutuksesta
• yrittäjyydestä
• paikallisyhteisöistä
• ennaltaehkäisevästä yhteiskuntapolitiikasta
• uudenlaisesta julkisesta ja yksityisestä yhteistyöstä
• siitä, mitä hyvinvointi tarkoittaa BKT:n ulkopuolella.

• Uudet mittarit: Voimme siirtyä pelkästä BKT-keskeisyydestä kohti yhteisöllistä pääomaa ja hyvinvointia, jota ei mitata vain rahassa.
• Teknologia ja ihminen: Tekoäly ja robotisaatio voivat poistaa työn pakkoa ja mahdollistaa uudenlaisen osallisuuden, jos niiden tuottama hyöty jaetaan oikeudenmukaisesti.
• Ennaltaehkäisy: Mahdollisuus on siinä, että alamme nähdä sote-menot kuluina säästämisen sijaan investointeina, jotka estävät kalliit ongelmat tulevaisuudessa

 5.1.4 Entä jos meidän pitäisi ajatella koko talous uudelleen?

Miksi yhteiskunnan eri osat asetetaan niin helposti vastakkain?

Julkinen sektori tarvitsee yksityistä.
Yksityinen sektori tarvitsee julkista.
Yritys tarvitsee koulutettuja työntekijöitä.
Työntekijä tarvitsee toimivat työmarkkinat.
Yritys tarvitsee infrastruktuurin.
Yhteiskunta tarvitsee yrityksiä.

( JOT) Jos varaosaliikkeessä pidetään vain kolme männänrengasta, koska "keskimääräinen tarve on kolme", mutta moottoriremontissa tarvitaan neljä, järjestelmä on optimoitu laskennallisesti mutta epäonnistuu käytännössä.

Sama voi tapahtua yhteiskunnassa.

Kaikkea ei voi optimoida keskiarvon mukaan.

Yhteiskunta ei ole Excel-taulukko. Ihmiset eivät ole keskiarvoja.

• Trickle-up -malli: Talous rakentuu kestävimmin alhaalta ylöspäin. Pienituloisten ostovoiman tukeminen on tehokkainta elvytystä, sillä se palauttaa rahan välittömästi kotimaiseen kiertoon.
• ”Puhdas vesi kaivossa”: Kuten sanonta kuuluu, ”ei kannettu vesi kaivossa pysy”. Samoin säästötilille jumittuva varallisuus ei pyöritä taloutta, mutta arjen kulutukseen menevä raha pyörittää. Veden ei kuulukaan pysyä kaivossa.

5.1.5 Uusi yhteiskuntasopimus

Miltä uusi sopimus näyttäisi?

• Luottamuksen palauttaminen: Siirtyminen tarveharkintaisesta ja nöyryyttävästä mallista kohti luottamusta, kuten perustuloa tai universaaleja palveluita.
• Yhteinen vastuu:  omakirjoittamani  viisaus ”ei enempää kuin jaksaa, mutta ei vähempääkään kuin pystyy” toimisi moraalisena ankkurina.
• Riippuvuus toisistamme: Hyväksytään tosiasia, ettei kukaan ole ”oman onnensa seppä”, vaan olemme kaikki riippuvaisia toisistamme – se on elossa olemisen ydin

Ei enää:

Mitä ihminen maksaa valtiolle? Valtio kuitenkin oikeasti auttaisi heikompiaan vaikkei automaatti olisikaan. Kaksoisstandartin aika olisi ohi.

Vaan:

Mitä me kaikki olemme valmiita tekemään sen eteen, että tämä yhteiskunta toimii myös seuraavalle sukupolvelle?

Vastuu ei olisi vain:

"Pidä itse huolta itsestäsi."

Vaan:

Pidä huolta itsestäsi, läheisistäsi, yhteisöstäsi ja siitä yhteiskunnasta, jonka jäsen olet.

 

"Se on meidän kaikkien vastuu."

5.1.6 Tulevaisuus ei ole luonnonlaki

Politiikassa tulevaisuus esitetään helposti sellaisena, että: "Näin tulee tapahtumaan."

Mutta oikeastaan: Tulevaisuus ei ole ennuste. Se on suurelta osin valintojen seuraus.

Tässä TINA-ajattelu voidaan kääntää ympäri. Jos joku sanoo: "Ei ole vaihtoehtoa." lukijan pitäisi oppia kysymään:

"Miksi ei ole?"

• Valintojen summa: Tulevaisuus ei tapahdu meille, vaan me teemme sen valinnoillamme joka päivä.
• Demokratian ydin: Murtamalla TINA-retoriikan palautamme politiikan sinne, minne se kuuluu: vaihtoehtojen väliseksi kamppailuksi.
• Velkajarru ei ole shakkimatti: Vaikka nykyiset rakenteet on suunniteltu sitomaan kädet, poliittinen tahto voi ne aina purkaa

Ja vielä tärkeämpi kysymys: "Kenen määrittelemä vaihtoehdottomuus tämä on?"

Poliittisen lukutaidon oppiminen  on lähes välttämättömyys.

n

5.1.7 Toivo ei tarkoita, että kaikki järjestyy automaattisesti

 

Toiveikkuus ei ole pelkästään "kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu" -toiveikkuutta. Se on enemmän:

"Mikään ei muutu, ellemme todella muuta sitä."

• Äänestäminen ja vaikuttaminen: Se on työkalu, jolla suuntaa muutetaan.
• Poliittinen lukutaito: Kyky nähdä ”teatterin” ja retoriikan läpi antaa kansalaiselle vallan takaisin kirkastamalla silmät sumutuksesta.
• ”Silmut lumen alla”: Uuden yhteiskunnan silmut ovat jo täällä, mutta ne tarvitsevat meidän huolenpitoamme ja uskoamme kasvaakseen.

Ja siinä on valtava ero.

En tiedä, millainen Suomi on kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. En tiedä, pystymmekö palauttamaan kaiken sen, minkä olemme vuosien aikana menettäneet. Enkä edes ajattele, että meidän pitäisi yrittää palauttaa kaikkea ennalleen. Mutta yhden asian tiedän. Tulevaisuutta ei ole vielä kirjoitettu. Se, millaiseksi Suomi muodostuu, riippuu myös siitä, millaisia asioita me pidämme tavoittelemisen arvoisina.

Siksi tämä kaikki voi olla joko uhka tai mahdollisuus.

Uhka, jos tyydymme siihen, että näin nyt vain kuuluu olla. Mahdollisuus, jos ymmärrämme, että yhteiskuntaa voidaan edelleen muuttaa. Kysymys ei lopulta ole siitä, palaammeko menneisyyteen.

Kysymys on siitä, millaisen tulevaisuuden haluamme rakentaa. 

Me olemme avainasemassa siinä mitä rakennamme. Ei tätä kukaan muukaan ole valmistamassa meidän puolestamme. Ja jos on kuitenkin joku muu, se ei välttämättä ole lainkaan se mitä halusimme.

 

Lopuksi

Kirjoituksen ensimmäisessä luvussa kysyin, millaiseksi hyvinvaltio on muuttumassa. Tämän kirjoituksenn viimeisessä luvussa kysyn jotakin vielä tärkeämpää. Millaiseksi me haluamme Suomen muuttuvan? Ehkä kaikkein rehellisin vastaus on se, ettemme voi tietää kaikkea siitä, millaisia haasteita tulevat sukupolvet joutuvat kohtaamaan. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, millaiset lähtökohdat he saavat niitä kohdatessaan.

Voimme jättää heille yhteiskunnan, jossa luottamus on korvattu epäluulolla tai yhteiskunnan, jossa ihmiset kokevat edelleen kuuluvansa samaan tarinaan. Voimme jättää heille yhteiskunnan, jossa mahdollisuudet jakautuvat yhä harvemmille tai yhteiskunnan, jossa uusi alku on edelleen mahdollinen.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kuinka paljon yhteiskunnalla on varaa investoida ihmisiin. Tärkeämpi kysymys kuuluu, kuinka paljon meillä on varaa olla investoimatta heihin. Hyvinvointivaltiota ei rakennettu meitä varten. Se rakennettiin myös niitä varten, joita emme koskaan tule tuntemaan.

Nyt on meidän vuoromme päättää, millaisen Suomen jätämme heidän rakennettavakseen. Sillä lopulta me emme peri Suomea aikaisemmilta sukupolvilta. Me lainaamme sitä tulevilta. Ja juuri siksi kaikkein tärkein poliittinen kysymys on lopulta kaikkein inhimillisin kysymys:

Millaisen Suomen jätämme jälkeemme?

Vielä yksi ajatus

Jos joku on lukenut aikaisempia kirjoituksiani "Pissiä muroissa" sivuiltani, saattaa yllättyä tämän kirjoituksen neutraalimmasta sävystä. Olen vuosien varrella kirjoittanut kymmeniä, ellei jopa satoja välillä hyvin piikikkäitä satiirisia yhteiskunnallisia kirjoituksia. Olen perustanut kokonaan oman "Pissiä muroissa" -palstan siksi, että joskus asioita on helpompi tarkastella satiirin, huumorin ja pienen provosoivan piikittelyn kautta.

Myönnän avoimesti, etten ole ollut lainkaan tyytyväinen Suomen nykyiseen poliittiseen suuntaan. Olen suhtautunut kriittisesti moniin tämän vahvasti oikeistolaiseksi kokemani hallituksen tekemiin ratkaisuihin ja siihen arvomaailmaan, jota ne mielestäni osaltaan heijastavat.

Piikittely ei kuitenkaan ole koskaan ollut itse tarkoitus siinä mielessä kuin sen helposti mieltää. Sen tarkoituksena on ollut pysäyttää hetkeksi miettimään. Entä jos asiaa katsoisikin hieman toisesta näkökulmasta? Entä jos jokin itsestään selvänä pidetty totuus ei olekaan aivan niin yksiselitteinen kuin kuvittelemme? Entä jos vaihtoehtoja onkin enemmän kuin meille toisinaan kerrotaan? Siksi kirjoitin itsensä Persvako Pekan tarinan myös Sanni sekä Lassi lastensa kautta

Ehkä juuri siksi en ole halunnut kirjoittaa tätä kirjoitusta syyttävällä sormella osoittaen. Yhteiskunta ei rakennu yhden hallituksen aikana eikä se myöskään romahda yhden hallituksen päätöksiin. Sen rakentamiseen osallistuu jokainen sukupolvi vuorollaan. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että luopuisin kriittisyydestäni. Päinvastoin. Välittäminen näkyy joskus myös kriittisyytenä. On vaikea olla välinpitämätön sellaisista asioista, joita pitää tärkeinä.

Minulta on joskus kysytty, millaista Suomea oikein toivon. Vastaukseni on lopulta varsin yksinkertainen. Toivon takaisin jotakin sellaista, mitä meillä mielestäni oli enemmän vielä vuosikymmeniä sitten. En tarkoita sitä, että kaikki olisi ollut ennen paremmin. Ei ollut. Suomi ei ole koskaan ollut täydellinen yhteiskunta. Olemme monessa asiassa myös parempi maa kuin ennen.

Kaipaan kuitenkin sitä ajatusta Suomesta, joka välitti kansalaisistaan. Suomesta, jossa hyvinvointivaltio ymmärrettiin yhteisenä investointina eikä pelkästään menoeränä. Suomesta, jossa yhteiskunnan vahvuutta mitattiin myös sillä, kuinka se kohteli kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Suomesta, jossa uskottiin siihen, että seuraava sukupolvi elää hieman paremmin kuin edellinen. Tämän perinteisen Suomen haluan takaisin.

Ehkä kaipaan ennen kaikkea sitä luottamusta, joka sitoi ihmisiä, sukupolvia ja yhteiskuntaa yhteen. En kuitenkaan toivo paluuta menneisyyteen. Toivon jotakin paljon vaikeampaa – sitä, että onnistuisimme rakentamaan tulevaisuuden Suomen, joka osaisi ottaa mukaansa parhaat asiat sekä menneisyydestä että nykyisyydestä.

Jos tämä kirjoitus onnistuu herättämään uusia kysymyksiä, se on onnistunut tehtävässään. Jos se saa jonkun tarkastelemaan omia käsityksiään hieman uudesta näkökulmasta, olen tyytyväinen. Ja jos se saa meidät pohtimaan yhdessä sitä, millaisen Suomen haluamme jättää lapsillemme ja lastenlapsillemme, on se saavuttanut enemmän kuin osasin toivoa.

Lopulta tällä kirjoituksella on vain yksi toive.

Ei se, että olisimme kaikesta samaa mieltä, vaan se, ettemme lakkaisi välittämästä siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämme – ja millaisen yhteiskunnan jätämme jälkeemme.

Leif Kuismanen

 

 

 

Lähdeluettelo

Tässä on lähdeluettelo aineistosta nimiineen ja tiivistelmineen:

• Enemmän töitä, ei vähemmän! Painava syy tehdä työtä! ( ja muuta paskaa ): Satiirinen kirjoitus, joka kritisoi hallituksen leikkauspolitiikkaa ja väittää hyvinvointivaltion tulleen lopullisesti haudatuksi. Tekstissä pureudutaan ironian kautta siihen, kuinka köyhien kurjistamista käytetään tietoisena "kannustimena" ja kuinka asiantuntijamallinnusten puute korvataan vetoamalla "tavalliseen järkeen". 

• Kilpikiiltää ja balalaikkai so osa 6 .pdf [PDF
  Laaja kooste uutisartikkeleita, asiantuntija-analyyseja ja kansalaiskeskusteluja, jotka pureutuvat valtiontalouden nykytilaan ja Marinin sekä Orpon hallitusten finanssipoliittisiin toimiin. Aineisto käsittelee muun muassa Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) raporttia menolisäyksistä, velkaantumisen jatkumista ja Suomen joutumista EU:n alijäämämenettelyn piiriin.

• Hallitus pitää vaalilupauksistaan kiinni: Videoanalyysi, jossa väitetään hallituksen pitäneen ainoastaan ne lupaukset, jotka se antoi kulisseissa suuryrityksille ja elinkeinoelämälle. Näihin kuuluvat muun muassa työntekijöiden neuvotteluaseman heikentäminen ja ammattiyhdistysliikkeen murentaminen.

• Kuka on leksa [URL]
  Lähde esittelee kirjoittajan (Leif Kuismanen) monipuolisen taustan, joka ulottuu autoasentajasta IT-kouluttajaksi, yritysneuvojaksi ja yrittäjyysvalmentajaksi. Tekstissä korostuu näkemys osuustoiminnasta yhteisöllisyyden ja vastuunkannon välineenä muuttuvassa työelämässä.

• Maanpuolustus minun silmin. Yhteisöllisyys on osa maanpuolustusta. 
  Kirjoitus käsittelee omasta näkemyksestäni maanpuolustustahtoa ja yhteisvastuuta peilaten niitä sota-ajan sukupolven kokemuksiin. Kirjoittaja korostaa, että yhteisöllisyys on keskeinen osa maanpuolustusta ja että jokaisen tulisi tehdä se, mihin pystyy.

• Mitä hyvinvointivaltio tarkoittaa tänä päivänä
  Henkilökohtainen vertailu 1980-luvun maksuttomien palveluiden ja nykyisen leikkauskehityksen välillä. Kirjoittaja kuvaa arjen havaintoja, kuten julkisten palveluiden rapautumista ja harrastustuen leikkaamista, nähden ne merkkeinä hyvinvoinnin kaventumisesta.
• Lähtökohdat, onko jokainen "oman onnensa seppä": Johtava sosiaalityöntekijä Pia Koskikurun puhutteleva teksti, joka haastaa myytin yksilöstä oman onnensa seppänä. Kirjoitus listaa lukuisia lapsuuden ja nuoruuden lähtökohtia – terveyden, turvallisuuden ja taloudellisen tuen – jotka määrittävät ihmisen menestysmahdollisuudet jo ennen syntymää.
• Mihin hittoon on kadonnut yhteisöllisyys?: Pohdinta suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta, jossa perinteinen yhteisöllisyys ja keskinäinen vastuu ovat vaihtuneet yksilökeskeisyyteen ja valtion näkemiseen pelkkänä rasitteena. Tekstissä peräänkuulutetaan ymmärrystä siitä, että hyvinvointivaltio on ollut arvovalinta, joka perustuu riippuvuuteen toisistamme.
• Miksi progressiivinen verotus?: Taloudellinen analyysi, joka perustelee maksukyvyn mukaan verottamista yhteiskunnan taloudellisena vakausperiaatteena. Tekstissä esitetään, että rahan kierto pienituloisten kautta on tehokkaampaa kuin varallisuuden kasautuminen, joka voi "tukkia" talouden verenkierron.
• Mitä hyvinvointivaltio tarkoittaa tänä päivänä: Henkilökohtainen vertailu 1980-luvun maksuttomien palveluiden ja nykyisen leikkauskehityksen välillä. Kirjoittaja kuvaa arjen havaintoja, kuten Kela-toimistojen vartijoita ja kunnallisten harrastusmahdollisuuksien katoamista, nähden ne merkkeinä hyvinvoinnin kaventumisesta.
• Mitä sä palkalla teet? Kasaa ittes ja keksi jotain pärjätäksesi.: Analyysi Suomen siirtymästä kohti ekstraktiivista omistajakapitalismia, jossa varallisuus keskittyy kapealle eliitille samalla kun julkisia rakenteita ajetaan alas. Tekstissä käsitellään "itsepalveluvankilan" rakentamista ja kuluttajien ostovoiman tietoista murentamista.
• Onko Orpon hallitus onnistunut? Tuhotaanko nyt hyvinvointi? Orporules!: Kriittinen arvio Petteri Orpon hallituksen onnistumisesta toteuttaa elinkeinoelämän pitkäaikaisia haaveita "hattutempun" omaisesti. Lähde listaa hallituksen tekemät rajut leikkaukset ja väittää Kokoomuksen pelanneen itselleen täydellisen shakkimatin, jota tulevien hallitusten on vaikea purkaa.
• Orpo tuhosi Suomen 20260719 osa6.pdf: Laaja kooste sosiaalisen median keskusteluja, uutisia ja asiantuntijalausuntoja, jotka kritisoivat hallituksen talous- ja sote-politiikkaa. PDF sisältää muun muassa Aleksi Salosen analyyseja valtiovarainministeriön laskentamallien ideologisuudesta ja velkajarrun luonteesta.
• Orpo tuhosi suomen. Mille tulevaisuudelle toiveet asetetaan?: Jäsennelty ehdotus kirjaksi tai verkkosarjaksi, joka analysoi hyvinvointivaltion alasajoa teemoittain. Tekstissä korostetaan, että hyvinvointivaltion muutos on poliittinen valinta, joka muuttaa käsitystämme ihmisestä ja yhteisvastuusta.
• Orpo tuhosi Suomen 20260719 osa26.pdf [PDF]
  Laaja kooste, joka analysoi hyvinvointivaltion alasajoa teemoittain, sisältäen asiantuntija-analyyseja muun muassa koulutuksen maksullisuudesta ja terveydenhuollon maksukorotuksista. Aineistossa perataan yksityiskohtaisesti työllisyyslaskelmien ja todellisuuden ristiriitaa sekä sote-järjestöjen rahoituskriisiä.
• Orpon politiikan analyysi 9.12.2025. Ei kai vaan totta? !!: Syvällinen tarkastelu hallituksen talouspolitiikan ideologisista peruspilareista, kuten trickle-down (valumatalous) ja austerity (talouskuri). Analyysi väittää hallituksen pyrkivän luomaan "massiivisen työvoimareservin" leikkausten avulla.
• Pelotellen, leikaten, kurjistaen, jopa valehdellen päättyy poliittinen vuosi 2025: Kooste vuoden 2025 poliittisesta ilmapiiristä, jossa Suomea verrataan "vuotavaan veneeseen", josta elinvoima pakenee ulkomaille. Tekstissä analysoidaan "tuntematonta jarrua" eli ostokyvyn puutetta, jota hallitus väittää ostohaluttomuudeksi.
• Rahan kiertokulku trickle down tai trick up, mikä nyt on tilanne / keskustelu , Mistral: Tekoälykeskustelu, joka havainnollistaa eri varallisuusluokkien kulutuskäyttäytymistä ja rahan palautumista valtiolle. Johtopäätöksenä on, että pienituloisten tukeminen palauttaa rahan kiertoon nopeimmin.
• SISH (”state-inflicted social harm”): Katsaus kriminologiseen käsitteeseen, joka tarkoittaa valtion tietoisesti aiheuttamaa sosiaalista haittaa. Lähde peilaa Britannian talouskuripolitiikan seurauksia, kuten köyhyyden ja rikollisuuden kasvua, nykyiseen Suomen tilanteeseen.
• Sifting baseline funtsintaa: Analyysi ilmiöstä, jossa yhteiskunta tottuu hitaasti palveluiden ja elintason rapautumiseen, pitäen uutta huonompaa tasoa normaalina. Tekstissä todetaan, että tämä "sukupolvien amnesia" toimii politiikan implisiittisenä ohjausmekanismina.
• Sifting baseline funtsintaa. "Uuden normaalin" haikailua: Jatkoanalyysi edelliseen teemaan, jossa pohditaan "SISH"-ilmiön ja "Shifting baseline" -syndrooman käyttöä poliittisina työkaluina ideologisen rakennemuutoksen luomisessa.
• Talouspolitiikan ja Hyvinvointivaltion Kriittinen Tarkastelu 10.8.2025: Kattava kooste, joka tiivistää hallituksen tavoitteet työn hinnan devalvoimiseksi ja asiantuntijoiden varoitukset leikkausten inhimillisistä kustannuksista.
• Trickle down, eikä austerity ole ehkä ole toimivin ratkaisu talousmalliksi. Olisiko trickle up toimivampi, vai peräti new deal? TINA ?: Laaja katsaus eri talousteorioihin ja niiden historiallisiin epäonnistumisiin (kuten Reaganomics). Teksti analysoi myös TINA-retoriikkaa (ei vaihtoehtoa) poliittisena suojakilpenä.
• Tuhlarit taas tuhoamassa yhteiskuntaa, rahaa riittää ja lisää kaivetaan jostain.: Kritiikkiä hallituksen rahankäytöstä, jossa väitetään varallisuuden valuvan köyhien taskuista suuryrityksille ja yksityisille terveysfirmoille. Lähde nostaa esiin Kokoomuksen historian merkittävänä velanottajana.
• Työttömien määrä lisääntyy edelleen. Tavoite, vai vahinko? (työllisyys): Analyysi työttömyydestä "työmarkkinoita terveyttävänä" tilanteena oikeistolaisessa ideologiassa. Teksti väittää korkean työttömyyden olevan vipuvarsi työn hinnan alentamiseksi.
• Raportti Persvako Pekan tarinasta
  Analyysiraportti, joka purkaa poliittista teatteria ja kielen valtaa "Persvako Pekan" saagan kautta. Raportti esittelee retoriset arkkityypit ja Sannin "Yhteen hiileen" -projektin, joka opettaa poliittista lukutaitoa manipulointia vastaan.
• persvako pekka osat 1 - 14.pdf [PDF]
  Kuvitteellinen tarinasarja perinteisestä duunarista Pekasta, joka ajautuu populistisen retoriikan myötä äänestämään omaa etuaan vastaan. Tarina kuvaa Pekan poliittista heräämistä tyttärensä Sannin avulla, joka opettaa näkemään kielellisen teatterin ja kulissien taakse.
• Se Suomi johon synnyin on jo tuhottu [URL]
  Kirjoitus tiivistää viisi keskeistä kohtaa, joilla hallitus on murentanut yhteiskuntasopimusta: universaalisuuden poistaminen, TINA-retoriikka, SISH (valtion aiheuttama sosiaalinen haitta), velkajarru ja työmarkkinoiden raaistaminen.
• Äly hoi älä jätä!
  Lähde pohtii älykkyyden ja viisauden eroa päätöksenteossa sekä esittelee eri talouspolitiikan malleja, kuten trickle-down ja trickle-up. Teksti sisältää taulukoita poliittisesta manipuloinnista, TINA-retoriikasta ja konformismin vaikutuksista julkiseen keskusteluun.
• Työttömien määrä lisääntyy edelleen. Tavoite, vai vahinko? (työllisyys): Samaan teemaan pureutuva raportti, joka paljastaa Työmarkkinatorin "haamutyöpaikat" ja kritisoi valtiovarainministeriön huteriksi väitettyjä työllisyyslaskelmia.
• Veroton tulevaisuus: Satiirinen listaus kymmenistä verovaroin ylläpidetyistä rakenteista (kuten oikeusturva, infrastruktuuri ja valvonta), jotka haastavat verojen vastustajat pohtimaan elämää ilman yhteiskunnan peruskalliota.

Lähdeaineistossa on lisäksi yhteensä 449 tunnistettavaa yksittäistä kansalaiskommenttia tai puheenvuoroa. Aineisto on kerätty lehtiartikkeleista sekä niiden kommenttikentistä, sekä Some alustoilta julkaisuista kirjoituksista sekä niiden kommenteista.

Sisältö tiivistettynä

 

Hyvinvointivaltion murros vuonna 2026 – ideologinen valinta vai taloudellinen välttämättömyys?

Vuoden 2026 yhteiskunnallinen keskustelu on Suomessa ollut poikkeuksellisen kiivasta. Petteri Orpon hallituksen (kokoomus, perussuomalaiset, RKP ja kristillisdemokraatit) harjoittama politiikka on jakanut voimakkaasti mielipiteitä. Toisten mielestä kyse on välttämättömistä talouden tasapainottamistoimista, toisten mielestä taas hyvinvointivaltion järjestelmällisestä purkamisesta.

Tämä laaja aineisto koostuu kansalaisten kommenteista, poliitikkojen lausunnoista, uutisartikkeleista, asiantuntija-analyyseistä sekä blogikirjoituksista. Sen keskeinen kysymys kuuluu: onko kyse välttämättömyydestä vai tietoisista poliittisista arvovalinnoista?

Hyvinvointivaltion rakenteita puretaan useilla sektoreilla

Hallituskauden aikana muutokset ovat kohdistuneet lähes kaikkiin hyvinvointivaltion keskeisiin rakenteisiin.

Sosiaaliturvassa indeksijäädytykset, työttömyysturvan suojaosan poistaminen sekä lapsikorotusten lakkauttaminen ovat heikentäneet erityisesti lapsiperheiden toimeentuloa ja lisänneet köyhyyttä.

Terveydenhuollossa asiakasmaksujen korotukset ovat nousseet paikoin jopa 90 prosenttiin samalla, kun hoitotakuuta on heikennetty. Muutosten seurauksena hoitoon hakeutumisen arvioidaan vähentyneen ja eriarvoisuuden kasvaneen.

Työmarkkinoilla on heikennetty irtisanomissuojaa, rajoitettu lakko-oikeutta sekä pidennetty työttömyysturvan työssäoloehtoa, mikä on muuttanut työntekijöiden neuvotteluasemaa aiempaa heikommaksi.

Koulutuksen puolella aikuiskoulutustuki on lakkautettu ja ammatilliseen koulutukseen kohdistettu merkittäviä leikkauksia. Muutosten pelätään kaventavan mahdollisuuksia osaamisen päivittämiseen ja pitkällä aikavälillä vaikuttavan koulutustasoon.

Myös järjestökenttä on kokenut mittavia leikkauksia. STEA-avustuksia on leikattu noin 190 miljoonaa euroa, mikä merkitsee käytännössä avustusten puolittumista. Tämä on vaarantanut monien ennaltaehkäisevien palveluiden sekä kriisityön jatkuvuutta.

Tilastot kertovat suunnan muutoksesta

Hallituskauden kehitystä kuvaavat luvut ovat herättäneet runsaasti keskustelua.

Työttömyysaste on noussut 7,2 prosentista 11,6 prosenttiin, mikä on nostanut Suomen EU-maiden korkeimpien työttömyyslukujen joukkoon. Työllisten määrä on vähentynyt noin 64 000 henkilöllä, vaikka hallituksen tavoitteena oli kasvattaa työllisyyttä 100 000 henkilöllä.

Valtionvelka on kasvanut noin 150 miljardista eurosta lähes 200 miljardiin euroon. Konkurssien määrä on noussut keskimäärin 239 konkurssista kuukaudessa 357 konkurssiin. Asunnottomien määrä on kasvanut 3 400 henkilöstä 4 579 henkilöön, ja pitkäaikaistyöttömiä on jo 139 200, mikä merkitsee noin 19 prosentin kasvua vuodessa.

Velkajarru – talouspolitiikkaa vai poliittinen sopimus?

Keskeiseksi kiistakysymykseksi on noussut niin sanottu velkajarru.

Kriitikoiden mukaan Suomi on asettanut itselleen Euroopan unionin vaatimuksia huomattavasti tiukemman velkatavoitteen. Kansallinen 40 prosentin velkatavoite on selvästi ankarampi kuin EU:n 60 prosentin raja.

Toinen kritiikin kohde liittyy valtiovarainministeriön käyttämiin laskentamalleihin. Finanssipoliittiseksi kertoimeksi on arvioitu 0,5–0,6, kun kansainvälisessä tutkimuksessa vastaava luku on usein sijoittunut välille 1,4–1,5. Tämän on katsottu johtavan siihen, että julkisten menoleikkausten todelliset vaikutukset näyttävät laskelmissa pienemmiltä kuin ne käytännössä ovat.

Kolmanneksi velkajarrun on katsottu olevan luonteeltaan poliittinen sopimus, joka ei sido juridisesti tulevia eduskuntaryhmiä.

Veropolitiikka jakaa vaikutuksensa eri tavoin

Veropolitiikan vaikutukset ovat kohdistuneet eri tuloluokkiin eri tavoin.

Pienituloisten ostovoiman arvioidaan heikentyneen 1–5 prosenttia indeksijäädytysten sekä muiden leikkausten seurauksena. Keskituloisilla vaikutukset ovat olleet pääosin neutraaleja tai lievästi negatiivisia.

Suurituloiset ovat puolestaan hyötyneet merkittävistä veronkevennyksistä. Esimerkkilaskelmien mukaan 10 000 euroa kuukaudessa ansaitsevan käytettävissä olevat tulot kasvavat noin 500 eurolla kuukaudessa, kun taas miljonäärin verohyöty voi nousta noin 4 500 euroon kuukaudessa.

Yritysten yhteisöveroa on alennettu 20 prosentista 18 prosenttiin, minkä vuosikustannusten arvioidaan olevan noin miljardi euroa.

Trickle-down-teoria ei vakuuta kriitikoita

Talouspolitiikan taustalla vaikuttavaa niin sanottua trickle-down-ajattelua on kritisoitu voimakkaasti.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkimusten mukaan yhteisöveron alentaminen ei ole lisännyt investointeja odotetulla tavalla. Samalla varallisuus on keskittynyt entisestään, sillä varakkain kymmenen prosenttia suomalaisista omistaa jo 51,8 prosenttia nettovarallisuudesta.

Kotitalouksien yhteenlaskettu varallisuus on kasvanut yli 200 miljardilla eurolla ja ylittää nykyisin 900 miljardia euroa.

Sosiaaliset seuraukset näkyvät lapsiperheissä ja terveydenhuollossa

Lapsiperheköyhyyden kasvu on ollut yksi keskeisimmistä huolenaiheista. Suomessa elää jo 137 400 lasta pienituloisissa perheissä, mikä merkitsee 14 300 lapsen kasvua aiempaan tilanteeseen verrattuna. THL:n arvion mukaan noin 27 000 uutta lasta on pudonnut köyhyysrajan alapuolelle.

Työttömyysturvan lapsikorotusten poistaminen merkitsee lapsiperheille 125–237 euron kuukausittaista tulonmenetystä.

Terveydenhuollossa perusterveydenhuollon asiakasmaksut ovat nousseet noin 50 prosenttia ja erikoissairaanhoidon maksut noin 60 prosenttia. Samaan aikaan sote-järjestöjen rahoitusta on leikattu merkittävästi.

Yksittäisten ihmisten kohtalot ovat nousseet julkiseen keskusteluun. Esimerkiksi 98-vuotias kuntoutusylilääkäri Pekka Raudaskoski ei ole saanut tarvitsemaansa kuntoutusta.

Toimeentulotuen kiristykset ja yleistuen byrokratia

Toimeentulotukea on leikattu jo 5 700 ihmiseltä, joista 5 500 tapauksessa leikkaus on ollut 50 prosenttia perusosasta. Käytännössä yksin asuvan henkilön toimeentulotuen perusosa voi pudota 578 eurosta 289 euroon kuukaudessa, mikä tarkoittaa noin 9,64 euroa päivässä.

Kelan arvion mukaan leikkausten kohteeksi joutuvien määrä tulee kasvamaan tulevaisuudessa.

Samalla valmisteltu yleistukiuudistus on herättänyt kritiikkiä byrokratian lisääntymisestä. Hakijoiden on todistettava olevansa riittävän vähävaraisia saadakseen etuutta, lomakkeiden on katsottu pakottavan hakijat käyttämään osin virheellisiä luokitteluja ja Kelan tietojen keräämisen lainmukaisuudesta on esitetty kysymyksiä. Uuden tukijärjestelmän piiriin on siirtynyt noin 240 000 ihmistä.

Poliittinen keskustelu kärjistyy

A-studion keskustelussa sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydmanin ja vihreiden puheenjohtajan Sofia Virran näkemykset erosivat jyrkästi toisistaan.

Rydman katsoi, etteivät leikkaukset kohdistu kaikkein köyhimpiin ja että asiakasmaksut kohdistuvat maksukykyisiin kansalaisiin. Virran mukaan juuri pienituloiset kärsivät muutoksista eniten.

THL:n arviot ovat tukeneet käsitystä siitä, että erityisesti tasamaksut kohdistuvat suhteellisesti voimakkaammin pienituloisiin.

Poliittisen retoriikan analyysissä keskeiseksi käsitteeksi nousee TINA-ajattelu (There Is No Alternative), jossa poliittiset ratkaisut esitetään välttämättöminä eikä vaihtoehtoja tunnusteta olevan olemassa. Samalla poliittiset arvovalinnat näyttäytyvät teknisinä pakkoina.

Keskustelua ovat leimanneet myös vastakkainasettelut "ahkerien" ja "laiskojen" sekä "meidän" ja "heidän" välillä. Työttömien kuvaaminen kotiin nukkumaan jäävinä on nähty esimerkkinä syrjäytyneiden demonisoinnista.

Perussuomalaisten osalta kriitikot ovat puhuneet puolueen muuttumisesta Kokoomuksen "työrukkaseksi". Vaalilupaukset vähäosaisten puolustamisesta ovat heidän mukaansa vaihtuneet leikkauspolitiikan tukemiseen. Lisäksi maahanmuuttovastaisuuden on arvioitu toimivan keinona oman kannatuksen ylläpitämisessä.

Poliittiset televisiokeskustelut ovat kuitenkin vain jäävuoren näkyvä huippu. Varsinainen yhteiskunnallinen keskustelu käydään niiden jälkeen sosiaalisessa mediassa, kahvipöydissä, työpaikoilla ja lehtien kommenttipalstoilla. Juuri siellä muodostuvat usein ne mielikuvat, jotka jäävät ihmisten mieleen paljon varsinaista keskustelua voimakkaammin.

Huomionarvoista on, että keskustelu siirtyy helposti pois itse asiasta. Sen sijaan, että arvioitaisiin esitettyjä perusteluja tai tarkasteltaisiin niiden taustalla olevaa tutkimustietoa, huomio kohdistuu keskustelijoiden esiintymiseen, ilmeisiin, äänenpainoihin tai siihen, kumpi vaikutti itsevarmemmalta. Sosiaalisen median kommenteissa arvioidaan usein, kuka "jauhotti" vastustajansa, kuka oli ylimielinen, kuka hermostui tai kuka epäonnistui. Myös toimittaja joutuu helposti arvostelun kohteeksi riippumatta siitä, kuinka onnistuneesti hän onnistui pitämään keskustelun itse aiheessa.

Tällainen keskustelutapa voi johtaa siihen, että itse asia jää lähes kokonaan sivuun. Sen sijaan, että kysyttäisiin, pitivätkö väitteet paikkansa tai millaiseen tutkimustietoon ne perustuivat, keskustelu rakentuu vaikutelmien varaan. "Minusta hän voitti", "hän vaikutti vakuuttavalta" tai "toinen oli aivan sekaisin" eivät kuitenkaan vielä kerro mitään siitä, kumpi oli asiakysymyksissä oikeassa.

Mielenkiintoista on myös se, että sama keskustelu voi vahvistaa eri ihmisissä täysin päinvastaisia johtopäätöksiä. Se, mikä toiselle näyttäytyy vakuuttavana esiintymisenä, voi toiselle näyttäytyä hyökkäävyytenä. Yksi kokee rauhallisuuden asiantuntemuksena, toinen epävarmuutena. Omat ennakkokäsitykset vaikuttavat helposti siihen, mitä keskustelusta lopulta muistamme.

Itselleni keskustelusta jäi ennen kaikkea mieleen perustelujen sisältö. En kiinnittänyt eniten huomiota siihen, kumpi esiintyi itsevarmimmin, vaan siihen, miten väitteitä perusteltiin ja löytyikö niille myöhemmin riippumatonta tukea. Tämä johti siihen, että oma käsitykseni keskustelijoista muuttui. Joku toinen saattoi tehdä täsmälleen päinvastaisen johtopäätöksen. Juuri siksi poliittinen keskustelu on niin mielenkiintoinen ilmiö: sama tapahtuma voi vahvistaa kahden ihmisen täysin vastakkaisia näkemyksiä.

Ehkä tärkein kysymys ei lopulta olekaan se, kumpi "voitti" televisioväittelyn. Tärkeämpää olisi kysyä, mitä väitteitä keskustelussa esitettiin, mihin ne perustuivat ja mitä riippumaton tutkimustieto niistä myöhemmin kertoo. Vasta silloin poliittinen keskustelu palvelee sitä tarkoitusta, johon demokratiassa sen pitäisi pyrkiä – auttamaan kansalaisia muodostamaan mahdollisimman perusteltu käsitys yhteisistä asioista.

Valtaa käyttävät myös instituutiot

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on nostettu esiin myös elinkeinoelämän vaikutusvalta.

EK:n, ETLAn ja EVAn on kuvattu muodostavan kokonaisuuden, jossa EK vaatii uudistuksia, ETLA tuottaa niille laskelmia ja EVA osallistuu niiden yhteiskunnalliseen perusteluun. Kriitikoiden mukaan kyse on saman intressin eri ilmenemismuodoista, jotka esitetään neutraalina taloustieteenä.

Samalla Suomen sijoitus demokratian tasa-arvoa mittaavassa V-Dem-indeksissä on pudonnut sijalta 12 sijalle 33. Syiksi on arvioitu eriarvoisuuden kasvua, työntekijöiden oikeuksien heikentymistä sekä julkisten palveluiden rapautumista.

Suomi on lisäksi joutunut kahdelle Euroopan unionin tarkkailuluokalle: liiallisen alijäämän menettelyyn sekä sosiaalisen kehityksen tarkkailuun eriarvoisuuden kasvun vuoksi.

Vaihtoehtoisia ratkaisuja on olemassa

Vasemmistoliitto ei allekirjoittanut velkajarrusopimusta, vaan esittää vaihtoehdoksi investointeihin, työllisyyteen ja verotulojen kasvuun perustuvaa mallia. Keinovalikoimaan kuuluvat muun muassa pääomatulojen verotuksen uudistaminen, perintöveron säilyttäminen sekä osinkohuojennusten poistaminen. Puolue kannattaa myös itsensätyöllistäjien järjestäytymisoikeutta.

SDP:n kohdalla on puhuttu kaksijakoisuudesta. Vaihtoehtobudjetissa esitetään konkreettisia veronkiristyksiä, mutta julkisessa viestinnässä puolue ei ole aina korostanut niitä. Myös velkajarrun allekirjoittamisen on katsottu olevan ristiriidassa puolueen perinteisten arvojen kanssa.

Perustuloa kannattavien mukaan nykyinen tarveharkinta voitaisiin korvata huomattavasti yksinkertaisemmalla järjestelmällä. Kelan vuosina 2017–2018 toteuttamassa perustulokokeilussa osallistujien hyvinvointi parani ja työllistyminen oli vähintään yhtä hyvällä tasolla kuin vertailuryhmissä. Tulorekisterin katsotaan mahdollistavan myös nykyistä automaattisemman toteutuksen.

Sukupolvien välinen kuilu kasvaa

Dokumentin loppuosassa pohditaan laajasti sukupolvien välistä muutosta.

Kuusitoistavuotias kykenee ymmärtämään omaa ikävaihettaan, mutta 65-vuotiaan elämänkokemusta on vaikeampi hahmottaa. Aivojen kehitysvaiheet, aikaperspektiivi sekä oppimisen tavat eroavat toisistaan merkittävästi.

Siinä missä aiemmat sukupolvet oppivat mestari–kisälli-mallin kautta, nykyiset sukupolvet kasvavat algoritmien, sosiaalisen median ja videopalveluiden maailmassa.

Sillanrakentamisen ohjeiksi esitetään neljää periaatetta: tarjoa tarinoita neuvojen sijaan, anna nuoren itse hakeutua avun piiriin, pyydä nuorta opettamaan sinua sekä anna todellista vastuuta pelkkien harjoitustehtävien sijaan.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna nuoret kasvavat ajassa, jossa hyvinvointivaltion rakenteita puretaan. Samalla niin sanottu shifting baseline -ilmiö muuttaa käsitystä normaalista: jokainen sukupolvi pitää omaa lähtötasoaan luonnollisena vertailukohtanaan. Tulevaisuusvisio on monien mielestä vaihtunut jatkuvien säästötoimien sarjaksi.

Keskeiset käsitteet avaavat keskustelua

Keskustelussa toistuvat useat keskeiset käsitteet. TINA-retoriikalla tarkoitetaan ajattelua, jossa vaihtoehtoja ei katsota olevan olemassa. SISH (State-Inflicted Social Harm) viittaa valtion tietoisesti aiheuttamaan sosiaaliseen haittaan. Fiskaalisella devalvaatiolla tarkoitetaan työn hinnan ja ehtojen heikentämistä kilpailukyvyn nimissä.

Trickle-down-teoria perustuu ajatukseen siitä, että rikkaiden rikastuminen hyödyttää lopulta kaikkia. Austerity puolestaan tarkoittaa talouskuripolitiikkaa ja julkisten menojen leikkauksia. Shifting baseline kuvaa hidasta rakenteellista muutosta, johon ihmiset vähitellen tottuvat, kun taas depolitisaatiossa poliittiset valinnat esitetään teknisinä pakkoina.

 

---

 

Kiitoksen sana.

Haluan sanoa kiitoksen. Tämäkään kirjoitus ei olisi syntynyt pelkästään omista ajatuksistani. Jokaisen kirjoittamani rivin taustalla on valtava määrä tutkimuksia, satoja artikkeleita, uutisia, tilastoja sekä tavallisten ihmisten omia havaintoja ja kokemuksia.

Erityisen kiitoksen haluan osoittaa niille ihmisille, jotka vuodesta toiseen jaksavat seurata yhteiskunnan muutoksia ja kertoa niistä meille muille. Teille, jotka tutkitte yhteiskunnan rakenteita, etsitte tietoa, kirjoitatte havaintonne näkyviksi ja uskallatte kysyä myös niitä vaikeita kysymyksiä, joihin ei aina löydy helppoja vastauksia. Tällaiset riippumattomat yhteiskunta analyytikot, poliittisen lukutaidon opettajat, kansalaisauditoijat ovat korvaamaton apu yhteiskunnan asioita pohtiessa.

Kiitos kuuluu tutkijoille, toimittajille, järjestöissä työtä tekeville, yhteiskunnallisille keskustelijoille sekä tavallisille ihmisille, jotka kertovat omista kokemuksistaan silloin, kun jokin asia ei tunnu olevan kohdallaan. Yhtä tärkeää on myös niiden ääni, jotka uskaltavat olla eri mieltä. Yhteiskunta ei kehity yksimielisyydestä vaan siitä, että uskallamme pysähtyä kuuntelemaan toinen toistamme.

Olen elämäni aikana oppinut, ettei kukaan meistä näe koko kuvaa yksin. Jokainen meistä näkee siitä vain pienen palasen. Vasta yhdessä nuo palaset alkavat muodostaa kokonaisuutta.

Ehkä juuri siksi olen halunnut kirjoittaa mieluummin kysymyksiä kuin lopullisia vastauksia. Toivon, että tekstini eivät niinkään opeta lukijalle mitä ajatella, vaan rohkaisevat pohtimaan miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme.

Lopuksi haluan vielä kiittää kaikkia niitä kirjoittajia, joiden tekstit ovat vuosien varrella saaneet minut pysähtymään, muuttamaan mielipidettäni tai katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Se on yhteiskunnallisen keskustelun arvokkain tehtävä.

Ei voittaa väittelyä, vaan auttaa meitä kaikkia ymmärtämään hieman enemmän ihmisestä, yhteiskunnasta ja toisistamme. Leksa.