Mitä meille oikein tapahtui?

25.7.2026

Olen miettinyt viime vuosina yhä useammin sitä, mitä suomalaiselle hyvinvointivaltiolle on tapahtunut. Enkä tarkoita tällä vain sitä, mikä puolue kulloinkin sattuu olemaan vallassa tai mitä seuraavissa vaaleissa tapahtuu. Olen paljon suuremman kysymyksen äärellä. Millaiseksi olemme muuttumassa yhteiskuntana?

Olen syntynyt vuonna 1960. Olen ehtinyt nähdä Suomessa niukkuutta, nousukausia, lamaa, yrittäjyyttä, työttömyyttä, hyvinvointivaltion rakentamista ja nyt myös sen vähittäistä murenemista. Olen saanut tehdä työtä käsilläni, opettaa muita ihmisiä ja kulkea hetken matkaa myös niiden rinnalla, joille elämä ei ole aina ollut kaikkein helpointa.

Ehkä juuri siksi minun on ollut vaikea hyväksyä sitä tapaa, jolla hyvinvointivaltiosta nykyisin puhutaan. Ihmisestä on tullut rakenteellinen vaikutus, menopaine, kannustinloukku tai laskennallinen työllinen. Samaan aikaan olemme unohtaneet jotakin hyvin olennaista. Hyvinvointivaltio ei ole koskaan ollut pelkkä kokoelma budjettirivejä. Se on ollut lupaus siitä, että ketään ei jätetä yksin silloin, kun omat voimat eivät enää riitä.

Minulle hyvinvointivaltio ei ole koskaan ollut pyramidihuijaus tai menoautomaatti. Se on yhteisöllinen vakuutus siitä, että joskus minä autan sinua ja joskus sinä autat minua. Yksin meistä kukaan ei selviä koko elämäänsä. Ehkä juuri tästä syystä olen jäänyt ihmettelemään myös jotakin muuta.

Miksi tavallinen suomalainen on alkanut nähdä toisessa tavallisessa suomalaisessa ongelman? Miksi työttömästä tuli laiska? Miksi köyhästä tuli syyllinen omaan tilanteeseensa? Miksi sairaasta tuli kuluerä ja toimeentulotuen saajasta yhteiskunnan taakka? Milloin me aloitimme puhumaan ihmisistä ensisijaisesti numeroina?

Minä en tiedä tarkkaa päivämäärää sille muutokselle. Tiedän vain sen, että se on tapahtunut. Persvako Pekka syntyi aikanaan juuri tästä ihmetyksestä. Tarkoitukseni ei koskaan ollut pilkata tavallista duunaria. Päinvastoin. Olen yrittänyt ymmärtää häntä. Olen ihmetellyt, miksi tavallinen palkansaaja alkoi yhä useammin toimia omia etujaan vastaan samalla uskoen puolustavansa niitä.

Persvako Pekka ei ole yksi ihminen. Hän on hieman kärjistetty kuva meistä suomalaisista. Hän uskoo tekevänsä oikein. Hän tekee joskus vääriä johtopäätöksiä, mutta ei siksi, että olisi paha ihminen. Hän katsoo maailmaa omasta näkökulmastaan aivan kuten me kaikki muutkin.

Ehkä kaikkein eniten olen kuitenkin jäänyt ihmettelemään sitä, miksi järjestelmä on alkanut kohdella tavallista ihmistä yhä useammin epäilyn kohteena. Kun puhutaan sosiaaliturvan uudistamisesta, puhutaan yksinkertaistamisesta ja tehokkuudesta. Käytännössä tämä on monesti tarkoittanut sitä, että hallinnollinen taakka on siirretty viranomaisilta kansalaisille. Ihmisen odotetaan selvittävän asioita järjestelmissä, jotka eivät aina edes tunnista hänen todellista elämäntilannettaan.

Pahimmillaan tilanne muuttuu lähes kafkamaiseksi. Ihmiseltä voidaan kysyä syytä yritystoiminnan päättymiseen, vaikka hänellä ei ole koskaan ollutkaan yritystoimintaa. Vaihtoehtoa "ei ole koskaan ollut" ei löydy lomakkeesta lainkaan. Näin pieni asia kertoo lopulta paljon suuremmasta ongelmasta. Järjestelmä ei enää taivukaan ihmisen mukaan, vaan ihmisen odotetaan taipuvan järjestelmän mukaan.

Samalla puhumme paljon työllisyydestä. Meille kerrotaan rakenteellisista vaikutuksista, laskennallisista työllisistä ja onnistuneista uudistuksista. Todellisuudessa työllisten määrä voi kuitenkin laskea samaan aikaan, kun papereissa onnistumiset näyttävät hyviltä. Talouspolitiikka ei ole luonnonlaki. Se on aina arvovalinta.

Myös niin sanottu velkajarru on lopulta poliittinen valinta eikä mikään luonnonvoima. Valtiovarainministeriön käyttämät laskentakehikot perustuvat oletuksiin aivan kuten kaikki muutkin talousmallit. Pienikin ero käytettävissä laskentakertoimissa voi muuttaa sen, miltä jokin poliittinen ratkaisu näyttää paperilla.

Sen vuoksi olen ollut huolissani myös siitä tavasta, jolla vaihtoehtoiset näkemykset toisinaan sivuutetaan. Joskus syntyy vaikutelma siitä, että yhtä talousmallia kohdellaan luonnonlakina ja kaikki muut vaihtoehdot ovat vastuuttomia. Mutta entä jos lähtöoletus onkin väärä?

Entä jos kaikkein kalleinta politiikkaa onkin sellainen politiikka, joka unohtaa ihmisen? Pidän melkoisena hölmöläisten hommana säästää euro tänään, jos siitä syntyy viiden euron lasku huomenna. Tämä pätee myös hyvinvointivaltioon. Kun säästämme ennaltaehkäisevästä työstä, maksamme myöhemmin suuremman laskun erikoissairaanhoidossa, mielenterveyspalveluissa, lastensuojelussa ja syrjäytymisen seurauksissa.

Järjestöjen tekemä työ on tästä hyvä esimerkki. Usein kuulee puhuttavan järjestöeliitistä ja hallinnosta, vaikka valtaosa järjestöjen tekemästä työstä tapahtuu siellä, missä ihminen kohtaa ihmisen. Kriisipuhelimissa, vertaisryhmissä, lapsiperheiden tukemisessa ja yksinäisyyden ehkäisemisessä. Ne ovat usein juuri niitä paikkoja, jotka ottavat ihmisen vastaan silloin, kun kukaan muu ei enää ehdi tai kykene.

Minä olen kasvanut sukupolvessa, jolle opetettiin, että jokainen tekee sen minkä pystyy. Ei enempää kuin jaksaa, mutta ei myöskään vähempää kuin pystyy. Siinä ei ollut kyse vain työn tekemisestä, vaan myös vastuusta toisista ihmisistä. Ehkä juuri siksi minun on ollut vaikea ymmärtää puhetta "nukkumaan jäävistä naapureista" tai sitä, kuinka helposti ihmiset nykyisin jaetaan ahkeriin ja laiskoihin, maksajiin ja eläjiin tai meihin ja heihin. Todellisuus on paljon monimutkaisempi.

Me kaikki olemme joskus elämässämme avun tarvitsijoita. Yksi sairastuu, toinen jää työttömäksi ja kolmas tarvitsee vanhuudessaan muiden apua. Hyvinvointivaltio rakennettiin juuri tätä varten. Ei täydellisiä ihmisiä varten, vaan tavallisia ihmisiä varten. En kaipaa takaisin mitään kuvitteellista kulta-aikaa. Ennen ei kaikki ollut paremmin. Mutta jotakin ymmärsimme ehkä paremmin kuin nykyisin. Ymmärsimme, ettei ihminen ole koskaan ollut pelkkä kuluerä.

Hyvinvointivaltion jälleenrakentaminen ei ala uusista laskentakaavoista tai entistä monimutkaisemmista hallinnollisista järjestelmistä. Se alkaa siitä, että palautamme ihmisen takaisin päätöksenteon keskiöön. Tarvitsemme rehellisyyttä tilastoihin, avoimuutta talousmallien taustalla oleviin oletuksiin sekä ennen kaikkea luottamusta ihmisiin. Tarvitsemme myös rohkeutta myöntää, että politiikassa on aina kyse arvovalinnoista.

Minä uskon edelleen siihen Suomeen, jossa jokainen tekee sen minkä pystyy. Uskon myös siihen Suomeen, jossa yhteiskunnan vahvuus mitataan sillä, kuinka se kohtelee kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Hyvinvointivaltio ei ole valmis rakennus, jonka joku joskus meille lahjoitti. Jokainen sukupolvi rakentaa sitä omilla päätöksillään uudelleen.

Siksi kaikkein tärkein kysymys ei ehkä olekaan se, kuinka paljon hyvinvointivaltio maksaa. Paljon tärkeämpi kysymys kuuluu: Millaisen Suomen me haluamme jättää jälkeemme?

Siihen kysymykseen meidän jokaisen on aikanaan vastattava.

Minkälaisen Suomen sinä haluaisit rakentaa ?