Kukaan ei halua olla häviäjä – Konformismi ja voittajien kannattelun illuusio

Kirjoitin aihemmin samasa aiheesta nimellä Haluan perseillä ja leveillä.

 Kirjoitelmani 

Perinteinen Suomi takaisin.

Me itse olemme rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Rakennamme kukin omalta osaltamme sitä halusimme tai emme. Mieluiten jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan sellaisen yhteiskunnan jonka itse katsoo parhaimmaksi. Siksi kirjoitin aiheesta kirjoitelman.

Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina  Persvako

Miksi?

Miksi tavallinen ihminen päätyy kannattamaan politiikkaa, joka leikkaa hänen omasta toimeentulostaan, heikentää hänen työehtojaan ja murentaa hänen perheensä turvaverkkoja? Miksi moni pienituloinen tai tavallinen palkansaaja asettuu julkisessa keskustelussa suurpääoman, miljonäärien ja kovien leikkauspäätösten puolelle – ja kääntää vihansa toisiin samassa veneessä oleviin?

Vastaus tiivistyy yhteen inhimilliseen perusmotiiviin: kukaan ei halua olla häviäjä.

Nykypäivän yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisessa teatterissa on syntynyt erikoinen ilmiö, jossa moni luulee olevansa voittaja pelkästään siksi, että hän kannattelee todellisia voittajia. Kun tavallinen työntekijä omaksuu eliitin kielen, toistaa "mene töihin" -heittoja ja irvistelee leikkausten kohteeksi joutuneille, hän uskoo kuuluvansa vahvojen, vastuullisten ja pärjäävien joukkoon. Todellisuudessa hän toimii oppikirjamaisena hyödyllisenä idioottina – pelinappulana valta-asetelmassa, jossa hänen oma mattonsa vedetään altapäin.

Konformismi eli laumaeläimen suojamekanismi

Ihminen on sosiaalinen olento, jolle ryhmään kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat olleet elinehto kautta historian. Konformismi – ryhmäpaineelle taipuminen ja enemmistön tai äänekkäimpien mielipiteiden omaksuminen – ei ole merkki henkilökohtaisesta tyhmyydestä, vaan kognitiivisesta oikotiestä. Aivot yksinkertaistavat monimutkaista maailmaa hakemalla turvaa laumasta.

Poliittisessa viestinnässä ja sosiaalisen median kuplissa tätä laumaviettiä käytetään järjestelmällisesti hyväksi. Keskusteluun rakennetaan jyrkkä "me vastaan ne" -binääri:

• "Me": Vastuulliset, työtä tekevät, "oikealla tavalla" pärjäävät ja säästöjä ymmärtävät voittajat.
• "Ne": Työttömät, sairaat, tukien saajat, "ulisevat vassarit" ja järjestöt – yhteiskunnan kuluerät ja häviäjät.

Tässä asetelmassa konformismista tulee selviytymisstrategia. Ihminen aistii, että "häviäjän" rooliin joutunut saa osakseen pilkkaa, leimaamista ja moraalista tuomiota. Siksi hän valitsee henkisen turvapaikan voittajien katsomosta: hän taputtaa leikkauksille, pilkkaa heikompiaan ja vakuuttelee itselleen, että tiukka kuri ja "kannustavuus" ovat ainoa oikea tie. Hän ei halua leimautua häviäjäksi, joten hän liittyy leimaajiin.

Eliittiin identifioituminen ja "hyödyllisen idiootin" ansa

Suurin tragedia tapahtuu silloin, kun duunari alkaa taistella toista duunaria vastaan. Tätä kehitystä kuvaa vertauskuvallinen tarina Persvako-Pekasta – perinteisestä työntekijästä, joka ajautuu kielelliseen ansaan.

Kun heikentyvän ostovoiman ja epävarmojen työmarkkinoiden keskellä elävälle ihmiselle syötetään populistista retoriikkaa, hänelle tarjotaan valheellista arvostuksen tunnetta: "Sinä teet oikeaa työtä, miksi muut saavat ilmaiseksi?" Tämä kysymys on taitavasti viritetty ansa. Se suuntaa sosiaalisen katkeruuden ja luokkavihan alaspäin eli työttömiin, maahanmuuttajiin ja pienituloisiin – sen sijaan, että katsottaisiin ylöspäin niihin rakenteisiin, jotka siirtävät varallisuutta ja päätösvaltaa harvojen käsiin.

Mitä tapahtuu, kun tavallinen palkansaaja nielaisee tämän syötin?

1. Oman neuvotteluaseman murentaminen: Kun työttömyysturvaa ja suojaosia leikataan "laiskuuden poistamiseksi", luodaan pakkotahtoinen työmarkkina, jossa ihmisen on suostuttava mihin tahansa ehtoihin ja palkkoihin. Tämä laskee myös jo työssä olevan duunarin oman työn markkinahintaa.
2. Harha yhteisestä lompakosta: Valtiontalous selitetään vertaamalla sitä kotitalouden lompakkoon tai pesukoneeseen. Tällä vertauksella luodaan mielikuva, että leikkaukset ovat moraalinen välttämättömyys. Todellisuudessa karsitaan yhteisistä palveluista samalla, kun suurpääomalle ja varakkaille suodaan verohelpotuksia ja kädenojennuksia.
3. Pohjaton itsepetos: Palkansaaja uskoo edistävänsä "yhteistä hyvää" tai omaa menestystään, vaikka todellisuudessa hän toimii renkinä isännilleen. Hän toimii hyödyllisenä idioottina, joka riisoo omat suojavarusteensa uskoen olevansa osa eliittiä.

Poliittinen teatteri ja kognitiivinen dissonanssi

Jotta konformismi säilyisi ja illuusio voittajuudesta pysyisi pystyssä, yhteiskunnassa tarvitaan jatkuvaa poliittista teatteria. Kun arjen reaalitodellisuus – konkurssit, työttömyystilastot, terveydenhuollon jonot ja tyhjentyneet näyteikkunat – osuu silmille, syntyy kognitiivinen dissonanssi. Ristiriita omien uskomusten ("hallitus korjaa talouden") ja karun arjen välillä on niin kipeä, että ihminen joutuu valitsemaan kahdesta tiestä:

1. Myöntää tulleensa vedätetyksi ja olleensa väärässä.
2. Tuplata panokset, selittää tosiasiat parhain päin ja huutaa entistä kovempaa "vassarien ulinasta".

Koska ensimmäinen vaihtoehto vaatisi nöyrtymistä ja altistaisi hänet pelätylle "häviäjän" leimalle, valinta kääntyy lähes aina jälkimmäiseen. Poliittiset toimijat syöttävät tähän nälkään jatkuvia kulttuurisotia, kohuja, teryleenisiä iskulauseita ja provokaatioita. Someraivo ja naureskelu toimivat sumuverhona: mitä enemmän huomiota kaapataan eufemismeille, lippiksille ja pilkkaamiselle, sitä vähemmän puhutaan leikkausten todellisista vaikutuksista reaalitalouteen.

Tie ulos illuusiosta: Aito poliittinen lukutaito

Miten tämä kierre katkaistaan? Ei pilkkaamalla tai leimaamalla takaisin, vaan herättämällä aito poliittinen lukutaito.

Kenenkään ei pitäisi joutua häpeämään sitä, että on kaivannut arvostusta ja tullut kielellisesti manipuloiduksi. Mutta jokaisen on aika kysyä itseltään peruskysymys: Millaista Suomea me olemme jättämässä jälkeemme?

• Erota puhe muodoista ja teoista: On opittava erottamaan puhe, joka on suunnattu meille (tunteisiin vetoavat iskulauseet), puheesta, joka on tehty meitä varten (konkreettiset päätökset, jotka parantavat arjen turvaa).
• Murenna "voittaja vs. häviäjä" -harha: Hyvinvointivaltio ei ole mikään sosiaalitoimisto tai vastikkeeton lahja, vaan yhteinen palovakuutus. Sitä ei pidetä pystyssä siksi, että haluttaisiin talojen palavan, vaan siksi, ettei kukaan tiedä ennen huomista, kenen kohdalle vahinko osuu.
• Tunnista solidaarisuuden voima: Omien etujen puolustaminen, ammattiliittojen tuki, heikompien rinnalla seisominen ja toimivien julkisten palveluiden vaatiminen eivät ole merkki "häviäjyydestä". Ne ovat ainoaa todellista viisautta, jolla tavallinen kansa on ikinä rakentanut säällisen ja turvallisen yhteiskunnan.

Rikkaiden ja mahtavien vankkureiden kannattelu katsomosta käsin ei tee kenestäkään voittajaa. Todellinen voittaja on se, joka uskaltaa riisua laput silmiltään, astua pois teatterin katsomosta ja alkaa rakentaa yhteiskuntaa, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä olevansa ihmisenä vähemmän arvokas.