Minä ja viikatemies

* 

 Kirjoitelmani 

Me itse olemme rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Rakennamme kukin omalta osaltamme sitä halusimme tai emme. Mieluiten jokaisen tulisi pyrkiä rakentamaan sellaisen yhteiskunnan jonka itse katsoo parhaimmaksi. Meillä on oikeus vaatia perinteinen Suomi takaisin. Meidän ei pidä kysyä mitä Suomi voisi tehdä meille, vaan mitä me voimme tehdä Suomen hyväksi. Siksi kirjoitin aiheesta kirjoitelman.

Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? Tiedätkö mitä on verhon takana? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina  Persvako

Meillä on vielä toivoa tulevasta. //Manifesti//

Montako makkaraa ostaisit jos saisit paljon rahaa? Makkaraesimerkki ja rajakulutusalttisuus

Jarrumies tekee viimein tunnustuksen ( Tuntematon jarru )

 *

Viikatemies

"

Tässä on Lappeenrannan mystinen viikatemies – ”Se on varoitus”

Viikatemiehen naamarin takana on mies, joka on saanut nykyisestä hallituksesta tarpeekseen. Synkkä hahmo on muistutus poliitikoille: lopulta kukin niittää, mitä kylvää." Lähde Iltasanomat/Kotimaa

Kun saksikädet kohtasivat kankaalla maalatun pelottimen

Tavallisena syyspäivänä Lappeenrannan kokoomuksen puoluetoimiston eteen ilmestyi hahmo, joka sai poliisimaijan valot vilkkumaan ja kabinettien ilmanpaineen laskemaan. Hänellä oli yllään musta kaapu, kasvonsa peittämässä pilailukaupan pääkallonaamari ja kädessään harjanvarresta sekä mustatusta pahvista kyhätty viikate.

Mustan kaavun sisällä ei kuitenkaan vaaninut mikään ulkopuolinen uhka tai väkivaltainen agitaattori. Siellä oli 70-vuotias eläkeläinen Juha Lettinen – mies, joka oli ollut raittiina lähes neljä vuosikymmentä, tehnyt elämässään kaikkea laivapuusepästä rakennustöihin, toiminut vuosia vapaaehtoisena vertaistukijana ja todennut saavansa pienen eläkkeensä ja karsitun asumistukensa turvin kantaakseen titteliä "virallisesti köyhä".

Kun Lettiseltä kysyttiin, miksi hän seisoo hiljaa pahviviikate kädessään poliitikkojen ovien takana, vastaus oli riisuttavan yksinkertainen: se on memento mori, varoitus ja muistutus siitä, että lopulta jokainen niittää sitä, mitä kylvää.

Tämä pieni mielenosoitus Lappeenrannan kadulla tiivistää yhteiskuntamme nykytilan ja vallankäytön irvokkuuden terävämmin kuin yksikään ministeriön virkamiesselvitys. Se pakottaa kysymään kaksi perustavanlaatuista kysymystä: Miksi mustaksi maalattu pahvinpala herättää päättäjissä suuremman reaktion kuin tuhansien ihmisten arjen mureneminen? Ja miksi se inhimillinen pistos – tietoisuus leikkauspolitiikan luomasta hätätilasta – ei osoittelevista sormista huolimatta osu hallituksen sydämeen?

1. Miksi pistos ei osu hallitukseen?

Suomalaisten julkisessa keskustelussa toistuu usein hämmentynyt kysymys: Eivätkö he todellakaan tiedä? Eivätkö ministerit näe, miltä leikkaukset tuntuvat ruokajonoissa, sote-alueiden potilasjonoissa tai yksinhuoltajien ja eläkeläisten maksamattomissa lääkelaskuissa?

Totuus on kylmempi ja tylympi: aivan varmasti he tietävät.

Hallituksella on käytössään maan paras asiantuntemus. Ministeriöiden virkamiehet, Terveyden ja hyvinvointilaitoksen (THL) tutkijat, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT), Kela, SOSTE ja oppilaitokset tuottavat kuukausittain pikkutarkkaa dataa. Tilastot kertovat lahjomattomasti, että sosiaaliturvan leikkaukset, suojaosien poistot, lääkekorvausten karsimiset ja asiakasmaksujen raskaat korotukset ajavat kymmeniä tuhansia ihmisiä lisää köyhyysrajan alapuolelle. Tiedossa on, että lapsiperheköyhyys syvenee ja että ennaltaehkäisevän järjestötyön alasajo siirtää laskun moninkertaisena erikoissairaanhoidon päivystyksiin ja kriisipalveluihin.

Tieto on olemassa, mutta inhimillinen pistos ei silti saavuta päätöksentekijöitä. Tämä johtu kolmesta tietoisesta suojamekanismista, joilla poliittinen eliitti eristää itsensä arjen reaalitodellisuudesta:

Excel-kilpi ja tilastollinen karkotus

Kun elävän ihmisen hätä muutetaan "fiskaaliseksi kertoimeksi", "sopeutustarpeeksi" tai "laskennalliseksi työllisyysvaikutukseksi", inhimillinen kärsimys katoaa näkyvistä. Excel-taulukossa ei ole kyyneleitä, tyhjiä jääkaappeja tai ahdistuksesta valvottuja öitä; siellä on vain rivejä, joita tasapainotetaan. Kun ministeri julistaa tv-kameroille saaneensa "Suomen jaloilleen", hän ei puhu elävästä elämästä, vaan oman mallinnuksensa virtuaalisista luvuista.

"Saksikäsi"-estetiikka ja kielellinen toiseuttaminen

Politiikkaan on luotu tietoinen kielellinen teatteri. Kun leikkauksia kutsutaan "raipaksi", "kannustimeksi" tai "kirurgiseksi sopeuttamiseksi", leikkauksen kohde taannutetaan syylliseksi omaan tilaansa. Keskustelua ohjataan mielikuvilla, joissa tuen saajat leimataan laiskoiksi tai "systeemin hyväksikäyttäjiksi". Tällä toiseuttamisella uskotellaan, että saksien terä osuu vain "joihinkin muihin". Samalla unohdetaan, että sakset leikkaavat samalla kylmyydellä tavallisen duunarin, osa-aikatyöntekijän, sairastuneen ja ikääntyneen turvaverkkoa.

TINA-dogmi (There Is No Alternative)

Hallitus vetoaa jatkuvasti siihen, että "ei ole vaihtoehtoja" ja että leikkaukset ovat kuin "välttämätön rokote", joka laitetaan sattumaan. Mutta kuten leikkausten logiikka paljastaa, kyse on arvovalinnasta: samalla kun vähävaraisilta karsitaan arjen viimeisiä suojaosia ja sote-järjestöjen matalan kynnyksen apua myllätään nurin, suurituloisimmille tarjoillaan verohelpotuksia ja julkisia varoja ohjataan Kela-korvauksina yksityisten terveysjättien taseisiin. Pistos ei osu hallitukseen, koska päätös suojella suurpääomaa ja jakaa taakka heikoimmille on tehty jo ennen budjettiriihtä.

2. Minun viikatetarinani – Haalarista, pajan lattialta ja ihmisyyden mittapuusta

Kun katson tätä Lappeenrannan viikatemiehen hahmoa, en näe siinä vain yhtä mielenosoittajaa. Näen siinä vertauskuvan, joka kytkeytyy syvästi omaan elämääni, kirjoituksiini ja siihen työhön, jota olen ruohonjuuritasolla tehnyt vuosikymmenten ajan.

Minun elämässäni "viikate" ei ole koskaan ollut kankaalla maalattu pelätin, vaan se reaalimaailman leikkuri, joka iskee silloin, kun ihminen sitä vähiten odottaa.

Laman ja vararikon oppitunnit

Muistan 1990-luvun laman ja devalvaatioiskin, joka pyyhkäisi kerralla maaperän tuhansien pienten yrittäjien ja työntekijöiden jalkojen alta. Olin itse yrittäjänä tilanteessa, jossa laskut kaatuivat niskaan ja seinä tuli vastaan. Mutta minulle oli selviö, että työntekijöiden palkat maksettiin viimeisistä roposista ennen kuin itse menin sosiaalitoimistoon. Silloin opin, miltä tuntuu, kun järjestelmän kylmä viikate heittää rehellisen ihmisen "vähävaraisten ja huono-osaisten" kategoriaan yhdessä yössä.

Tukkirekka usvasta – elämän hauraus

Olen tehnyt töitä metalliliiton luottamusmiehestä haalaritason mekaanikkoon, kouluttanut pitkäaikaistyöttömiä ja perustanut työosuuskuntaa, joka antoi sadoille ihmisille takaisin heidän menetetyn arvokkuutensa. Olen nähnyt ruohonjuuritasolla sen, että kukaan ei ole immuuni elämän käänteille. Kuten eräs kirkas havainto kuuluu: ihminen voi kuvitella olevansa teräksinen, kunnes yhtenä aamuna usvasta tulee tukkirekka vastaan väärää kaistaa, lääkäri antaa vakavan diagnoosin tai työnantajaa kohtaa konkurssi.

Kun hallitus leikkaa terveydenhuollosta, ennaltaehkäisevästä mielenterveystyöstä ja vammaispalveluista, se leikkaa juuri niistä köysistä, joilla ihmisiä pidetään pystyssä silloin, kun tuo tukkirekka osuu kohdalle.

Kielellinen viikate ja Persvako-Pekan herääminen

Kirjoituksissani luomani hahmo, Persvako Pekka, oli vertauskuva suomalaisesta duunarista, joka alkoi uskoa poliittiseen teatteriin. Pekalle myytiin ajatus siitä, että leikkaukset koskevat vain "toisissa pöydissä loisivia elättilöitä". Mutta kun suojaosat poistettiin, asumistukia leikattiin ja sote-maksut korotettiin pilviin, Pekka huomasi kontallaan viemärissä, että sakset leikkasivatkin hänen omasta selkänahastaan.

Se aito viikate nyky-Suomessa on se byrokraattinen ja kylmä päätöksenteko, joka riisuu ihmiseltä arvokkuuden, pakottaa tämän paperiviidakkoon ja laittaa köyhän valitsemaan kaupan tiskillä lääkkeiden ja ruoan välillä.

3. Käärinliinoissa ei ole taskuja – Yhteiskuntasopimuksen viimeinen tilinteko

Lappeenrannan 70-vuotias viikatemies toi julkisuuteen vanhan klassisen muistutuksen: memento mori.

Poliitikot ja talousideologit saattavat paeta todellisuutta kabineteissaan, suojautua ryhmäkuriin ja hymyillä sakset kädessä leikkuulautoja kaupustellessaan. Mutta se perimmäinen tosiasia ei muutu miksikään: käärinliinoissa ei ole taskuja.

Mikään määrä osakesalkkuja, suuryritysten verohelpotuksia, Kela-korvausten uudelleenohjauksia tai ministeripalkkioita ei seuraa ketään sen viimijäisen rajan yli. Kun elämän ehtoossa ihminen – olipa hän sitten rividuunari tai valtiovarainministeri – katsoo taakseen, millään poliittisella kikkailulla ei ole enää mitään väliä. Silloin merkitsee vain se, miten olemme kohdelleet toisiamme. Vahvistammeko yhteisöä ja pidämmekö heikoimmista huolta, vai jätämmekö sairastuneet ja köyhtyneet yksin pimeään?

Oman perheeni historiassa kulkee tarina kansalaissodan tragedian keskeltä: isoisäni oli punainen, joka piileskeli metsän kivenonkalossa kuolemanuhan alla. Hänet pelasti valkoisten puolella ollut lapsuudenystävä, joka toi hänelle ruokaa lantakuorman sisälle kätkettynä, vaarantaen oman turvallisuutensa. Hihanauhan väri ei ratkaissut, vaan aito inhimillisyys ja ystävyys voittivat ideologisen vihan.

Juuri tämä inhimillisyys on se pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja yhteiskuntasopimuksen kaikkein arvokkain perintö. Kun hallitus nyt leikkaa sote-järjestöiltä, ennaltaehkäisevältä työltä ja ihmisten perusturvasta, se purkaa täsmälleen sitä siltaa, joka pitää kansakunnan ehyenä.

4. Miten viikate riisutaan aseista?

Lappeenrannan viikatemies ei halunnut pelotella ihmisiä, vaan herättää heidät ajattelemaan. Ja siinä piilee koko yhteiskunnallisen muutosvoiman ydin.

Viikatetta – oli se sitten kadulla seisova pahvipelätin tai eduskunnan täysistunnossa nuijittu leikkauspaketti – ei voiteta vihalla, katkeruudella tai mykistyvällä apatialla. Se riisutaan aseista sivistyksellä, faktoihin nojaavalla asiapuheella ja poliittisella lukutaidolla.

Kun tavalliset ihmiset oppivat näkemään iskulauseiden, meemikuvien ja dynaamisten talouslupausten taakse, poliittisen teatterin esirippu repeää. Yhteiskuntaa ei rakenneta leikkaamalla ja nujertamalla, vaan palauttamalla työlle sen kuuluva palkka, turvaamalla jokaiselle ihmisarvoinen hoito ja muistamalla, että meistä jokainen voi olla seuraava, joka tarvitsee auttavaa kättä.

Musta kaapu ja pahviterä saavat poliitikot soittamaan poliisit paikalle. Mutta se todellinen voima syntyy siitä, kun kansalaiset heräävät, katsovat toisiaan silmiin ja päättävät rakentaa sellaisen Suomen, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä huomista.

Ja mitä sinä todellisuudessa voit tehdä!!!?

Tutustu aineistooni jossa pohditaan mitä tässä on tapahtunut ja kysytään suoraan: Mitä juuri sinä haluat?

Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina  Persvako

Äänestä!

Vielä on toivoa