Raha, kierto ja kummallinen talouspuhe

Minä olen viime aikoina ollut vähän ymmälläni. Ei siksi, että talous olisi minulle vieras — päinvastoin, olen pyöritellyt sen rattaita koko elämäni, käytännön tasolla ja konehuoneen puolella. Ymmärrän, miten raha liikkuu, miten se pysähtyy ja miten se lähtee uudelleen liikkeelle. Silti julkisessa keskustelussa törmään väitteisiin, jotka tuntuvat olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä talous todellisuudessa tekee.

Otetaan esimerkki. Kun joku ehdottaa lapsiperheille pientä korotusta tukiin, ensimmäinen vastakommentti on lähes aina sama: “Mistä rahat?” Tämä kysymys on sinänsä ymmärrettävä, mutta sen taustalla on ajatus, joka ei oikein sovi yhteen makrotalouden kanssa. Ajatus siitä, että valtio olisi kuin tavallinen perhe, joka voi vain kuluttaa sen minkä tienaa ja jonka on leikattava menojaan, kun rahat loppuvat.

Mutta valtio ei ole perhe. Perhe ei voi verottaa, se ei voi luoda rahaa, eikä sen säästäminen vaikuta sen omiin tuloihin. Valtion kohdalla leikattu euro ei ole sama asia kuin säästetty euro. Talous ei ole Excel-taulukko, vaan kiertokulku.

Raha ei katoa lapsiperheiltä — se kiertää

Kun lapsiperheille annetaan rahaa, se ei katoa mihinkään. Se ei jää patjan alle, eikä se karkaa ulkomaille. Se menee ruokaan, vaatteisiin, harrastusmaksuihin, lääkkeisiin, bussilippuihin, päiväkodin varainkeruukahveihin ja paikallisiin palveluihin. Se muuttuu jonkun toisen liikevaihdoksi, palkaksi ja verotuloiksi.

Tämä on se kohta, jossa huomaan puhuvani itselleni: “Eikö tämä ole itsestään selvää? Miksi tästä pitää edes muistuttaa?”

Mutta ilmeisesti pitää. Koska julkisessa keskustelussa tämä yksinkertainen kiertokulku unohtuu jatkuvasti. Kun rahaa annetaan pienituloisille, se ei ole “menoa”, vaan investointi kotimaiseen kysyntään. Se on talouden peruspolttoaine.

Jos haluan pureutua tähän lisää, voin jatkaa kulutusalttiuden tai fiskaalisen_kertoimen kautta.

Leikkaukset yksityisiltä perheiltä osuvat nopeammin kuin leikkaukset palveluista

Tämä on toinen asia, joka kummastuttaa minua. Kun leikataan julkisista palveluista, vaikutus on usein hidas ja epäsuora. Kun leikataan yksityisiltä perheiltä, vaikutus on välitön. Ostovoima katoaa saman tien, ja sen mukana katoaa kysyntä.

Tämä ei ole mielipide, vaan talouden perusmekaniikkaa. Jos leikataan euro pienituloiselta, leikataan samalla euro paikalliselta yritykseltä, euro palkoista ja euro verotuloista. Ja kun tarpeeksi monta euroa katoaa kierrosta, talous alkaa supistua.

Minä mietin tätä usein näin: “Jos valtio leikkaa perheiltä, se leikkaa samalla itseltään. Miksi tämä ei näy keskustelussa?”

Ehkä siksi, että talouspuheessa keskitytään budjettiriviin, ei kiertokulkuun. Ehkä siksi, että Excelissä euro näyttää samalta riippumatta siitä, mistä se leikataan. Mutta todellisuudessa euro ei ole sama euro. Sen vaikutus riippuu siitä, missä kohtaa taloutta se liikkuu.

Työllisyyspolitiikan paradoksi: pakottaminen ei luo kysyntää

Kolmas asia, joka minua hämmentää, liittyy työllisyyspolitiikkaan. Kun sosiaaliturvaa heikennetään, sanotaan että “ihmiset pitää saada töihin”. Mutta samaan aikaan leikataan juuri niiltä, joiden kulutus pitää yllä ne pienet yritykset, jotka työllistävät.

Tämä on paradoksi, jota en voi olla ihmettelemättä.

Yritys ei palkkaa siksi, että työtön on peloteltu köyhemmäksi. Yritys palkkaa siksi, että sillä on asiakkaita.

Jos ruohonjuuritason raha lakkaa kiertämästä, pienet yritykset alkavat kaatua. Ja kun ne kaatuvat, katoavat myös ne työpaikat, joita työttömien pitäisi hakea.

Minä huomaan palaavani tähän ajatukseen yhä uudelleen: “Miten työllisyys voi parantua, jos kysyntä heikkenee?”

Jos haluan jatkaa tätä pohdintaa, voin pureutua kysyntäperusteiseen_työllisyyteen tai tyollisyyslaskelmien_rajoituksiin.

Ehkä en olekaan ymmälläni — ehkä talouspuhe on

Kun pysähdyn ja mietin, huomaan että en ehkä olekaan se, joka ei ymmärrä. Ehkä ongelma on siinä, että talouspuheessa käytetään edelleen kotitalousvertausta, joka ei sovi makrotalouteen. Ehkä ongelma on siinä, että kiertokulku unohtuu, vaikka se on talouden perusmekanismi. Ehkä ongelma on siinä, että keskustelu keskittyy menokuriin, vaikka todellinen kysymys on kysyntä ja sen ylläpitäminen.

Minä en väitä olevani oikeassa kaikessa. Mutta väitän, että taloutta kannattaa katsoa systeeminä, ei taulukkona. Ja kun sen tekee, monet kummalliset väitteet alkavat näyttää juuri siltä — kummallisilta.

Jaahas.

Tämä kirjoitus ei ole pamfletti eikä poliittinen julistus. Se on pohdinta, keskustelu itseni kanssa, yritys ymmärtää talouden dynamiikkaa ja sitä, miksi julkinen keskustelu tuntuu joskus kulkevan eri todellisuudessa.