Sanojen muuri ja vallan lompakko

Aika: Myöhäinen iltapäivä. Ulkona hämärtää. Paikka: Keittiö. Pöydällä on kaksi jäähtynyttä kahvikuppia, pino puolueohjelmia, lehtileikkeitä ja Lassin auki oleva kannettava tietokone. Henkilöt:

• Sanni (24): Kielen, retoriikan ja viestinnän opiskelija. Analyyttinen, tarkkasanainen ja sovitteleva .
• Lassi (27): Systeemiajattelija ja talousrakenteiden analyytikko. Katsoo numeroita ja pelisääntöjä; realisti, joka puhuu suoraan.

(Lassi tuijottaa tietokoneensa ruutua ja näpyttelee jotain kiivaasti. Sanni pyörittelee lyijykynää sormissaan ja katsoo pöydällä olevaa lehtileikettä, jossa on ministerin lausunto ”vastikkeellisesta vapaaehtoistyöstä”.)

Sanni: (Huokaa ja napauttaa kynällä pöytää) Lassi, katso tätä uutta luonnosta. ”Aktiivisuuden ja osallisuuden vahvistaminen vapaaehtoistyön kautta sosiaaliturvan vastikkeena”. Se on kielellisesti aivan mestarillinen suoritus.

Lassi: (Katsomatta ylös ruudusta) Mestaruus on kaukana, kun katsotaan budjettiriviä. Se on vain synkkää matematiikkaa.

Sanni: Ei, kuuntele nyt. Sanavalinnat on hiottu viimeisen päälle. ”Osallisuus” herättää ihmisessä lämpimän tunteen siitä, että hän pääsee osaksi yhteisöä, tekee jotain merkityksellistä. Mutta mitä viestissä jätetään sanomatta? Se, että tämä ”vapaaehtoisuus” on pakollista sanktioiden uhalla. Jos et mene leikkaamaan kunnan nurmikoita tai ulkoiluttamaan vanhuksia palkatta, Kela katkaisee sulta viimesijaisen turvan. Se on kielellinen ansa, jolla pakkotyö puetaan hyveeksi.

Lassi: (Kääntää vihdoin katseensa Sanniin ja sulkee läppärinsä puolitiehen) Sä purat taas sitä käärepaperia, Sanni. Se on hyvä, ihmiset tarvitsevat sitä kylätalolla. Mutta meidän on pakko katsoa myös sitä, kuka tämän lompakon omistaa. Ei tässä ehdotuksessa ole kyse pelkästään työttömän kurittamisesta. Kyse on fiskaalisesta devalvaatiosta.

Sanni: (Hymähtää) Ja tuolla sanalla sä saat taas puolet kylätalon yleisöstä nukahtamaan ennen kuin kahvi on kaadettu. Selitä se niin, että isäkin ymmärtää.

Lassi: (Nojaa eteenpäin, kädet ristissä pöydällä) No mieti isää. Jos kunnat ja kolmannen sektorin järjestöt voivat teetttää työtä ilmaiseksi sosiaalitukien varassa olevilla ihmisillä, miksi ihmeessä mikään yritys tai laitos enää palkkaisi ketään oikeaan työsuhteeseen TES-palkalla?. Se on systeeminen siirto. Sillä luodaan massiivinen, peloteltu ja halpa työvoimareservi, joka pakotetaan ottamaan vastaan mitä tahansa millä ehdoilla tahansa . Kun poistat suojat alhaalta, sä poljet samalla meidän kaikkien muidenkin palkat . Se on paluumatka 1800-luvun isäntävaltaan.

Sanni: (Nyökyttelee hitaasti, tekee merkinnän lehtiöön) Aivan. Vapaus muuttuu suojattomuudeksi, ja se myydään ”joustavuutena”. Mutta nähdäkseen tuon, ihmisen pitää ensin oppia riisumaan se tunne, jonka puhe hänessä herättää. Isä meinasi hairahtua siihen meemiin professorista ja sosialismin mahdottomuudesta juuri siksi, että se vetoaa hänen duunariylpeyteensä – tunteeseen siitä, että hän on aina tehnyt oman osansa eikä elä muiden siivellä. Se aktivoi katkeruuden muita heikompia kohtaan, jolloin huomio siirtyy pois siitä, että verotusta kevennetään vain niiltä, joilla on jo valmiiksi eniten.

Lassi: Se on se ”kymmenen miehen illallisteoria”. Kokoomuksen nerokkain mielikuvakampanja. Se saa isän kaltaisen miehen puolustamaan miljonäärin veronalennuksia, koska hän luulee kuuluvansa samaan ”maksajien joukkueeseen”. Mutta kun se kymmenes mies käärii säästönsä ja siirtää ne veroparatiisiin, isä on edelleen täällä maksamassa suljetun terveyskeskuksen ja lääkkeiden ALV-korotuksia.

Sanni: (Hymyilee varovasti) Me ollaan aika hyvä tiimi, tiedätkö sä sen?

Lassi: (Hymyilee takaisin) Ehkä ollaan. Sä näytät heille ne sanat, joilla heitä hämätään, ja mä näytän, kenen taskuun ne säästetyt eurot lopulta päätyvät.

Sanni: Niin. Meidän pitää opettaa heidät kysymään ne neljä kysymystä joka kerta, kun televisio tai some tarjoaa uuden esityksen. Minun kolme kysymystäni murtavat kielellisen teatterin: Kenelle viesti on suunnattu? Mitä tunnetta sillä yritetään herättää? Ja mitä siinä jätetään sanomatta?

Lassi: Ja mun neljäs kysymykseni repii auki sen kovan ytimen: Mitä puolueen linja todellisuudessa sanoo tästä asiasta? Koska ehdokas voi vaalikentillä kuiskailla pehmeitä, mutta vaalien jälkeen puolueen sementoitu ohjelma jyrää kaiken.

Sanni: (Katsoo ulos ikkunasta kohti pihalla näkyvää hämärää verstasta) Isä lupasi tulla tänäänkin sinne kylätalon kokoukseen istumaan takariviin. Se ei enää häpeä sitä, että tuli kerran petetyksi. Se haluaa oppia.

Lassi: (Sulkee tietokoneensa kokonaan) Hyvä. Sillä jos me emme opeta heitä lukemaan tätä peliä, joku muu kirjoittaa säännöt heidän puolestaan – ja silloin me olemme kaikki vain pelkkää tuottamatonta kuluerää heidän Excel-taulukoissaan. Keitetäänkö uudet kahvit ennen kuin lähdetään?

Sanni: Keitetään vaan. Ja otetaan isä mukaan.

(Esirippu laskeutuu hitaasti keittiön ylle.)

Toinen dialogi

Yksi lompakko ja monta totuutta

Kahvipöydässä: Kun yhteinen vastuu muuttui suojakilveksi

Kylätalon oppitunnin jälkeen hämärtyvä iltapäivä laskeutuu keittiön pöydän ylle. Kahvipannu suhisee liedellä, ja Persvako-Pekka pyörittelee käsissään kulunutta emalimukiaan. Hänen silmänsä ovat kiinnittyneet älypuhelimen näyttöön, jossa loistaa Markku Lehtolan kirjoitus ja sen herättämä vilkas somekeskustelu.

Pekka rykäisee, katsoo tytärtään Sannia, joka istuu vastapäätä selaamassa viestintätutkimuksen papereitaan, ja osoittaa näyttöä paksuilla, putkitöiden parkitsemilla sormillaan.

”Kuulehan, Sanni”, Pekka aloittaa pohtivasti. ”Tämä pääministeri Orpon lausunto puolustusverosta jäi vaivaamaan minua. Hän sanoi eduskunnassa tiukkaan sävyyn, että ’ei ole kuin yksi lompakko’. Että se on se sama lompakko, josta kaikki verot ja maksut lopulta otetaan. Äkkiseltään se kuulostaa minun korvaani rehdiltä säästeliäältä arjelta. Jos kerran maalla on tiukkaa ja pitää puolustusta vahvistaa, niin eikö meillä kaikilla pitäisi olla se yksi yhteinen potti?”

Sanni laskee paperinsa pöydälle ja hymyilee lempeästi, mutta hänen silmissään välähtää analyytikon tarkkuus.

”Se kuulostaa järkevältä, isä, koska se vetoaa sinun työmiehen moraaliisi – siihen ajatukseen, että talkoissa kaikki kantavat kortensa samaan kekoon”, Sanni sanoo. ”Mutta otetaanpa taas käyttöön ne meidän kolme kultaista kysymystä. Aloitetaan ensimmäisestä: Kenelle tämä Orpon viesti on suunnattu?”

Pekka miettii hetken ja rapsuttaa niskaansa. ”No, meille tavallisille veronmaksajille kai. Että ymmärtäisimme tilanteen vakavuuden.”

”Aivan”, Sanni nyökkää. ”Se on suunnattu juuri sinun kaltaisillesi ’tarkan markan’ ihmisille. Se on rakennettu luomaan samaistumispinta: valtiontalous esitetään kuin pienen perheen yhteisenä tilinä. Mutta entä se kolmas kysymys, joka on kaikista tärkein: Mitä tässä jätetään kokonaan sanomatta?”

Ennen kuin Pekka ehtii vastata, keittiön ovesta astuu sisään Pekan poika Lassi, joka on kuunnellut keskustelua eteisestä asti. Hän ottaa kaapista mukin, kaataa siihen kahvia ja nojaa keittiön tasoon.

”Minäpä kerron, mitä siinä jätetään sanomatta”, Lassi keskeyttää ja katsoo isäänsä. ”Siinä jätetään sanomatta se, että niitä lompakoita on todellisuudessa satojatuhansia, ja niiden paksuudessa on aivan järkyttävä, tietoisesti kasvatettu kuilu. Katsopa niitä Tilastokeskuksen virallisia lukuja vuodelta 2024, joita Markku siinä tekstissään käyttää.”

Lassi vetää tuolin pöydän päästä ja istuu alas.

”Vuonna 2024 pienituloisimman 40 prosentin käytettävissä oleva rahatulo oli keskimäärin vain 19 698 euroa vuodessa. Samaan aikaan suurituloisimman yhden prosentin keskimääräinen tulo oli peräti 213 022 euroa. Se on kymmenen ja puoli kertaa enemmän kuin sillä lähes puolella kansasta. Kun Orpo sanoo, että on vain ’yksi lompakko’, hän yrittää kielellisellä temppuilulla peittää tämän valtavan eriarvoisuuden.”

Sanni nyökkää veljensä analyysille ja jatkaa: ”Juuri niin. Ja tässä astuu kuvaan se meidän vanha tuttavamme: ’pesukone-metafora’ eli valtion rinnastaminen kotitalouteen. Kun perheessä hajoaa pesukone ja rahaa ei ole, on pakko säästää jostain muusta. Mutta valtio ei ole perhe. Valtiolla on verotusvaltaa, investointikykyä ja mahdollisuus kohdistaa talkoiden painopisteitä. Kun SDP ehdotti puolustusveroa, joka olisi kohdistunut nimenomaan niihin kaikkein paksuimpiin lompakoihin eli suuriin pääomiin ja varallisuuksiin, hallitus kiirehti torjumaan sen huutamalla, ettei ’yhtä lompakkoa’ voi enää rasittaa.”

Pekka katsoo tyhjää kahvikuppiaan, ja hänen kulmansa painuvat ruttuun. ”Eli... kun he puhuvat ’yhdestä lompakosta’, he eivät tarkoitakaan meidän kaikkien yhteistä parasta?”

”Eivät todellakaan, isä”, Sanni sanoo hiljaa. ”Se on retorinen suojakilpi. Kun pitää leikata sosiaaliturvasta, vammaispalveluista tai työttömiltä, silloin hallitus sanoo, että ’rahaa ei ole’ ja kaikkien on osallistuttava talkoisiin. Mutta kun pitäisi verottaa niitä, joiden lompakot pursuavat rahaa – esimerkiksi tukkimalla listaamattomien yhtiöiden osinkoverotuksen porsaanreikiä – silloin se ’yksi lompakko’ muuttuukin yhtäkkiä kaikkein rikkaimpien lompakoksi, johon ei saa koskea, koska se mukamas ’tappaisi talouskasvun’.”

Lassi nojaa eteenpäin ja naputtaa pöytää. ”Katsotaanpa niitä konkreettisia tekoja, eli sitä mistä minä aina muistutan: mitä puolueen linja tekee käytännössä? Tutkimuslaitos Laboren laskelmat paljastavat tämän hallituksen todellisen arvovalinnan. Tehtyjen leikkausten ja veroratkaisujen seurauksena pienituloisimman viiden prosentin käytettävissä olevat tulot ovat laskeneet keskimäärin 828 euroa vuodessa. Samaan aikaan kaikkein suurituloisimman viiden prosentin tulot ovat nousseet 2 137 euroa vuodessa.”

Lassi katsoo isäänsä suoraan silmiin.

”Ajattele sitä, isä. Pienituloiselta, joka miettii riittääkö raha lääkkeisiin tai lapsen harrastuksiin, viedään lähes tuhat euroa. Miljonäärille, jolla ei ole mitään hätää, annetaan pari tonnia lisää puhtaana käteen. Ja samaan aikaan nostetaan kaikilta tasaverona perittävää arvonlisäveroa 25,5 prosenttiin, mikä kurittaa nimenomaan sitä kampaajaa, paikallista eläinkauppiasta ja pienituloista kuluttajaa, joiden ostovoima murenee täysin. Tämä ei ole ’yhden lompakon’ politiikkaa. Tämä on tietoista varallisuuden uusjakoa alhaalta ylöspäin.”

Keittiöön laskeutuu syvä hiljaisuus. Vain jääkaapin tasainen hurina rikkoo sen. Pekka tuijottaa eteensä, ja Sanni näkee, kuinka hänen isänsä ilme muuttuu. Se on se sama ilme kuin silloin, kun Pekka oivalsi, ettei nuori autonasentaja-Pekka olisi koskaan pystynyt sopimaan eduistaan yksin ilman ammattiliiton vuosikymmenten työtä.

Se on Pekan toinen suuri Juuso-hetki – herääminen siihen, miten kielellisellä teatterilla hänet oli saatu puolustamaan järjestelmää, joka tyhjentää hänen omien kohtalotovereidensa taskut ja siirtää ne suuryritysten ja passiivisen pääoman haltijoiden taseisiin.

”Perkele...”, Pekka sanoo lopulta erittäin hiljaa, melkein kuiskaten. ”He käyttävät tuota ’yhteistä lompakkoa’ vain sumuverhona, jotta me emme kysyisi, minne ne rahat todellisuudessa menevät.”

Sanni laskee kätensä isänsä olkapäälle ja puristaa sitä lempeästi.

”Juuri niin, isä. Kun he sanovat, että ’olemme kaikki samassa veneessä’, he jättävät kertomatta, että toiset istuvat katetussa hytissä kuohuviinilasi kädessä, kun taas toiset on ketjutettu airoihin vettä tulvivaan pohjaan. Poliittinen lukutaito alkaa siitä, että kieltäydymme uskomasta heidän teatteriaan ja katsomme realistin silmin, mitä tulostaulu todellisuudessa näyttää.”

Pekka nyökkää hitaasti, nostaa katseensa ja hänen silmissään on uudenlaista, kirkasta varmuutta. ”Tästä me kirjoitetaan, Sanni. Tästä me tehdään se seuraava luku. Ei enää ontoille iskulauseille ja herrojen teatterille.”

Tiivistelmä Matin ja Pekan eroista ”Yhden lompakon” edessä:

Kolmas dialogi

Yhden lompakon teoria ja ALV:n kimmoke – Haalarikansan herätys keittiönpöydän ääressä

Makkaranpaistun tuoksu suhisee liedellä, ja Persvako-Pekka pyörittelee käsissään kulunutta emalimukiaan. Hänen silmänsä ovat kiinnittyneet pöydällä lepäävään Uunilenkki-makkarapakettiin. Vastapäätä istuu hänen tyttärensä Sanni selaamassa viestintätutkimuksen papereitaan, ja poika Lassi nojailee keittiön tasoon kahvikuppi kädessään .

Pekka rykäisee, katsoo Sannia ja osoittaa pakettia paksulla, putkitöiden parkitsemalla sormellaan .

Pekka: ”Kuulehan, Sanni. Minua jäi vaivaamaan se pääministeri Orpon lausunto siitä, että ’ei ole kuin yksi lompakko’ . Somessa ja uutisissa hallituksen miehet ja heidän kannattajansa vakuuttavat rinta rottingilla, ettei tavallisen kansan tarvitse murehtia ruoan hinnasta, koska elintarvikkeiden ALV säilyi ennallaan 14 prosentissa [106, 521]. Mutta kun minä ostin tämän Uunilenkin – hinta on edelleen tismalleen se sama 99 senttiä kuin ennenkin  – niin minusta tuntuu siltä, että tämä makkara on minulle silti kalliimpi. Onko tämä vanhan miehen pääkopan omaa kuvittelua vai mättääkö tässä jokin reaalitodellisuus?”

Sanni laskee paperinsa pöydälle ja katsoo isäänsä lempeästi, mutta hänen silmissään välähtää analyytikon tarkkuus .

Sanni: ”Se ei todellakaan ole kuvittelua, isä. Se on sinun oma ’yhden lompakon teoriasi’ reaalimaailmassa [109, 1285]. Ajattelehan asiaa: lompakkoja on vain se yksi . Vaikka se makkara itsessään maksaisi numeerisesti tiskillä saman 99 senttiä, muiden elintärkeiden hyödykkeiden – kuten lääkkeiden ALV:n (10 % ➔ 14 %) ja yleisen ALV:n (24 % ➔ 25,5 %) – nousu syö lompakostasi enemmän rahaa . Kun sähkö, lääkkeet, liikkuminen, vakuutukset ja terveydenhuollon asiakasmaksut kallistuvat, sinulla on yksinkertaisesti vähemmän rahaa käytössäsi . Koska Uunilenkkiin käytettävä osuus jäljelle jäävästä budjetistasi on nyt prosentuaalisesti suurempi kuin ennen, se makkara on sinulle suhteellisesti kalliimpi . Se pakottaa sinut lopulta ostamaan vähemmän .”

Lassi ottaa hörpyn kahvistaan ja astuu pöydän ääreen .

Lassi: ”Ja se on vasta puolet tästä ketjusta, isä. Se makkara ei nimittäin materialisoidu sinne Prismaan tai kyläkaupan hyllylle millään verovapaalla taikaiskulla . Sen valmistaminen ja kuljettaminen pellolta kauppaan on pitkä ketju. Makkara kuljetetaan rekoilla, joiden polttoaineista, renkaista, huolloista ja varaosista maksetaan se uusi 25,5 prosentin ALV . Logistiikkakeskuksen sähkö, kaupan kylmälaitteet, muovirasiat, pahvilaatikot, kaupan siivous ja jopa vartiointi – kaikki nämä ostetaan 25,5 prosentin verokannalla . Kauppiaan on elääkseen pakko leipoa nämä kohonneet kiinteät kulut makkaran verottomaan pohjahintaan pitääkseen katteensa tasolla . Joten vaikka kuitin alarivillä lukee ’vain’ 14 % ALV, sinä maksat sen prosentin summasta, joka on jo valmiiksi pumpattu täyteen tuota 25,5 prosentin verorasitusta koko matkalta . Se ALV-korotus palaa sieltä ketjusta ’kimmokkeena’ suoraan sinun maksettavaksesi .”

Pekka pyörittelee emalimukiaan hitaasti. Kulmat painuvat syvälle ruttuun .

Pekka: ”Perhana... Eli katsomme kuitissa vain sitä yhtä prosenttia, vaikka koko ketju on jo imetty tyhjäksi . Mutta entäs meidän kyläyhteisö? Jos meistä jokainen maksaa vain muutaman sentin enemmän sieltä täältä, niin mitä väliä sillä on isommassa kuvassa? Eihän se ole kuin lillukanvarsia.”

Sanni hymähtää ja nojaa eteenpäin .

Sanni: ”Tässä astuu kuvaan se kognitiivinen ansa, jossa pieni yksityiskohta peittää suuren kokonaisuuden [182, 184]. Meille näytetään helposti vain yksittäistä kuittia ja paria senttiä . Mutta otetaanpa meidän kylä, jossa asuu noin 3 000 ihmistä . Jos jokainen kyläläinen käyttää vuoden aikana keskimäärin 10 000 euroa sellaisiin tavaroihin ja palveluihin, joiden hintaan ALV-muutos vaikuttaa, puhutaan yhteensä jo 30 miljoonan euron ostovoimasta alueella . Jos hinnannousun ja välillisten kulujen vaikutus on tästä keskimäärin vain vaivainen yksi prosentti, se tarkoittaa noin 300 000 euroa vuodessa . Se on 300 000 euroa puuttuvaa ostovoimaa meidän omalta kylältämme . Se on 300 000 euroa, joka ei enää päädy paikallisen kuluttajan päätettäväksi ja kotimaiseen kiertoon . Kun ihmiset säästävät ja karsivat kaikesta, meidän kylän kenkäkauppias, kampaaja, parturi, leipuri ja autokorjaaja menettävät asiakkaansa . Yrittäjä ei menetä vain yhtä kolmea senttiä – hän menettää sen liikevaihdon, jolla yritys pysyy pystyssä ja työllistää .”

Lassi: ”Juuri niin. Se on sitä ’trickle-up-moottorin’ tietoista sammuttamista . Pienyrittäjät elävät täysin tavallisten ihmisten ostovoimasta . Reaalitalous on kiertokulku: kun pienituloisten ostovoimaa tuetaan, raha palaa välittömästi kotimaiseen kysyntään ja pk-yrittäjien kassoihin, koska heidän on pakko käyttää se elämiseen . Kun se imetään pois ALV:lla ja sosiaalitukien leikkauksilla, koko ketju halvaantuu ja ajetaan historialliseen konkurssiaaltoon . Säästöä syntyy vain ministeriön Excel-taulukoissa, mutta todellisuudessa lasku siirretään kalliina takaisinperintöinä, työttömyytenä ja sosiaalisina haittoina koko yhteiskunnalle .”

Pekka: ”Mutta eikö se ALV ole kuitenkin kaikille se tasapuolisin vero? Jokainenhan maksaa saman prosentin kaupan kassalla, oli sitten työtön, duunari tai miljonääri . Miten tällainen tasavero voi olla köyhälle kalliimpi kuin rikkaalle?”

Sanni: ”Tämä johtuu kulutusalttiudesta ja rahan rajahyödystä, isä . Ajattele miljonääriä, joka ansaitsee kymmeniä tuhansia kuukaudessa, ja työtöntä tai matalapalkkaista duunaria, jonka on pakko tulla toimeen 600 tai 1 500 eurolla kuukaudessa . Pienituloisten on pakko käyttää aivan jokainen euro välittömästi elämän välttämättömyyksiin – ruokaan, vuokraan, lääkkeisiin ja sähköön . Heillä ei jää mitään säästöön tai sijoituksiin . Tämä tarkoittaa, että pienituloinen maksaa ALV:ia lähes jokaisesta tienaamastaan eurosta, ja se vie hänen budjetistaan valtavan, elintärkeän osan välttämättömyyksistä . Rikkaalle taas ALV-korotus on vain pieni isku kulutukseen, joka ei ole elinehto, ja valtaosa hänen tuloistaan säästyy tai sijoitetaan kokonaan kulutusverotuksen ulkopuolelle . Siksi ALV on luonteeltaan regressiivinen vero – se rankaisee suhteellisesti sitä, jolla on vähiten, ja kevenee mitä korkeammalle tulot nousevat . Se on kallein vero köyhälle.”

Lassi: ”Ja samaan aikaan kun pienituloisten ja työssäkäyvien lompakoita kuristetaan tällä käänteisesti progressiivisella tasaverolla ja leikkauksilla, hallitus tekee miljardiluokan tuloveronalennuksia, jotka kohdistuvat kaikkein eniten ylimpään tuloviidennekseen ja ministeritason tuloluokkiin [44, 231, 381]. Ja tämä kaikki rahoitetaan ottamalla kymmeniä miljardeja lisää velkaa samaan aikaan, kun velalla pelotellaan kansaa ja oikeutetaan hyvinvointivaltion purkaminen ! Rikkaille annetaan veroporkkanaa, köyhille kuritusta ja keppiä . Se on se meidän ’kymmenen miehen illallisteorian’ suurin valhe, jolla meidät duunarit houkuteltiin äänestämään omia etujamme vastaan .”

Keittiöön laskeutuu syvä hiljaisuus. Vain jääkaapin tasainen hyrinä rikkoo sen [1380]. Pekka tuijottaa eteensä, ja Sanni näkee, kuinka hänen isänsä ilme muuttuu [1380]. Se on se sama ilme kuin silloin, kun Pekka oivalsi, ettei nuori hitsaaja-Pekka olisi koskaan pystynyt sopimaan eduistaan yksin ilman ammattiliiton vuosikymmenten työtä [1321, 1380].

Se on Pekan toinen suuri Juuso-hetki – herääminen siihen, miten kielellisellä teatterilla ja helpoilla meemeillä hänet oli saatu puolustamaan järjestelmää, joka tyhjentää hänen omien kohtalotovereidensa taskut ja siirtää ne suuryritysten ja passiivisen pääoman haltijoiden taseisiin .

Pekka: ”Perkele... He käyttävät tuota ’yhteistä lompakkoa’ ja ’yhtä lompakkoa’ vain sumuverhona, jotta me emme kysyisi, minne ne rahat todellisuudessa menevät .”

Sanni laskee kätensä isänsä olkapäälle ja puristaa sitä lempeästi .

Sanni: ”Juuri niin, isä. Kun he sanovat, että ’olemme kaikki samassa veneessä’, he jättävät kertomatta, että toiset istuvat katetussa hytissä kuohuviinilasi kädessä, kun taas toiset on ketjutettu airoihin vettä tulvivaan pohjaan. Poliittinen lukutaito alkaa siitä, että kieltäydymme uskomasta heidän teatteriaan ja katsomme realistin silmin, mitä tulostaulu todellisuudessa näyttää .”

Pekka nyökkää hitaasti, nostaa katseensa ja hänen silmissään on uudenlaista, kirkasta varmuutta .

Pekka: ”Tästä me kirjoitetaan, Sanni. Tästä me tehdään se seuraava luku meidän kirjaan. Ei enää ontoille iskulauseille ja herrojen teatterille.”