"Kato orava!" ja ikuinen syntipukki – Miten poliittinen vastuu pestään ja huomio siirretään muualle.

 Kirjoitelmani 

Linkit kirjan pienimuodoiteen esittelyyn ( kts kuvakooste. Kirja ) sekä muodostamisen vaiheeseen, eli tällä hetkellä olevaan luonnokseen Millaisen hyvinvointivaltion me rakennamme?

Linkit. Oletko tutustunut Persvako Pekan tarinaan? ( kts. kuvakooste Poliittinen Teatteri) sekä koko tarina  Persvako

Kun pääministeri Petteri Orpo astuu tv-kameroiden eteen ja nieleskelee vaikeiden lukujen kohdalla, tai kun valtiovarainministeri Riikka Purra kuittaa asiantuntijoiden kritiikin lakonisella tuhahduksella, suomalaisen poliittisen teatterin kulisseissa käynnistyy vanha, koeteltu ja erittäin tehokas näytelmä  Sitä voidaan kutsua kansankielellä nimellä ”Kato orava!” -taktiikka .

Sen perusidea on yksinkertainen: kun oma talouspolitiikka sakkaa, kun velkaantuminen kiihtyy lupauksista huolimatta ja Suomi ajautuu Euroopan unionin tarkkailuluokalle, osoitetaan sormella jotakin aivan muuta. Luodaan melua, herätetään tunteita ja rakennetaan ikuinen syntipukki, jonka niskaan omat epäonnistumiset voidaan kaataa.

Tässä luvussa puran osiin tämän teatterin käsikirjoituksen, sen ajoituksen ja ne mekanismit, joilla kansalaiset saadaan katsomaan sormea sen sijaan, mitä tapahtuu yhteisellä lompakollamme.

1. "Marinin perintö" – Poliittisen kilvenkiillotuksen anatomia

Suurin ja käytetyin syntipukki on ollut edellinen, Sanna Marinin johtama hallitus. Orpon ja Purran hallitus on toistuvasti perustellut omaa ennätysmäistä velkaantumistaan ja rajuja leikkaustoimiaan sillä, että he siivoavat ”Marinin hallituksen holtitonta perintöä”.

Tämän narratiivin kruununjalokiveksi nostettiin Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) tuore raportti, jossa väitettiin Marinin hallituksen kasvattaneen valtion menoja pysyvästi noin 10–11 miljardilla eurolla vuodessa. Oikeistolaisessa mediassa ja somessa tämä otettiin vastaan kiistattomana todisteena siitä, että valtion nykyinen alijäämä on kokonaan edeltäjien syytä.

Mutta kun lukuja katsotaan ilman poliittisia laseja, paljastuu jotain aivan muuta:

• Pysyvien menojen suuri vääristely: VTV:n raportin väite 11 miljardin pysyvistä lisämenoista kohtasi välittömästi kovaa asiantuntijakritiikkiä [5]. Valtiovarainministeriön oma budjettipäällikkö Mika Niemelä oikaisi luvun ja totesi, että Marinin hallituksen tekemät todelliset, aktiiviset ja pysyvät menolisäykset olivat vain noin 3 miljardia euroa.
• Mistä ero johtui? VTV:n raportissa oli käytetty tilastollista trendilaskentaa, jossa sekoitettiin keskenään poliittiset päätökset ja mekaaniset, automaattiset muutokset . Raportti laski ”pysyviksi menolisäyksiksi” muun muassa lakisääteiset indeksitarkistukset (joista ei tehty erillisiä päätöksiä), edellisten hallituskausien päättämät ratahankkeet (kuten Raide-Jokeri) sekä kertaluonteiset sote-uudistuksen ICT- ja palkkaharmonisointikulut.
• Kriisimenojen sivuuttaminen: Marinin hallituksen velkaantumisesta suurin osa liittyi globaalien kriisien – koronapandemian, Ukrainan sodan ja energiakriisin – hoitoon. Pelkästään pandemia aiheutti valtiolle noin 16,4 miljardin euron menot ja tulonmenetykset. Mikä tärkeintä: silloinen oppositio, mukaan lukien Kokoomus ja Perussuomalaiset, vaati itse kriisien aikana vieläkin suurempia tukipaketteja yrityksille. Jälkikäteen tehty hurskastelu ja syyttely onkin oppikirjamainen esimerkki poliittisesta kaksinaismoraalista.

2. Ajoitus politiikkana: Kilvenkiillotus ja EU:n tarkkailuluokka

Poliittisessa teatterissa mikään ei tapahdu sattumalta, vähiten raporttien julkaisuajankohdat. VTV:n kohuraportti julkaistiin strategisesti tarkalleen päivää ennen kuin julkisuuteen tuli virallinen uutinen siitä, että Suomi on joutumassa EU:n liiallisen alijäämän menettelyyn eli talouden ”tarkkailuluokalle".

Tämä oli hallitukselle elintärkeä viestinnällinen suojakilpi. Kun oma lupaus ”velaksi elämisen lopettamisesta” petti ja alijäämä räjähti yli 4 prosenttiin, tarvittiin välitön pelastusrengas. VTV:n raportti tarjosi hallitukselle täydellisen ”vapaudu vankilasta” -kortin:

1. Ensimmäisenä päivänä uutisoidaan suuresti, että ”Marinin hallitus paisutti menoja 11 miljardilla”.
2. Toisena päivänä uutisoidaan hiljaisemmin, että Suomi joutuu EU:n tarkkailuluokalle.
3. Kolmantena päivänä valtiovarainministeri Purra voi nostaa kätensä pystyyn ja sanoa: ”Nähdäänkö? Tämä EU-tarkkailu on täysin edellisen hallituksen syytä, me olemme vain pakotettuja leikkaamaan lisää.”

Tämä on tietoista diskurssiivista naamiointia. EU:n tarkkailuluokalle joutuminen ei johdu Marinin vuosista, vaan siitä, että Orpon ja Purran kaudella alijäämä on pysyvästi kasvanut ja valtionvelka on noussut ennennäkemättömällä vauhdilla – yli 53,8 miljardia euroa hieman yli kolmessa vuodessa.

3. "Laivan kapteenit" – Vertauskuva myrskystä ja tyynestä säästä

Systeemistä tilannetta voidaan kuvata parhaiten kapteeni-analogialla:

Edellinen kapteeni (Sanna Marin) ohjasi laivaa keskellä raivoavaa myrskyä (pandemia, sota, energiakriisi). Hän joutui ottamaan hätälainaa pitääkseen laivan pinnalla, korjatakseen rikkoutuneet mastot ja varmistaakseen, ettei miehistö huku matkalla. Laiva selvisi myrskystä, ja työllisyys oli historiallisen korkealla.

Uudet kapteenit (”Lapanen” Orpo ja ”Saksikäsi” Purra) nousivat ruoriin suotuisassa säässä, jossa suuret globaalit kriisit olivat helpottaneet. Sen sijaan, että he olisivat palauttaneet laivan vakaalle uralle, he alkoivat leikata miehistön ruoka-annoksia, heikensivät turvavarusteita ja siirsivät laivan yhteisestä kassasta parhaat herkut ykkösluokan matkustajien hytteihin dynaamisten vaikutusten nimissä.

Kun laiva näiden väärien korjausliikkeiden ja sisäisen ostovoiman tuhoamisen seurauksena alkoi vajota velkasuohon ja ajautui matalikolle (EU:n tarkkailuluokalle), uudet kapteenit kaivoivat esiin vanhan miehistörekisterin. He osoittivat sieltä edellisen kapteenin nimeä ja syyttivät tätä siitä, että myrskyn aikana oli käytetty liikaa vettä palon sammuttamiseen – toivoen, ettei miehistö huomaisi, kuka laivan todellisuudessa ajoi karille.

4. Muut syntipukit: Maahanmuutto, järjestöt ja "uliuli" asiallisena vaimentimena

Kun ”Marinin perintö” -kortti alkaa useamman vuoden jälkeen kulua, ”Kato orava!” -taktiikka vaatii uusia kohteita. Huomio on siirrettävä pois siitä kylmästä tosiasiasta, että hallituksen dynaamiset veronkevennykset hyödyttävät vain rikkainta kymmenystä samalla kun tavallisen duunarin ja keskiluokan taskut tyhjennetään ALV-korotuksilla ja suojaosien poistolla.

Tätä varten näyttämölle marssitetaan säännöllisesti kaksi muuta suosittua syntipukkia:

• Maahanmuutto ja kehitysapu: Julkisessa keskustelussa lietsotaan jatkuvasti kohuja maahanmuuttajista tai ”ideologisesta hömpästä”, joita käytetään kielellisenä suojakilpenä. Sillä luodaan illuusio, että valtion talousongelmat ratkeaisivat pelkästään rajoja sulkemalla. Todellisuudessa koko maahanmuutto ja kotouttaminen muodostavat alle 2 % valtion budjetista ja työttömyysturva sekä toimeentulotuki noin 3–4 %. Silti näitä pieniä, inhimillisiä kohteita käytetään poliittisina lyömäaseina, jotta huomio siirtyisi pois suuryritysten 800 miljoonan euron verolahjoista ja valtion tulopohjan tietoisesta murentamisesta.
• ”Järjestörälssi” ja sivistys: Kun sote-järjestöiltä, mielenterveystyöltä ja ennaltaehkäisevältä toiminnalta leikataan massiiviset 190 miljoonaa euroa, ministeri Rydman oikeuttaa tämän leimaamalla järjestöt ”poliittisiksi suojatyöpaikoiksi” ja ”järjestörälssiksi”. Tämä on asiantuntijuuden tietoista mitätöintiä: kun järjestöt hiljennetään, katoavat yhteiskunnasta ne riippumattomat tahot, jotka voisivat analysoida ja kertoa leikkausten todelliset, inhimillisesti katastrofaaliset seuraukset.

”Uliuli-retoriikka” ja vastustuksen vaimentaminen

Poliittisen teatterin säälimättömin ase on kuitenkin asiallisen kritiikin muuttaminen naurettavaksi. Kun työttömät, lapsiperheet, opiskelijat tai työntekijät ilmaisevat huolensa toimeentulostaan, heidän hätänsä leimataan ”vassarien ulinaksi” tai ”uliuli-itkuksi”.

Tämä on tietoinen, onomatopoeettinen vaimentamisase, joka on peräisin 90-luvun Kummelin Jukka Emil Vanaja -sketšeistä. Kun ministeritkin alkavat käyttää tätä kieltä eduskunnassa tai somessa, he debytoivat infantilisoinnin estradilla: vastapuolta kohdellann kuin pientä, kiukuttelevaa lasta, jolloin hänen argumenttejaan ei tarvitse kohdata asiallisesti. Se tekee tilaa työn hinnan raa’alle halpuuttamiselle (fiskaaliselle devalvaatiolle), kun kukaan ei enää uskalla protestoida leimaamisen pelossa.

Yhteenveto: Poliittinen teatteri (Spinni) vs. Tilastollinen todellisuus

Poliittinen teatteri menettää voimansa vasta silloin, kun kansa oppii lukemaan sen käsikirjoituksen ja kieltäytyy katsomasta osoitettua oravaa [412]. Kun tilastot ja luvut kirjoitetaan rehellisesti auki, me näemme, että kyse ei ole pakosta, vaan tietoisista, inhimillisesti kylmistä arvovalinnoista.

Inkeroisissa, syyskuussa 2026
Leif Kuismanen